Vauvatouhuja ja villasukkia

Kylläpä täällä on ollut hiljaista viime ajat. Siis täällä, villasukkamummon blogissa. Elämässä muuten ei todellakaan. :)
Koulun loppuminen siintää edessä. Vielä vähän, sitten se on siinä. Painaa, painaa mieltä loppunäytöt. Mitenkä mä niistä selviän? Entäs jos en pääsekään läpi?
Sitten toisaalta... mitä sitten... Jos ei mene läpi, niin so what. Mie tiedän että osaan, mie tiedän että pystyn. Ja opin koko ajan enemmän ja paremmin. Jos se ei vielä tässä vaiheessa riitä, sorry vaan, oppiminen on kesken ja sitä jatketaan.
Tätä yritän tolkuttaa tuonne mielen syövereihin joka työntää niitä negatiivisia ajatuksia pintaan aina aika-ajoin.

Firmaa on nyt sitten perustettu. Jalkahoitola Päivä. Kylläpä oli vaikea keksiä nimi. Mutta tuon parempaa en halunnut. Kaikki tuntui niin tekopirteälle ja teennäiselle. Siinäpä se aika on mennytkin. Soita sinne, soita tänne, mieti sitä, mieti tätä.
Apua, pää ei tiedä enää mitä, missä, miksi, mihin!!!
Välillä otin jo liikaakin asiakkaita, kun täytyy tämä koulu ja muu elämäkin sovittaa. Nyt on pakko vähän pitää taukoa ja keskittyä olennaiseen. Koulu, autistipoika, lapsenlapsen syntymä, yritysasiat, oma terveys.

Tiedättekö mikä on tosi vaikeaa? Erottaa opiskelussa oppilaan ja omaishoitajan rooli. Lähihoitajakoulutuksen aikaan siitä oli tulla ylitsepääsemätön ongelma. En pystynyt olemaan tunteetta mukana kun asiat koskivat vammaisuutta, omaishoitajuutta yms. Työharjoittelu kehitysvammaisten asuntolassa meinasi käydä liikaa psyyken päälle, otin sen liian omakohtaisesti. Halusin puolustaa epäkohtia asukkaiden suhteen liiankin tunteella.
Luulin etten tässä koulutuksessa siihen törmäisi, mutta kyllä. Luennot väkivaltaisen asiakkaan kohtaamisesta toi mukanaan omaishoitajien jaksamisen, mielenterveysongelmat, vammaisuuden yms.
En halua tuoda mielipiteitäni aina julki, mutta en millään pysty aina olemaan hiljaankaan. Koko opiskelu menee siihen että taistelen itseni kanssa pitääkseni suuni tukossa ja kyyneleet pois silmistä. Toissapäivänä en edes jaksanut lähteä tunneille, eilinenkin olisi saanut jäädä väliin. Liian omakohtaista, en pysty olemaan ammatillinen. En pysty vielä unohtamaan tätä kaikkea elämäämme kuuluvaa. Kun tuntuu että itse tietää niin noi jutut, älä sä selitä siinä, mä tiedän. Mä ajattelen aina sen asiakkaan kannalta ja se saa mut voimaan henkisesti pahoin. Tulee niin mieleen oma rakas poika. Mikä hätä ja tuska sillä aina välillä onkaan. Ei se mitään pahaa halua, sillä on vain niin paha olla, kun häntä ei ymmärretä, eikä hän ymmärrä omia tunteitaan.

Opettaja puhui siitä että jos pelkää jotain henkilöä, täytyy jättää se henkilö. Antaa toisen asiakkaaksi. Mutta mitä sitten kun se henkilö on oma poika?
Sairastuin paniikkikohtauksiin kolme vuotta sitten kun rupesin pelkäämään poikani agressiivisia kohtauksia. Sitä en voi antaa itselleni edelleenkään anteeksi, kuinka voin niin pelätä omaa rakasta. Kuinka en nähnyt mikä hätä hänellä oli? Aiheutin itse sen hädän hänelle. Olimme suuressa noidankehässä. Miksi minä en aikuisena ja äitinä osannut toimia oikein? Paniikki iski kun tunsin etten hallitse tilanteita.
Koulussa puhutaan väkivaltaisen tai vammaisen tai mielenterveysongelmaisen kohtaamisesta. Kaikille muille se on vain asiakas asiakkaiden joukossa. Minulle se on oma poika.
Tällaisten oppituntien jälkeen tulee puhelu, poika on jouduttu taas laittamaan turvahuoneeseen. Kuinka minä voin ulkopuolisena olla tällaisissa opiskeluissa? Ei tunteita voi naksautella päälle/pois.

Tiedättekö mikä minut eilen pelasti tunneilla? Se että neuloin villasukkaa. Pystyin saamaan käsilleni tekemistä kun ne muuten olisivat vain tärisseet. Mitä kipeämpiä asioita, sitä nopeampaan sukka valmistuu. ;)

Onni on kun on nämä isommat lapset. <3 Onni on kuitenkin myös tämä autistipoika. <3

Lapsenlapselle ostimme mieheni kanssa uudet vaunut.
Ehkäpä mummo ja pappa pääsee myös niitä pian
 työntelemään. Lapsemme jää parin viikon päästä
äippälomalle, toivon niin hänelle ja hänen miehelleen
voimia ja jaksamista. Ja sitä pientä vauvaa. <3

Kunnostin omilla lapsilla olleen ja heille jo vanhana ostetun kehdon.
Jospa siinä kelpaisi sitten vauvelin mummolassa pötkötellä.
Myös uusi peitto tuli tehtyä virkaten. Ja tietenkin parit nallet. 

Vauvelille sukkaset.
Valmistettu bambulangasta
joka on siis antibakteerista, kestää
kuumapesua ja vauvalle ihanan
pehmeää.

Tästä tulossa vauvelille nuttu.

Tässä muutamat valmiit sukat. Oikeesti
niitä taitaa olla yli kymmenet tehty tälläerää.
Ja muutamat lapaset. Ja lisää tulee kokoajan.

Ihania bambu-lankoja. Näistä
tuli tehtyä vauvanpeittoa ja
tiskirättejä. :)

Joulu on siis kohta tulossa. Näytöt tulossa. Lapsenlapsi tulossa.
Elämä on yhtä odotusta.
Painoa on tippunut hitaasti, mutta kuitenkin. Nyt taitaa olla yhteensä miinusta noin 26-27 kg.

Huomenna lähdemme vierailemaan autistipojan luona Vaalijalassa.
Samalla täytyy jutella hänen asioistaan. Huh huh. Voimaa huomiseen. Kiitos. Ja isot halit antamaan pojalle ja pusut. <3

Tosi paljon ja enemmän...

Elämän kantava voima...
on tuo mies tuossa vieressäni, nukkuvanakin. Siis minun elämäni. Ei kenenkään muun. Vain minun. Miten monesti olenkaan ollut hukassa ja kadottanut elämän punaisen lankani. Tuo mies tuossa... sanoo: tuuhan tänne ja neuvotellaan. Halaa lujasti ja on läsnä.
Menneisyyden haamut ja tulevaisuuden möröt kolkuttelevat välillä todella kovasti ikkunoiden ja ovien takana, mutta siinä hän on, turvana ja tukena. Kiistakumppanina ja väittelykaverina. Tsemppaajana ja rauhoittelijana.
Hauskuuttajana ja itkun pyyhkijänä.

Ikää on alkanut kertyä molemmille, mutta toivottavasti yhteisiä ihania, rakkaita hetkiä on vielä paljon paljon tulossa. Muistan aina kun hän joitakin vuosia sitten sanoi miten näkee meidän yhdessä vanhana mummona ja pappana kävelevän käsi kädessä toinen toistamme tukien. Juuri silloin kun olin niin väsy itseeni. Sitä kohti tässä mennään. Pois alta elämän takut ja risut, me mennä porskutetaan.

Piti purkaa yhdelle henkilölle omaa elämääni, hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Kun kaikki vuodet pisti pikaisesti pakettiin, niin olihan siinä kaikkea ja kaikenlaista. Oikein itseäkin hirvitti. Mutta niin sitä vaan on elämää kuljettu ja kuljetaan edelleen. Käsi kädessä. Välillä itku silmässä, ilosta tai surusta, miten milloinkin. Pilke silmässä ei toivottavasti lopu ihan pian. ;)

Miksikö tällainen vuodatus tällä kertaa taas? No kun oli niin ikävä tuota miestä, oli muutaman päivän työn takia reissussa. :(

Rakas autistipoikammekin sanoi minulle puhelimessa, kun vuodatin että sitten kun lauantaina nähdään, minä halin ja pussaan häntä kovasti. Poika totesi, että siksi kun sä rakastat mua tosi paljon ja enemmän. <3 Kyllä, niin rakastankin: Tosi paljon ja enemmän.
<3

Äitin sydän ikävöi, aina.

Se iski taas kuin halolla päähän. Hiljaisuus. Ikävä.


Viikonloppu oli ihana, kaikki lapset kotona. Juhlittiin samalla esikoisen 24 vee päivää. Oli elokuvissa käyntiä, shoppailua, ravintolassa ruokailua, täytekakkua, hiustenleikkuuta, jalkahoitoa, vaatehuoltoa... Kaikenlaista. Ja perjantaina meille tuli uusi perheenjäsen: Vilma. Pieni söpö kissanpentu. En mie halunnut olla ilman kissaa. Aina lapsuudesta asti ollut, mie olen niin kissaihminen. Koira on pikemminkin mieheni, mut toi kissa on ihan mun. Vaikka autistipojalle se on kyllä nimetty. ;)

Sitä paitsi mieheni on niin eläinrakas, että ei tarvinnut paljoa houkutella. Lepertelyt ja leikkimiset on jo siltäkin suunnalta kovasti kuvioissa. Puhumattakaan näistä muista perheenjäsenistä. Myös Paavo-koira on sopeutunut hyvin, haisteli ja totesi ettei tuosta kirpusta ole vastusta, ja jätti rauhaan.


Sitten kun on tällainen viikonloppu, ja kaikki lähtee. Mieskin töihin... Minä jään yksin ja jotenkin tuntuu niin... haikealle... yksinäiselle...
Entisinä aikoina olisi nyt ollut aika tunnesyömiselle. Paha mieli jonka luulee paranevan sillä että vetää herkkuja. Luulee ja saakin vain pahemman mielen.
Entäs nyt, tässä elämässä? Otin pienen omenan ja järsin sitä ja tulin myös kirjoittamaan. Tuosta omenastakin sai vain vatsan kipeäksi. Tuoreet hedelmät ei sula ja aiheuttaa vain kipuoireita. Onneksi sentään kahvia voi juoda, keitänpä kohta kupillisen. Kyllähän tämä olokin tästä, kunhan taas aikaa kuluu. Huomenna kuntosalille kaverin kanssa ja eiköhän se saa unohtamaan ikävän.
Vaikka tietää että nyt on taas piiiitkä aika ennenkuin noita poikia näkee, onneksi on sentään tyty lähellä.
Mie sanoinkin autistipojalle, kun hän sanoi taksia odottaessa: Äiti, mulle tulee ikävä... että hän kulkee aina mun sydämessä mukana ja mie ajattelen häntä aina. <3 Kuten kaikki lapsemme, puolisoineen ja tulevine lapsineen.

Voisinko saada jostain virtaa?

Matalalentoa mennään... Joku nyt mättää. Enkä edes tiedä itse mikä... 

Paino ei tipu yhtään, koko ajan junnaa samassa. Malttia pitäisi olla, mutta mistäs sitä saisi. 

Sitten kun tulee negatiivisia kommentteja mediasta ja kanssaihmisiltä tästä leikkauksesta, ajatukset pyörii ja pyörii. On niin paljon mietittävää. 

Pienen ihmisen pää on taas niin täynnä kaikkea. Pienen? Noin niinkuin kuvaannollisesti. ;) 

Ehkä nyt on sitten aika hetki kelata kaikkea mitä tässä on elämässä tapahtunut viime aikoina, ehkä nyt on hetki pysähtymisen aikaa. Pysähtymisen ja rauhoittumisen. En halua missään olosuhteissa polttaa itseäni loppuun enää koskaan. 

Pitäisi osata olla armollinen itselle, ei se mitä jos painonlaskukin on välillä tässä, annetaan ajan kulua, kyllä se taas tästä. Tossua toisen eteen ja lenkille, ja vettä lisää. Pelkään että epäonnistun, pelkään että pilaan mahdollisuuteni. Liian paljon latausta tähän kaikkeen, armoa, sitä tarvitsen itselleni. 

Kouluasiat pyörii mielessä, yrityksen perustaminen, leikkauksen tuomien muutoksien läpikäynti ja tulevaisuuden pelko sen suhteen, autistipojan asiat... raha-asiat... sukulaisuussuhteet... Tällaistahan se taas, tavallista arkielämää. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Vähän liikaa kun tulee ikäviä kommentteja eri henkilöiltä, kyllä ne jää kaihertamaan mieltä. Pitäisi vain antaa asioiden olla, mutta vaikeaa on, jään herkästi miettimään mitä minä olen tehnyt väärin. 

Lääkäri sanoi että hormoonitoimintanikin on heittänyt häränpyllyä leikkauksen jälkeen. Ehkäpä sekin tekee näitä matalalentoja. Yllättävän sekaisin on elimistö. 

Sain kaikki maalaukset ja remontoinnit tehtyä. :( Mitäs nyt? Ehkäpä nyt on aika ottaa ne koulukirjat esiin ja lukea. Tylsää!! Mutta kai se kuuluu tähän opiskeluun.. Niin mie ainakin muistelisin edellisistä opiskeluista. ;) 

Onneksi on sentään vielä noi neulomiset ja virkkaamiset, ilman niitä käteni kuolisivat. Ja minä siinä sivussa. Hyvää syksyä kaikille, nyt kohti elämän tuulia ja tuiskuja. Toivotetaan syksy tervetulleeksi ja odotellaan joulun tuloa. Kyllä se siitä. :)

Villasukkamummon touhuja

Syksy on tullut.
Villasukkamummo kaivanut villasukkaneuleet esiin. Samalla kun tuli podettua tuota jalkaa, oli hyvä neuloa ja virkata. Ja tehdä vähän sisustustöitä ennen koulun alkua. Tässä muutama työ siltä ajalta.

On tehty villasukkaa ja lapasta syksyä varten lapsillemme. 

Näihin tiskirätteihin olen ihastunut. Niitä sitten jaellutkin sinne
ja tänne. Helppo ja nopea valmistaa esim. automatkalla ja tietenkin
bambu-langasta niin on hygieeninen ja pehmenee vain käytössä. 

Ei ole enää leivinuunia joten ei tule enää ruisleipääkään tehtyä.
Vanha leipätiinu jouti siis maalattavaksi ja pikkupöydäksi.
Mie tykkään, siitä tuli ihana. 

Mummoni vanha kiikkutuoli sai uuden maalin
pintaan. Siinä olikin urakkaa, kun poistin ensin
monta kerrosta vanhaa maalia. Vielä
joku uusi nätti istuinkangas, tuo on vain
väliaikainen ratkaisu. 

Kirppikseltä ostettu vanha pajukori sai
uuden maalin myös pintaan ja siitä
tuli tyttären lapselle lelukori. Siihen
tulee vielä mustalla nimi, kunhan sen
kertovat. ;) 

Ja mun neulekorikin sai vähän uudistusta,
uusi maali sillekin. :)

Tällaisia töitä on villasukkamummo touhunnut. Plus sitten paljon muuta. ;) Nyt on menossa vauvalle nuttu ja vanhemmilta saatu heidän vanha häälahjalipastonsa on kuivumassa uudesta maalista. Vielä uudet nupit vetimiksi ja sitten vielä vanhan kehdon kunnostus. Eiköhän sitten ole jo maalattu tällä erää tarpeeksi. Tekisin enemmänkin mutta kun loppuu maalattava. :D On se sen verran terapeuttista hommaa.
Ja kun koulukin taas alkaa ja kiloja on lähtenyt 25, niin palkitsin itseni myös uusilla Guessin silmälaseilla. Täytyyhän mun nähdä kunnolla.
Syksy saa tulla ja koulu alkaa.

Autisti-poika on juuri nyt niin hyvässä rauhallisessa vaiheessa että en tiedä miten uskallan sen edes ääneen mainita. Ei, ei saa nyt heti epäillä pahinta, nyt on hyvä vaihe ja nautitaan siitä. <3

Anemia vaivaa ja B12 vitamiinin puutos. Eli väsymystä. Mutta nyt on uudet lääkkeet joten eiköhän se tästä, on jo aamu-unisuus vähän hävinnyt. Toivon että syksyn tulo saa piristymään, normaali päivärytmi ja työntouhu. Olo on muuten kevyt, mutta tottahan vitamiinit on saatava kohdilleen. Myös ravitsemusterapeutti lähetti tänään kutsun tarkistustapaamiseen. Täytyisi kuulema tehdä ruokapäiväkirjakin hänelle. Voih, uskallanko? Tiedän että ravitsemus ei ole tasapainossa. Nyt on siis pakko ottaa itseä niskasta ja kiinnitettävä huomiota proteiinien saantiin ja muutenkin riittävään ravitsemukseen. Ettei ravitsemusterapeutti ole mulle kovin äkäinen. ;) No, ehkä se on tarpeellista ihan mun itseni kannalta.

Terveisiä lattianraosta

Nyt mie kyllä itken.
Jos ihan vähän vaan. Pienet itkut tirautan.

Mulla on paha olla, kun mun pienellä pojalla on paha olla.
Autistipojan hoitaja soitti, oli joutuneet kiinnipitotilanteeseen tänään. Kaksi hoitajista oli saanut syviä haavoja. Viisi hoitajaa piteli kiinni ja diapamia syöttivät rauhoittaakseen. Sitten olikin ollut päivän ihan huumeessa.

Voi että on vaikea kuulla näitä asioita, vaikka ne niin tuttuja onkin. Sitä aina toivoo että nyt elämä menee hyvin, nyt on pojalla asiat hyvin. Hänellä ei ole enää paha olla. Koska siitähän näissä kiinnipitotilanteissa on kyse. Turhautuminen, raivo, tunteiden hallitsemattomuus. Kun ei osaa niitä tunteita tuoda muuten julki, eikä oikein tunnistakaan, mikä nyt on pielessä. Silloin tulee ahdistus ja hallinta menee.
Yleensä noiden pahojen kohtausten jälkeen poika vain itkee. Ja siksikin on niin paha kuulla näistä, melkein toivoo että olisi itse niissä tilanteissa vaikka ne todella rankkoja ovatkin. Toivoo että äidin syli voisi edes jotain auttaa. Ainakin äitiä se lohduttaisi että saisi pitää lähellä.
Mutta on vain pakko luottaa ja antaa toisten hoitaa tällaisetkin tilanteet.

Aina tällaisen hyvän jakson jälkeen, jota on kestänyt jo muutaman viikon, matto jalkojen alta tuntuu taas pahemmalta. Ennättää jo toivoa että jospa tämä nyt tästä... jospa ne kohtaukset olisi nyt ohi... Ja sitten taas, tulee monta pahaa tilannetta.
Enkä minä sille asialle mitään voi. Tuntuu että minun pitäisi. Siis minusta tuntuu siltä. Ei sitä muut minulta vaadi, ihan se olen minä itse joka aina niin ajattelee. Minä ja minun syyllinen mieleni. Syyllinen siksi kun olen kasvattanut ja hoitanut väärin, syyllinen siksi että hän ei enää asu kotona.

No, olenpa nyt taas purkanut pahaa mieltä. Huokaus. Ja toinen huokaus.
Sitten kerätään rippeet taas lattian raosta ja noustaan tästä.

Vastaus haasteeseen.

Sain haasteen Darling :lta.

Säännöt:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan antamiin 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastettaville.
4. Heidän pitää valita haastettavaksi 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa, ketkä olet haastanut.

1.
Olen vatsalaukun ohitusleikkauksen läpikäynyt ja 24 kg sillä laihtunut neljään kuukauteen. 

2.
Otin ensimmäisen tatuoinnin neljäkymmentäkaksi vuotiaana 20 vuotishääpäivän kunniaksi ja esikoispojan ylioppilasjuhliin. Tatuoinnissa on kaksi sydäntä liitettynä yhteen ja niiden alla kolme pientä, lapsukaisemme ja se sijaitsee dekolteessani. Se oli pitkäaikainen haave. 
Uskaltauduin siihen vasta kun 15 vuotias tyttäreni otti ensimmäisen tatuoinnin. Seuraavan otan lapsenlapseni kunniaksi ranteeseen, ja ihan pian. 

3.
Lapsuuden haaveammatti oli myyjä. Sitä olenkin tehnyt aika monta vuotta. Elintarvike- vaate ja taloustavara kaupoissa. Mutta olen toiminut myös lomittajana, mansikanpoimijana, lähettinä, puhelinvaihteenhoitajana, toimistovirkailijana, tarjoilijana, päiväkotiapulaisena, siivoojana, suutarina, perhepäivähoitajana, lähihoitajana, henkilökohtaisena avustajana, MLLn lastenhoitajana. 

4.
Minusta tulee isona: jalkahoitaja ja perustan oman hoitolan pian. 

5.
Minulla on ollut paljon kissoja: Iina, Misu, Mortti, Vertti, Nipsu, Mikki, Minni, Ali, Alina, Lyyli ja Viivi.

6.
Salainen paheeni ei ole salainen: laiskottelu.

7.
Pidän ylikaiken jäätelöstä. 

8.
Haaveilin perustavani käsityöyrityksen, erityisesti mattojen tekoon. Mutta koska tiedän että sillä alalla on vaikea saada tuotteistaan edes omiaan pois, se haave kuivui kokoon. 
Päätin siis olla vain harrastelija villasukkamummo. 

9.
Olen asunut ainakin kuudella paikkakunnalla. 

10.
Olen vuosia sitten eronnut kirkosta. Sanonkin että olen AA-kerholainen: Absolutisti Ateisti. 

11.
Lapsena leikin mielikuvitusleikkejä joissa kaverini oli Pekka. Rakkaani on oikeasti nimeltään Pekka. 

Haastajan antamat 11 kysymystä:

1. Mikä on lempireseptisi?
Se on kanakeitto, mutta valmistuu ihan omasta päästä. Veteen laitetaan kiehumaan vähän riisiä. Annetaan kiehua melko kypsiksi. Sitten ruskistetaan broilerinfileet, kuullotetaan sipulit ja kasvissuikaleet. Lisätään keittoon. Kun ne ovat melkein kypsät, lisätään makeaa maissia ja pannulla kypsennetyt paprikasuikaleet. Lopuksi vielä kahdenlaista tuorejuustoa, itse käytän maustamatonta ja ruohosipuli-tuorejuustoa. Yrttejä ja mausteita maun mukaan.
Nam, helppoa ja hyvää.

2. Missä olet matkustanut ja minne haluaisit/aiot matkustaa?
Suomessa alhaalta melko ylös ja siltä väliltä. Tallinna, Kreikka, Espanja ja Sveitsi.
En pidä ulkomaille matkustelusta muuten mutta Sveitsiin haluan iki-ihanan ystäväni perheen luo pitkästä aikaa käymään. Se toteutuu toivottavasti piankin. :)

3. Millainen oli ensirakkautesi tai -ihastuksesi?
Ihastukseni oli kaksi vuotta vanhemman isoveljeni luokkakaveri. Seurustelimmekin puoli vuotta, se oli siihen aikaan eli seiskalla toosi pitkään. :D Kova raggari, vitsi mä olin ylpee, nahkatakki ja musta pipo sillee rullalle käärittynä, niinkuin siihen aikaan oli tapana. :D Ihastuksia oli ja meni paljonkin, mutta ensirakkauteni oli ja on tämä nykyinen aviomieheni. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

4. Millaisesta perheestä olet kotoisin?
Pientilallinen köyhä perhe, neljän lapsen kuopus.

5. Miksi aloit pitää blogia? 
Oikeastaan ihan alunperin itseäni varten vain. Mutta sitten tuli mukaan että jospa joku saisi tästä myös jotain. Vaikeuksien kautta voittoon. Onhan tämä ollut myös tietynlaista terapiaa.

6. Onko jokin elokuva/kirja/tv-sarja tms. jättänyt sinuun lähtemättömän 
vaikutuksen?
Ei nyt niin lähtemättömiä, mutta mieleen muistuu Kramer vastaan Kramer. Ikivanha draamaelokuva. Olen aina ollut lapsirakas ja lasten hyvinvointi on ollut tärkeää. Siinä avioero pariskunta unohtaa miltä avioero voi tuntua lapsesta, lapsen etu jää taka-alalle kun kilpaillaan ja tapellaan. Kosketti jo silloin ennenkuin minulla oli edes omia lapsia.

7. Elätkö sellaista elämää, kuin lapsena tai nuorena kuvittelit?
Tällä hetkellä kyllä, paljon enemmänkin. Onnellista perhe-elämää. Välillä oli lapsena ja nuorena aikoja etten uskonut että minusta tai elämästäni voi tulla mitään hyvää.

8. Mitkä ovat lempikauppojasi?
Amanda B:stä pidän ja muistakin sisustuskaupoista. Pentikin liikkeestä myös ylikaiken.

9. Lempivuodenaikasi ja miksi juuri se?

Ehdottomasti syksy. On viileää, on raikasta. Voi pukeutua vähän lämpimämmin, tuntuu että virkistyy kun käy ulkona. Myös villasukkaneuleet ja kynttilät kuuluvat vahvasti syksyyni.

10. Kuinka monta etukorttia omistat?
Varmaan yli kymmenen, mutta käytän vakituisesti n. neljää.

11. Mitä kieliä puhut?
Suomea mutta sitäkin hyvin usein sanoissa sekoillen. :D Englantia jonkunverran, ruotsia tosi huonosti. 

Olen ylpeästi sellainen kuin olen.

Tohelo mikä tohelo. Meni jalasta nivelsiteet. Nyt sitten vietetään muutama viikko näiden kavereiden kanssa. Hyvin alkanut juoksun opettelu jäi sitten tällä erää tähän ja pyöräilykin. Harmittaa vietävästi. Olisi ollut täyttä touhuamista vielä nämä pari viikkoa ennen kuin opiskelut taas alkaa. :(

Mutta kun näin käy, niin sitten käy. Ei käydä sitä sen enempää suremaan. :)

Kunhan toi kipu vaan poistuisi...

Olen törmännyt sellaiseen perisuomalaiseen asiaan kuin: kateus. 

Kun nyt olen tässä omassa pikku elämässäni pääsemässä jaloilleni, vaikkakin tällä hetkellä keppien kera, niin olen saanut tuta tällaisen vitsauksen. 

Täytyy sanoa että olen todella ihmeissäni. En voi kuvitella miten minun elämääni voi kadehtia? 15 vuotta vaikeavammaisen äitinä, lapsuudessa hyväksikäytettynä, sairaalloisen lihavana, masentuneena, monia kipuja kokeneena ja todella sairaana... Miten tätä voi kadehtia?

Totta on että minulla on ihana perhe, siis perhe joka on juuri minulle paras, en sano että se olisi täydellinen koko maailmalle, mutta minä olen niin kiitollinen siitä. Se on minun ja minulle paras. <3 

Olen löytänyt onnen ja ilon täällä uudella paikkakunnalla, on sitä onnea ollut muulloinkin mutta se on vuosia peittynyt arjen raskauteen. Olen saanut terveyteni takaisin. Sekä psyykkisesti että fyysisesti. Olen saanut kiloja sen 24 pois ja siitä olen todella onnellinen, vaikka samanverran on vielä lähdettävääkin. Autistipoikamme elämä alkaa vihdoin asettua uomiinsa, se huoli ja murhe joka hänen elämästään ja tulevaisuudestaan on ollut, on pikkuhiljaa tasoittunut. Enää se ei ole kokoaikaa päälimmäisenä mielessä. 

Aikuiset lapset ovat omilla jaloillaan, lapsenlapsi syntymässä... mitä enempää voisi toivoa?

Ja sama rakas mies edelleen rinnallani. 

Minä tunnen sen onnen. Minä kerron sen onnen. Suomalainen sananlasku sanoo: kel onni on, se onnen kätkeköön. MIKSI? 

No, siksi ettei herättäisi kateutta. 

Hohhoijaa. Siihen en alistu. Jos ei joku sitä kestä, se on: Hei vaan ja hyvästi! 

Kun on tästä kaikesta suosta selvinnyt pinnalle, ei todellakaan halua enää kenenkään antaa määräillä omaa elämäänsä. Minun vuoroni on nyt elää. Ei tietenkään elämäni ole edelleenkään kokoaikaista pilvilinnoissa lentelyä, mutta asioista on oppinut näkemään myös ne hyvät puolet. Kun ei niitä vuosiin osannut nähdä. 

Kun itkee tuskaansa, kun huutaa siitä kaikesta pahasta olosta mitä sisällä on, kun siitä pääsee, ei enää halua peitellä sitä onnea mitä elämä on tuonut. 

Olen itsekäs tällä hetkellä. Haluan olla. Haluan vain omaa ja perheeni parasta. Toki haluan että kanssaihmisilläkin olisi asiat balanssissa, mutta koen että minun tehtäväni ei ole enää ottaa kaikkia maailman murheita. Minä en pysty auttamaan kaikkia, nyt on minun vuoroni elää. 

Haluan opetella elämään niin etten tarvitse koko aikaa pyydellä olemassaoloani ja tekojani anteeksi. Siksi en tässä kirjoituksessanikaan pyydä mitään anteeksi keneltäkään. 

Olen ylpeästi sellainen kuin olen. Hölmö tohelo. :D

Villasukkamummo on höyrähtänyt. :D

Juu juu, en hössötä. :D Mutta tulipahan taas ostettua vähän vaaville. En voinut olla ostamatta. Katsokaa nyt kuin ihania. Uniriepu-norsukin. <3 Ja toi haalari on oikeasti ohutta neulosta ja raidat on beiget, ei harmaat.

Kyllä mummo voi vähän hössätä. Sen sähkökäyttöisen mönkijän lupasin vielä jättää rauhaan. En tiedä kuinka kauan. Sillä pieni voisi sitten huristella kilometrin matkan mummolaan. Ja äiti ja isi juoksee perässä. :D Ehkä siihen vielä vähän menee aikaa, mutta tässä iässä on jo oppinut että aika kulkee hurjaa vauhtia.

Ostin myös vaaville pipon vähän aikaa sitten: I Love my mom and dad. 

Ja monta muuta juttua, kivoja juttuja, ihania juttuja. 

Tyttö nauroi mulle tänään että olen kuulema vähän höyrähtänyt. Minäkö? En suinkaan. Ei vaan, ylpeästi olen sellainen kuin olen. 

Autistipojan asioissa on ollut rankkaa, joten on ihanaa että ajatuksia saa välillä iloisiin asioihin. Eilenkin meni taas monta tuntia hänen asioita läpi käydessä hoitajien ja psykiatri/lääkärin kanssa. Mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi vasta nyt, meille oikeasti tarjotaan nyt apua? Miksi ei koskaan aikaisemmin, kun todella olisi ollut tarve, sitä apua ei ole saanut? 

Nyt psykiatri kysyi, miten jaksan viikonloput kun autistipoika on kotona ja mies töissä, ja kun poika tulee esim. syyslomaksi ja joululomaksi kotiin. Kukaan ei ole sitä ennen kysynyt. Siis virallinen taho. Hän tarjosi meille mahdollisuutta saada apua kotiin siksi ajaksi kun poika on lomilla. Muutenkin tämä uusi psykiatri-lääkäri on aivan ihana, ihan toista kuin edellinen vanha ukko joka syyllisti kaikessa vanhempia ja kasvatusta. Nyt kaikki tuntuu taas hieman valoisammalle. Mitä se nyt vammaisen lapsen kohdalla voi olla...
Kyllä minä siellä itkeä tihrustin välillä, niin henkilökohtaisista ja kipeistä asioista puhuttiin. Sellaisten palaverien jälkeen on aina niin poikki. Ja mykkä. Tarvitsee aikaa omien aatosten kanssa. Onneksi ei tarvitse olla yksin, riittää kun ojentaa kätensä, koskettaa miehen kättä, ja tietää että hän ajattelee ja tuntee samoin. <3

Epäonnistuneita leivonnaisia ja onnistuneita päiviä.

Sarjassamme epäonnistuneita leivonnaisia: Näistä piti tulla vadelmamuffinseja. Näistä tuli, jotain epämääräistä. :D Onneksi maku oli hyvä, ja onneksi näitä oli syömässä vain tytär ja vävy. En löytänyt muuton jäljiltä muffinivuokaani ja tein ne noihin ohuisiin paperivuokiin, tulos oli sitten tämä. Eikä edes kohonneet kuten piti. :( No, onneksi ihmisyyteni ei ole kiinni siitä onnistuuko leivonnaiseni vai ei. Joskus onnistuu, joskus ei. :D

Tänään on hopeahääpäivämme. 6.8.88 oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Häät olivat pienet, minulla ei todellakaan ollut mitään stressiä niistä. Ei turhia paineita, ei mitään pakkotouhuja. Vain tärkeintä oli se että tuosta miehestä tuli minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa. Kuitenkin kaikki oli kaunista ja ihanaa. Ja häistä läksimme suoraan kahden viikon häämatkalle Kreikkaan. Meille päivä oli muutenkin tärkeä. Silloin tuli tasan vuosi tapaamisestamme. Hän oli kosinut minua jo kaksi kuukautta seurusteltuamme ja sitten menimme jo kihloihin, mutta päätimme häät pitää ensimmäisenä vuosipäivänämme. Siitä on nyt siis 25 vuotta. Uusimme eilen kaksin valamme ja ostimme uudet sormukset. Enkä voi, vaikka kuinka imelälle kuulostaisi, väittää että rakastaisin häntä yhtään vähemmän kuin silloin 25 vuotta sitten. Ehkäpä vain syvemmin. Ja tiedän että myös hän tuntee juuri samoin. <3





Onneksi olen vähän paremmassa kunnossa terveyteni suhteen, pystyn nauttimaan näistä päivistä ja hetkistä toisella tavalla. Miehenikään ei tarvitse olla niin huolissaan minusta. Minähän jaksan nyt vaikka mitä. :) Kesä on tuonut laiskottelua, vähän herkuttelua ja vähän vieraita ja omia lapsukaisia. Odotan että koulut taas alkavat, syksy tulee ja pääsee itsekin tässä jotenkin ruotuun. Nyt ei ole painoa tippunut yhtään, ei kyllä noussutkaan, mutta herkkuja on ollut vähän liikaa. Tämä leikkaus ei poista sitä etteikö herkkuja tekisi mieli, etteikö koko ajan täytyisi olla tarkkana edelleen mitä suuhunsa pistää. Siksi odotan että näistä helteistä pääsee, jaksaisi kuntoillakin vähän. En edelleenkään pidä kuumasta säästä, olen silloin mieluummin tuulettimen alla sisällä. Mutta kun tulee syksyn kirpeät pikku pakkassäät, silloin olen energisempi. Mikä ihanuus käydä lenkillä, sitten vetäytyä villasukkaneuleineni kynttilöiden valoon. Voisiko syksy jo tulla, kiitos.

Autistipoikamme muutti eilen uudelle osastolle Vaalijalassa. Voi että olen nukkunut huonosti viime ajat. Huoli on ollut suuri hänestä. Kuinka muutto sujuu, miten hän suhtautuu kaikkiin uusiin ihmisiin, miten sopeutuu uusiin tiukkoihinkin sääntöihin... On niin vaikeaa luottaa lastaan vieraille ihmisille, enhän tunne sieltä vielä yhtään ketään hoitajaa. Mistä sitä tietää millaisia he ovat? Poika ei osaa kunnolla edes kertoa asioitaan, mistä me tiedämme miten häntä kohdellaan. Hoitajien sekä muiden lasten puolelta. Mutta on vain pakko luottaa, vaikka sydäntä kivistää huoli ja paine.
Yön pimeinä tunteina sitä miettii että olen niin itsekäs kun en ota lasta kotiin. Miksi en vain hoitaisi itse lastani, eikä hänen tarvitsisi olla vieraiden ihmisten luona. Miksi elämän piti mennä näin? Koska näistä ajatuksista pääsee eroon?
Koska näille kyynelille tulee loppu?

Elämä on iloa ja surua, onnea ja huolta, ja sitähän se on - elämää. Aurinko paistaa välillä pilvettömältä taivaalta, mutta ei se ole se asia joka sen onnen tuo. Vaan se että rakastaa ja on onnellinen myös niinä pilvisinä päivinä. Ja on onnellinen että näkee sen kaiken, pilvet, sateet, ukkoset ja auringon paisteen.

Uuden kodin mietteitä

Täältä olen minä lähtöisin. Olen perheen nuorimmainen ja tässä äitini sylissä. Nyt kun asuu ihanassa uudessa kodissa jälleen kerran, täytyy kuitenkin muistaa mistä on lähtöisin. Elämä oli välillä tosi tiukkaa. Samassa talossa asui vielä mummoni ja enoni ja tätini vuosikaudet ja muutakin sukua ja kylänporukkaa ihan kiitettävästi. Vasta kun täytin 16, meille rakennettiin uusi koti ja sisävessa ja sisäsauna ja muuta mukavaa. :) Mutta samantien muutin kyllä pois, että eipä siitä tullut nautittua kuin lomilla. Nyt on sekin kotitila myyty ulkopuolisille, joskus se tuntuu vähän haikealle, mutta toisaalta sydämessä ne muistot on.

Täällä vain nautiskelen uudesta kodista. Alkaa olla kaikki kunnossa. Entinen asunto vaan täytyisi käydä siivoamassa. Se oikeasti tuntui olevan asunto, tämä on koti. Koko ajan tiesi että se on vain väliaikainen asumus siksi aikaa että saadaan oikea koti, joten odotteli vaan että koskas homma menee eteenpäin. Ja nyt sitten tuntuu ihan kodille. Omat tavaramme ovat löytäneet paikkansa. En voisi mitenkään tehdä niin että uusisin kaikki, ei, koti lähtee juuri niistä omista jutuista. Vasta sitten kun ne omat pikku tavarat ovat löytäneet paikkansa, on valmista. Vasta sitten voi kotiutua. :)

Sainpa jotain kaiken tohinan keskellä aikaankin. Tyttären vauvalle peitto on valmis. Toista jo kovasti tekemässä, hieman eri mallilla, täytyyhän mummolassakin olla oma.

Eilen vauvanvaate ostoksilla tyttären kanssa, voi että se on ihanaa. Kaikki se on sitä valmistautumista vauvan tuloon.  En ymmärrä sitä että mitään ei voisi ostaa ennakkoon, tai muutenkaan puhua ja odottaa vauvan tuloa. Ainahan elämässä voi tapahtua mitä vaan, mutta eihän tässä voi elää niin että pelkää elää. Jos jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu, tämä hetki on nyt ja tässä. Ja tästä nautimme. :) Sen ainakin olen elämästä oppinut, jos en muuta.

Samalla kävimme ihanassa pikku kahvilassa, meidän suosikkikohteemme. Mutta... minulla menee aikalailla rahaa hukkaan, kun koskaan en pysty syömään annoksia loppuun asti. Ei vaan pysty, stoppi tulee vastaan ja

sitten onkin turha yrittää enää. Lämmin ruoka on erityisesti sellaista jota ei paljoa mene. Tein yksi päivä kotona pizzaa. Söin pienestä palasta puolet, päädyin oksentamaan. Joskus pystyy syömään mutta joskus tulee seis heti. Ota tästä sitten selvää. Mutta ei se mitään, paino on tippunut ihanasti. Tytär yllätti eilen kehuskelemalla miten sääreni ovat hoikat. Sanoinkin että parasta mitä hän on äiti-sanan opittuaan sanonut. :D Kylläpä sitä on kehuskelunkipeä. Suokaatte anteeksi minulle, mutta tämä kaikki on niin... se vain on... osaa sitä edes sanoa.

Olen tässä jo jonkun aikaa nauttinut sellaisestakin pienestä suuresta asiasta, eli kun pystyy istuessa laittamaan jalan toisen jalan päälle sillälailla viehkosti, naisellisesti. :D Ihan totta, ei se ylipainoisella onnistu. Sen osaa kuvitella vain sellainen joka on sen kokenut. Jopa auton takapenkillä tai pöydän alla mahtuu laittamaan vaivatta jalan toisen päälle. Ja näin tekee, ihan vain sen takia kun se on nyt mahdollista. Entäpä sitten kun vauva syntyy... sitten pystyy niin hyvin pitelemään sylissä lähellä, ei ole liian iso maha tai liian isot tissit tiellä. 

Olenkin sanonut että sitä mukaan kun tyttären vatsa kasvaa, minun pienenee. Näin sen täytyy ollakin. Näin on hyvä ja oikein. <3 

Once upon a time there was a dream...
Nyt se on toteutunut. Uusi koti. Entinen kotitalo myyty ja väliaikaisesta asunnosta muutettu uuteen kotiin. Tavarat on vielä jonkun verran levällään mutta pääpiirteittäin alkaa olla kunnossa. Viisi yötä jo nukuttu uudessa kodissa, eikä kyllä meinaa edes malttaa nukkua kun täytyy vaan henkäistä onnesta. Lisäilen kuvia pikku hiljaa kun saan paikat kuntoon.
Työhuoneenikin on niin ihana että oikein odotan työhön kiinni pääsemistä. Vielä kun saan siihen uuden asiakastuolin, sitten työn touhuun pikku hiljaa. Mitä nyt Ikean hyllyt odottaa vielä kasaamista. ;)

Meillä on hyvä työnjako, esim. puutarhakalusteita kokoessa, minä istuin kahvikuppi kädessä ja luin kokoamisohjeita miehelleni joka teki fyysisen työn. Hyvin sujuu. Ystävä kyllä ehdotti että olisi pitänyt olla viinilasi, mutta kun en alkoholia juo, niin kahvikuppi sopii minulle paljon paremmin. Ja pystyin jopa selkeästi neuvomaan ohjeet loppuun asti. :D

Niin paljon on tapahtunut... mutta vain positiivista. Tytär miehensä kanssa muutti samalle paikkakunnalle tuohon kilometrin päähän. Kaksi päivää sitä muuttoa ja sitten meidän. Huh, nyt en enää muuta mihinkään. Ei vanha enää jaksa.
Mutta jaksan iloita tästä kaikesta uudesta. Uusi koti meille, mutta muutenkin vain kaksi vuotta vanha rivarinpätkä. Kaikki hienoudet löytyy hyvässä paketissa. Ja tilaa on niin ihanasti enemmän kuin väliaikaisasunnossa. Mahtuu jopa lattialle vatsalleen lukemaan sanomalehteä. :D

Uunissa tuoksuu tuoreista mustikoista tehty mustikkapiirakka. Tytär ja vävy tulee pian kahville. <3 Miehellä loppui ikävä kyllä loma tänään, olipa työntäyteinen loman pätkä. Onneksi elokuussa vielä pari viikkoa, sitten joutaa ihan oikeasti lomaillakin. Jaksa Rakas, jaksa! Kiitin häntä viimeeksi eilen illalla tästä kaikesta. Hän lupasi että kun muutamme tänne uudelle paikkakunnalle, saan mieleiseni kodin, mihinkään huonoon en tarvitse muuttaa. Ja hän piti lupauksen. Yhdessähän tämän tietenkin teimme, yhdessä valitsimme ja maksoimme, mutta hän se pääasiallisen toimeentulon kotiin kuitenkin tuo. Vaikka tämä onkin kaikki vain materiaa, on se koti vaan aikas tärkeä asia. Ja nyt vaan teemme tästä oman pikku paikkamme johon kaikkien lapsien on mukava tulla.

Kuten myös lastenlasten, joista ensimmäinen jo ilmoitti olemassaolostaan. <3

Tuohon kohtaan tulee leikkimökki, tuossa pelaamme jalkapalloa, tuolla keinumme...

Kaiken tämän onnen keskellä painokin vain tippuu, taas oli hurahtanut kolme kiloa. :)

Ensimmäinen tavoite saavutettu.

Missä vaiheessa ihminen uskoo, että jos painaa ykköskerroksessa hissin nappulaa 1 niin se ei lähde liikkeelle kerrokseen viisi.? Ja ei se lähde vaikka painaisit useamman kerran, testattu on ja odotettu... ja odotettu... 

Tänään se sitten tapahtui: ensimmäinen tavoitepaino saavutettu. Vähänkö olen tyytyväinen itseeni ja menkööt siinä tunteessa koko maailmakin. :)
Olen siirtynyt kaksinumeroiseen lukuun. Se on ollut niin hirveä painolasti ihan tuolla henkisellä puolella, mutta nyt, ei enää koskaan kolmenumeroista lukua. Ei koskaan!!
Mikä siinä on että painon ääneen sanominen tai kirjoittaminen on todella vaikea myöntää. Mitä itsepetosta. :D 
Kyllähän sen jokainen näkee että tuo tyyppi tuossa on tosi ylipainoinen ja varmasti yli sadan on paino. Mutta kun sitä ei sano ääneen kenellekään, ei ne huomaa, ne luulee että olen normaalipainoinen. Ihan varmasti, ja jos vielä vedän tuota vatsaa vähän sisäänpäin, varmasti ne luulee että olen alipainoinen. Eikä noi peilitkään kaikkea kerro, vääristävät mokomat. Suunniteltu kiusaamaan vain ihmisiä. Kuvakulmatkin on niin huonot, kamerat vääränlaisia. Kameroiden vika se on jos ylipainoiselta näyttää. Just sillähetkellä tuli pullistettua poskia ja vatsaa, voi harmi. En mä oikeasti tuolta näytä. 
Enkä mä mitenkään voi lihoa kun syön niin terveellisesti. Vain kevyt kalkkunaa ja kevyt margariinia ja rasvatonta maitoa. Eihän niitä lasketa jos kahvin kanssa ottaa viinerin tai niitä karkkipusseja, jotka ihan huomaamatta menee suuhun. Jäätelökin on niin sulavaa ja kevyttä, ei se mitenkään voi lihottaa. Jos syön tämän namin salaa toisilta, ei sitä vatsakaan huomaa, eihän nyt yksi mitään, hups, menihän niitä tusina, mutta se nyt oli vain tämä kerta. Ennen seuraavaa kertaa... 

Ihminen on suurin pettämään itseään. Silloin kun ei ole valmis näkemään totuutta, eikä ole voimia ottaa vastaan realiteetteja. Itsepetokset kietoutuvat ympärille hämähäkin seitin tavoin, seitti seitillä niihin hukkuu ja kärpäsenä pyristelee toimimattomana, uskoen omat valheet. Kunnes tulee jostain se juuri sopiva, juuri sopivalla hetkellä oleva tuulenpuuska, joka saa seitit hajoamaan ja on pakko kohdata hämähäkki. Jäätkö siihen vai otatko itseäsi niskasta kiinni ja pakenet, et enää suostu seittien ympäröimäksi.? 

Onneksi minä sain sen tarpeeksi ison tuulenpuuskan, pääsin vapaaksi. Otin elämän omaan käteeni ja tein siitä sellaisen kun halusin. Tai teen edelleen. 

Esim. eilen tein ensimmäiset näytön jälkeiset jalkahoidot. Pidin siis todellakin hieman lomaa enkä koskenut kuin tyttäreni varpaisiin ja jalkoihin. Tuntui niin kivalle tarttua taas työkaluihin, vaikka olikin vain kevyttä jalanhoitoa tälläerää, tunsin suurta tyytyväisyyttä työhöni. 
Lähihoitajakoulutuksen aikaan minulla oli taka-alalla koko ajan tunne että se ei ole ihan sitä mitä haluan tehdä. Jotenkin kaikki tuntui niin nihkeälle, oliko tämä kuitenkaan se ala mitä haluaisin elämääni. Nyt tuntuu että kävinkin sen vain ihan sen takia että pääsin tähän kouluun. Plus laskettuna perhepäivähoitajatutkinto. 
Joku tai aika monikin :D voi ajatella että ei missään nimessä halua sorkkia toisten likaisia haisevia sairaita jalkoja. Olen kai masokisti, mutta minä pidän siitä. Ei kaikki ole ihan herkkua, mutta koskas missään työssä. Tässä näkee niin oman työnsä jäljen ja se on minulle todella tärkeää. Samoin kuin se että kohtaan rauhassa asiakkaan. 
Itsetuntoni on noussut työnkin suhteen, minä osaan tämän homman. Minä haluan tulla hyväksi jalkahoitajaksi, minä haluan oppia lisää, minä osaan. Ja jos en osaa, opettelen. Koko ajan voin kehittää itseäni. Itsetuntoni on niin vahvistunut, että minä en edes vajoa lattianrakoon, vaikka joskus joku asia menisikin pieleen. 

Paljastan siis painoni: 99,2 kg. 
Huh, nyt se on tehty. Kirjoitettuna tuohon. Enkä särkynyt, ei tapahtunut maanjäristystä, olen elossa edelleen. Kukaan ei vielä ole heittänyt kiveä. 
Nyt kohti seuraavaa tavoitetta. Se alkaa kahdeksalla. :) 

Mitä onni on... aika imelää :)

Onni on elää elämäänsä ja osata rakastaa sitä. 

Kyllä, sitä se onni on. Tämä on nyt täysin kliseistä ja varmasti imelääkin tekstiä.
Eikös vanha suomalainen sananlaskukin sano että "Kel onni on, se onnen kätkeköön".
Mutta ei, minä en nyt enää tee niin. Jos joku ei jaksa siitä lukea, So What.

Kuljin tänään pitkin kaupungin katuja ja toria. Yksin, mutta olo oli aivan mielettömän kevyt. Masennus on voimia ja värejä elämästä vievä sairaus. Koko elämä on vain suurta teeskentelyä, sisällä on kuollut olo. Ei nää mitään valoa, ei taivaan sineä, ei kukkien kauneutta. On kuin musta harso olisi laskeutunut elämän päälle.

Mielenterveyden sivuilla sanotaan:

Syyt hoitoa vaativan masennuksen taustalla voivat olla moninaisia. Yleensä masennus on biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden summa - masennuksen taustalta löytyy harvoin yhtä selkeää syytä. Perimä, varhainen kasvuympäristö ja elämänpolun varrella sattuneet asiat vaikuttavat siihen, miten altis ihminen on masennukselle.

Masennuksen todennäköisyyttä lisää esimerkiksi erityisen vaikea lapsuus, kuten fyysisen, henkisen tai seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen tai heitteille jääminen. Kun kohdalle sattuu jotain liian raskasta, surullista tai vaikeaa, seurauksena voi olla masennus.

Minulla lapsuuden traumat joita en ollut käynyt millään tavalla läpi vaan salannut kaikenikääni ja sitten lapseni sairaus ja vuodet rankkoja omaishoitaja-aikoja tekivät sen että masennus iski. Ei yhtä'äkkiä, ei päivissä, vaan kuukausissa ja vuosissa se vain lisääntyi ja paheni. Viimeisinä parina vuotena sain siihen apuja jonkun verran, kävin läpi lapsuutta, hyväksyin sen että minä olen uhri jolle on tehty väärin, minä en ole leimaotsassa. Mutta vasta viime keväänä kun viimeinen voimanjyväkin minusta tuntui kuluvan loppuun, jouduin sairaalaan, poika laitokseen, koti ja asuinpaikka vaihtui, koulu alkoi, leikkaus... 

Vasta nyt voin sanoa että olen selvinnyt. 

Se on uskomaton tunne. Se valo joka ihan oikeasti paistaa elämässä, saa minut melkein huutamaan ja itkemään ilosta, kun ennen huusin vain tuskasta. Sitä mustaa harsoa ei enää ole. 

Olo on niin kevyt. Tottakai 17 kiloa painoa pois saa jalat tuntumaan kevyemmille, mutta ei se pelkästään sitä ole. Kyllä se keveyden tunne tulee ihan tuolta sisältä päin. 

En osaa sitä oloa kuvata, sen tunteen toivon ihmisten itse löytävän. Minä en tarvitse siihen muuta kuin tämän minun pikku elämäni, perheeni, itseni. Hyväksyn viimein itseni, se on kai se tärkein asia. Siihen sitten menikin 46 vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Hyvien tekojen ei tarvitse olla suuria, kalliita tai vaikeita, eivätkä ne kysy tiettyä aikaa ja paikkaa - pelkkä hymy riittää. 

Sain tänään auttaa kaupungilla paria vanhusta. Ensin autoin erään kivetyksen poikki mummelin joka ei yksin päässyt turvallisesti kulkemaan sitä, sitten autoin toista mummoa joka oli pudonnut tuolilta lattialle. Hymy ja kiitokset sain palkaksi. Se riittää. Oma hymyni vain leveni. 

Elämä on...

Ajatuksiin sekoittuu monenlaiset mietteet. Toisaalta on niin pettynyt ja suoraansanottuna ottaa päähän, toisaalta taas on niin onnellinen ja iloinen muutamasta ihanasta asiasta. Tätähän se elämä on, ylös ja alas. Mutta näin sekaisin en muista mietteeni ihan äskettäin olleen, niin laidasta laitaan.

Pettymys ihmisten turhiin puheisiin ja lupauksiin on suuri. Pettymys itseen, miksi minä aina sorrun luottamaan vääriin ihmisiin. Kun olisi vaan tarpeeksi pessimisti, niin ei tarvitsisi pettyäkään... Sekö se olisi se lääke näihin? Enpä tiedä, olisiko sekään elämisen arvoista elämää. Mieluummin olen sitten sinisilmäinen ja luottavainen kuin täysin kyynistynyt.
Ehkä jossain vaiheessa löydän sen balanssin niiden välillä.

Ehkä olen sen jo osittain löytänyt, enää minua ei voi murskata maan rakoon, tuli mitä tuli. Tottakai ottaa päähän kun pettymys iskee, mutta minä nousen siitä. Perkele, vika ei ole minussa kun olen luottanut, vika on siinä päässä joka on pettänyt puheensa ja tekonsa.

Sitten taas: aamu alkoi niin ihanasti. En voi sitä sanoin vielä kuvata, sen aika on myöhemmin, mutta sen sanon että ei sen parempaa herätystä olisi voinut saada. :) Olen onnellinen. Kaikista pettymyksistä huolimatta. Olen juuri tässä hetkessä juuri nyt, täysin onnellinen.

Eikä yhtään vähennä se että taas oli kilo tippunut painoa. ;)

Ruoka mielessä, ruoka lautasella.

Tyttären kanssa päätimme pistäytyä kaupunkipäivän kunniaksi ravintolassa syömässä.
Näytin leikkaustodistus-korttia ja minua kehoitettiin tekemään tilaus lasten annoksista. :)
Toisaalta ei kovin kiva juttu, oli aika suppeat tarjottavat, miksei normaaleja aikuisten annoksia saa myös pienempinä?
No, onneksi löytyi lohi perunamuussilla ja tattikastikkeella lämpimien vihannesten kera. Aikuinen tytärkin päätti ottaa lasten aterian ja tarjoilija joka toi ruuat pöytään oli kieltämättä vähän hämmennyksissään kun tuli ruokien kanssa.
Kaksi aikuista, toinen tällainen matami, ja lasten ruuat. :D







Kai täytyisi lasten aterioistakin saada puolikkaat annokset kun
näin paljon jää ruokaa syömättä. Lohi ja osa kasviksista meni,
kaikki muut jäi lautaselle.
Hyvää oli, ei siinä mitään, mutta kun ei vatsa vedä, niin ei
pakolla. Paitsi tattikastikkeen ulkonäkö ei ole kyllä mikään
mieltä ylentävä. Keskustelumme aiheesta ei ole tähän blogiin
sopivaa. :D






Siitä tulikin mieleeni eräs pieni osasyyllinen tähän ylipainoon: minulle on niin opetettu että lautaselle ei saa jäädä koskaan mitään. Ja mitään ruokaa ei saa koskaan heittää pois. Ja aina tuputetaan lisää ja lisää.
Tottakai olen itse itseni tällaiseksi ruokkinut ja siihen syyllinen, mutta eipä nuokaan edellä kerrotut asiat ole asiaa helpottaneet.
Ymmärrän että vanhempieni ja heidän vanhempiensa elämässä on ollut ruuanpuutetta ja kaikki juontaa sieltä juurensa, mutta ei enää, me emme tarvitse niin paljon ruokaa kuin meillä on tarjolla. Siksi olen myös sanonut lapsilleni että jos ei vatsa vedä enää, ei ole pakko syödä. Muistaa vaan seuraavalla kerralla ottaa vähemmän, mieluummin vähän mutta uudestaan. Enkä todellakaan ole hyväksynyt missään vaiheessa ns. pakkosyöttöä esim. päiväkodissa. Maistaa pitää, mutta se täytyy riittää.
Kaikenhuippu on se kun täytyy vetää jopa vanhat tuotteet kun ei voi heittää mitään pois. Näin meille on opetettu ja tuputettu koko ajan ja edelleen. Olen tullut ihan yliherkäksi vanhoille ruuille, en syö mitään vähänkään epäilyttävää. Tuoretta sen olla pitää. :) Etenkin kun sitä ruokaa menee enää niin vähän verrattuna aikaisempiin määriin.

Tänään söin kesän ensimmäiset kotimaiset mansikat ja vadelmat. Voi kun maistui hyvälle. Mutta eipähän noita montaa mennyt, näköjään tänä kesänä riittää pienempikin määrä mansikan ostossa. Koko talven odotan että saan syödä kesällä mansikoita, tuntuu että se maku tulee aina voimakkaana muistoihin. Ai niin, ja eilen meni myös ensimmäiset kirsikat. Siihen kun vielä lisää vesimeloonit, mitä muuta ihminen tarvitsee elääkseen? No, muutama hapankorppu on aina paikallaan. :)

Lähden tästä ostamaan mehujään naapurikaupasta. Hellettä piisaa edelleen täällä meidän nurkissa, onneksi hiukan edes viilentynyt. Mehujää on hyvä kuuman sään piristys eikä tee minullekaan huonoa oloa. Sopiva koko, sopiva maku. Pehmiksen osto tässä eräänä päivänä oli virhe, liian makeaa.

Pelkään että syön liikaa, pelkään että lihon. Olen ajatellut että samallalailla kuin alkoholismi tai muut riippuvuudet, myös tämä meikäläisen olotila on sellainen että koko ikäni joudun olemaan niin tarkkana ja tarkkailussa. Kai täytyy liittyä johonkin ylipainoisten AA-kerhoon loppuelämäksi jos meinaa pystyä olemaan kuivilla. Missähän sellainen olisi?

Kesä on tullut ja huolet on ohi. :) Ainakin hetkeksi.

Heipparallaa taas.
On siis kesä kuljen Kallaveden rantaa... Tai kuten autistipoikamme luokka lauloi kevätjuhlassa Robinin sävelin: oo-oo-oo kesä-lo-maa. :)

Sen sanon että jokaisen ihmisen jolle vaan tilaisuus tarjoutuu, täytyisi käydä katsomassa edes yksi vammaisten lasten joulu- tai kevätjuhla. Olen ollut katsomassa lukemattomat ihanat normaalien lasten päiväkoti ja koulujuhlat, mutta sitä koskettavuutta ja iloa ei ole muualla kuin vammaisten lasten juhlissa. Ja avustajien, opettajien ja hoitajien omistautumista.
Kaikki esiintyivät, omalla tavallaan, omilla taidoillaan, ketään ei arvostella, kenenkään kanssa ei kilpailla. Mutta se ilo mikä heistä loistaa, saa minut taas täällä pillittämään. Esim. meidänkin poikamme nauttii aivan hurjasti (vaikka mahdottomasti jännittääkin) siitä että perhe on katsomassa ja muistuttaa lukemattomat kerrat sitä ennen että taputammehan varmasti hänelle. Oli opettajallekin sanonut ennen juhlaa että hän on komea, (uudessa kauluspaidassaan) ja että äiti on hänestä ylpeä ja äiti ilahtuu. Kyllä, juuri näin, olin niin niin ylpeä ja niin iloinen ja niin kyyneleet silmissä taas jälleenkerran. Taidot ja teot eivät olleet suuret, mutta sitäkin tärkeämmät.
Tällä kertaa kaikki Vaalijalan koulut esittivät yhteisen Talentti-kilpailun. Jossa kaikki menivät jatkoon. Idea oli hyvä ja huomasi että henkilökunta oli täysillä myös mukana. Niinkuin aina. Kiitos, ei sellaista taputusten ja vislailujen määrää ole ihan joka juhlassa. :D

Itsetehty kortti autistipojan opettajalta. Hänellä on huippuope.

Näyttöviikko ohi ja voisin sanoa että: väsynyt mutta onnellinen. Olipas aika rankka viikko. Mutta niin siitä vaan selvittiin ja erinomaisin arvosanoin. Palaute arvioitsijoilta oli mahtavaa. Olet oikealla alallasi, jatka vaan samaa rataa, sinusta tulee hyvä jalkahoitaja, perusta vaan pian hoitola.
Tämä on aivan uskomatonta. Voiko olla oikeasti totta että vasta viime keväänä makasin sairaalassa vaikean masennuksen kourissa. En nähnyt mitään suuntaa elämälleni, olin valmis lopettamaan sen autistipoikani kanssa. Mieheni kysyikin minulta näytön jälkeen kun leijuin epäuskoisena pilvissä, että olisitko uskonut tätä vuosi sitten? En, en todellakaan, kun on mustan masennuksen kourissa ja aivan poikki, ei tulevaisuutta pysty näkemään. En osannut kuvitella että löydän itselleni ihan oman paikan elämässä. Pystyn jättämään menneisyyden taakseni ja kohtaamaan tulevaisuuden avoimin mielin intoa puhkuen. Asun uudella paikkakunnalla kaupungissa vieläpä, olen löytänyt kotini ja paikkani. Rakas on edelleen rakkaana vierelläni, autistipoika on asettunut niin sanotusti omilleen, aikuiset lapset elävät hyvää elämää. Minulla on uusia rakkaita ystäviä, vanhoja unohtamatta. Terveyteni on uskomattoman hyvä.
Ja en malta olla mainitsematta että painoa on tippunut 16 kiloa. :)

Pää hajoaa ja sydäntä puristaa

Voi kun ei pienen ihmisen pää meinaa riittää kaikkeen. :(

Näyttöviikko lähenee ja paljon asiaa pitäisi vielä saada päähän menemään. Tapasin yhden näytön arvioitsijamme ja oli todella tiukka täti. Huh huh, mitähän tästä vielä tulee. 

Sitten toisaalta, kun ei jotenkin vaan tämä ole elämän tärkein kysymys. Tuntuu että menkööt miten menee, uusin sitten syksyllä. On niin paljon muuta ajateltavaa. En pysty keskittymään lukemiseen.

Poikamme, autistipoikamme, elämä on nyt taas se tärkein juttu. Vaihtaa osastoa ja jos saan sanoa, tämä uusi osasto tuntuu näin ensi tutustuen ihan "piip-piip-piip". Tuli mieleen että mitä jos otan pojan kotiin ja rupean taas hänen omaishoitajaksi. Kukaan ei saa satuttaa poikaamme, haluan pitää hänet luonamme. Lähellämme. Halata ja rutistaa juuri silloin kun on tarve. 

Ja kuitenkin... kaikkeen sekoittuu se tunne, että minulla on nyt oma elämä, nautin opiskelusta ja nautin mieheni kanssa olemisesta, nautin elämästäni. Saanko nauttia jos pojallamme on paha olla? Se on tunne joka raastaa tällä hetkellä sydäntäni niin paljon. Kysymys MIKSI, nousee taas mieleen. Miksi tämä helvetti on pitänyt meille tapahtua? 

Uusi omahoitaja on tosi tiukan tuntuinen täti, toinen oma hoitaja on unkarilainen mies joka ei puhu edes kunnolla suomea. Osastolta pääsee kotiin VAIN kolmen viikon välein viikonlopuksi. Kotiin ei saa soittaa kuin pari kertaa viikossa tiettynä päivänä ja niitäkin valvotaan. Ruokailu on sellaista että hoitaja annostelee ruuan, kun entisessä sai itse ottaa juuri sen verran kuin halusi syödä, eli koska autistit ovat erittäin ronkeleita ruuan suhteen, poikakin otti jotain ruokaa vain teelusikallisen, mutta se toimi. Puurokin on syötävä aamulla, meillä ei ole poika syönyt koskaan sitä. Ja kaikkea muuta...

Meille on ollut todella tärkeää että kotiin voi aina soittaa, ihan silloin kun siltä tuntuu, käytännössä joka ilta. Se on ollut myös pojalle tosi tärkeä juttu. Ja kotiin tullaan myös kun esim. meillä on vapaata. Minua pelottaa poikani puolesta. Liian suuria muutoksia ja mitä se tekee autistille kun asiat muuttuu radikaalisti?

Vankilaltahan tuo kaikki tuntuu, ei miltään hoitokodilta. Huom! kodilta. Tuo mikään koti ole. :( 

Kaksi kuukautta, tai oikeastaan vain reilu kuukausi aikaa tottua ajatukseen. Sitten hän vaihtaa. Eikä meiltä paljoa kysellä että sopiiko meille vaan asia ilmoitetaan että näin on. Missä on poikamme itsemääräämisoikeus, missä on meidän vanhemmuutemme?

Ei pitäisi ajatella, mutta väkisin tuli mieleen että jos poikamme olisi terve, hän saattaisi jopa parin vuoden sisällä muuttaa esikon kanssa yhteen asumaan ja opiskelemaan samaan kaupunkiin. Siinä isoveli pitäisi vähän silmällä pikkuveljeä, voisimme vuokrata pojille yhteisen opiskelukämpän. Yhdessä voisivat kulkea tänne luoksemme ja yhdessä käydä peleissä ja kisoissa. Tämä on toisille niin arkielämää, miksi ei meille? 

Ja oikeasti, yritä tässä sitten keskittyä näyttöihin. Tai tähän leikkauksen jälkeiseen elämään. Oma paino on taas niin mitättömältä tuntuva asia. 

Talon myynti on myös niin paljon mielessä ja uutta etsitään täältä, pitäisi saada uusi koti että pääsisi perustamaan sitä omaa hoitolaa. Tyttären perheelle etsimme myös täältä paikkakunnalta sopivaa vuokra-asuntoa. Lupasimme olla apuna ja tottakai odotan kovasti että saan heidät tänne lähellemme. Se on sitä positiivista odotusta tähän elämään. 

Esikko lähtee kiertämään Eurooppaa, sitäkin mietin ja pelkään, vaikka tiedän että häneen voin luottaa, mutta en voi luottaa kaikkiin muiden maiden kansalaisiin. Äitin sydän lyö varmasti koko ajan tiheämmin. Olen ylpeä ja onnellinen hänen puolestaan, mutta... tule terveenä takaisin rakas poikamme! Äitikään kun ei voi suojella kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi.

Onneksi on elämässä myös paljon ihanaakin ihanampia ajatuksia ja tapahtumia, joita ei nyt tässä vielä sen enempää. Ne säilytän tuonne sydämeni sopukkaan ja annan muhia ja kasvaa,otan niistä virtaa elämän vastoinkäymisiin, ei niistä vielä, sitten kun sen aika on. <3 

Huh hellettä ja niin edespäin.

Kesä on tullut ja minulla uudet kesäkostuumit. :)  On Guessin laukku ja Riekerin ballerinat (jalassa aivan ihanat) ja liehuva huivimekko. Asusteet voisi olla vähän värikkäämmät, myönnän, mutta en ole vielä valmis. Värejä on ollut minun aina vaikea pitää, musta on lempivärini. Yritän opetella siitä pikkuhiljaa ulos, mutta mekon väriläikät ovat tarpeeksi tällä erää. Ehkä sitten myöhemmin. ;)

Saattelin miehen taas pyöräillen yövuoroon ja päätinpä pistäytyä matkalla olevaan isoon tavarataloon. Oli vapaailta tulossa ja minä ajattelin palkita itseni jollain hyvällä. Hmmmm, mitähän ostaisi? Ei karkkia, ei suklaata, ei leivoksia, ei kakkuja, ei... mitään mitä ennen olisi mennyt yksinäiseen olotilaan ja tunnesyömiseen. Ei tehnyt mieli, eikä pystyisi syömään. Ei edes hedelmiä. Mitä sitten ostin? Arvatkaapa vaan... kahta erilaista hapankorppua. Jee, mitkä herkut. :D
Vähän on toi ruokavalio muuttunut sitten viime talven. Ai niin, no ostin vielä proteiinirahkan, siinä herkkua kerrakseen.

Huomenaamuna aion mennä puntarin päälle. Olen nyt yrittänyt jättää punnituksen vähemmälle, kerta viikkoon olisi minulle hyvä, kun ennen oli joka aamu. Sain siitä vain aivan turhaa stressiä, ravitsemusterapeuttikin sanoi että stressihormoonini nousee eikä paino tipu. Okey, yritän unohtaa tuon painonmittaamisen joka käänteessä.

Vaatevarastoa olen uusinut, huomaan että kaappini on täynnä muodottomia kaapuja, ei tee mieli käyttää niitä. Muutama uusi vaatekin odottaa sopivaa ajankohtaa, tai siis sopivaa painoa.
Se tässä laihtumisessa on upeaa, että kun ennen laihdutti, jätti aina takaportin että jos minä kuitenkin vielä lihon... Nyt ei kertakaikkiaan sellaista mahdollisuutta ole. Ei, en anna sen tapahtua!! Siispä kaikki ylisuuret vaatteet saa samantien hävittää.

Ihanaa oli kun sain uuden työtakin mahtumaan päälleni. Olin jo ostanut sen aikaisemmin tavoitepuseroksi ja nyt se hetki on tullut. Ei purista, ei kiristä. :D Vähänkö olen mielissäni...

Työhousutkin piti jo vaihtaa. Voi surku. Siis ei.
Hei, nyt vasta huomasin: minähän olen oikeasti ostanut väriä. Oikein kunnolla värikästä. Oho, en tajunnutkaan. Alkaako harmaa hiiri oikeasti luopua karvoistaan? Ja minähän viihdyn tässä uudessa asussa. :o  Ehkäpä nyt on sitten aika jo siirtyä askel taas eteenpäin.

Mutta sen vaan sanon että suojaessu tällä säällä on jalkahoitajan kirous. Rintamuksen alunen on ensimmäisenä läpimärkä. Yritä siinä sitten olla hehkeä ja ammatillinen ja hygieeninen. Huh huh. Koska en ole koskaan tätä hellettä halunnut, katson että minulla on myös oikeus siitä valittaa. Olen syksyn kirpeän pakkaskelin ihminen. En kertakaikkiaan kestä tätä kuumuutta. Eihän mitään jaksa tehdä, kaikki on tunkkaista ja nihkeää ja hikistä. Yäk. Yritäpä ulkoilla... ei mitään tehoa. Ei virkisty millään, eikä myöskään saa kunnolla unta. Eli on vielä väsyneempi.
Onneksi kuulin juuri säätiedotuksesta että ilma on vähän viilenemässä. Sorry vaan, mutta tätä mieltä olen. :)

Lopuksi esittelen parhaan kaverini. Olemme vasta tutustuneet, mutta meillä on jo erittäin lämmin tai sanoisinko viileä suhde. Tunnemme että kuulumme toisillemme, emmekä saa tarpeeksi toistemme seurasta. Olen pahoillani rakas mieheni, mutta välillä tämä seura on parempi kuin sinun.
Saanko esitellä, uusi rakkaani:

Minä-minä-minä -ihmiset ja minä ;)

Viikkokin jo vierähtänyt. Paljon on tapahtunut, hyvää ja vielä parempaa ja välillä vähän huonompaa. Sellaista se elämä on. Ylös mennään ja välillä alas tullaan jotta päästään taas nauttimaan niistä ylöspäin menoista. Eipähän ole elämä tylsää. :)
Nauttinut olen elämästä, perheen kera, ja ihan yksinkin.
Nyt vähän sairastelu haittaa menoa. Tuo ohutsuolien operoiminen tässä leikkauksessa aiheuttaa "vähän" oireita,  antibioottikuuri meneillään ja kipuja on vaikka muille jakaa. Ja kouluhommat on vienyt niin paljon aikaa ettei ajatuksiin meinaa muuta mahtua. Perusjakson loppukiri häämöttää.

Vaan on aikas mukava pyöräillä kun on tuo aurinko paistanut. Mitä nyt kuumuus alkaa tuntua täällä kerrostaloasumisessa. Vietimme miehen kanssa pari päivää entisellä paikkakunnalla, missä meillä vielä talokin on. Pihaa rapsutellen ja tyttären ja vävyn seurasta nauttien. Sitä minä vaan sanon, että onko tämä oikeus ja kohtuus, että siellä melkein 200 neliöinen ilmastoitu talo on autiona ja täällä 60 neliöisessä kerrostaloasunnossa paahdutaan? Kulmahuoneisto, ylin kerros. Järveltä aurinko paistaa aamusta iltaan. Kyllä, kuuma on. Tuulettimetkin vielä ostamatta. Kun vaan saisi siirrettyä sen talon tänne, mutta en minä enää näillänäkymin täältä takaisin halua muuttaa. Näin on hyvä. :)

Mieli on pyörinyt monenasian kanssa. Yksi ihmetyksen aihe on se, kuinka paljon tähän maailmaan mahtuu itsekkyyttä. Kyllä, tiedän että minun on sitä itsekkyyttä opeteltava, mutta toivon että siinäkin säilyy kohtuus. Olen täynnä MINÄ-MINÄ-MINÄ -ihmisiä. Toisaalta täytyy hattua nostaa, että ollaan niin tyytyväisiä itseen että sitä pitää tuoda koko ajan esiin... mutta... sitä röyhkeyttä... Jos maailmassa olisi vähän enemmän toisten huomioon ottamista ja vähän vähemmän minä-minä-minä -asennetta, olisi tämä meille kaikille varmasti paljon parempi paikka. En sano että minä siinä olisin onnistunut, mutta ainakin yritän, ainakin mietin asiaa, ainakin pyrin parempaan.
Lapset... lasten elämästä minä huolta kannan, en tarkoita pelkästään omiani, hehän ovat jo aikuisia, mutta muita lapsia. Pieniä, viattomia, rakkautta tarvitsevia. En kertakaikkiaan enää pysty lukemaan edes kaikkia kirjoituksia lehdistä, on pakko pyrkiä säästämään itseä, kun ei pysty auttamaan kaikkia. Se on julmaa, mutta on pakko kylmettää itsensä, muuten sekoan.
Olen itsekin tehnyt paljon elämässä väärin, mutta koskaan en ole tahallani toista vahingoittanut. Hölmö olen ja huolimaton, mutta antakaatte se anteeksi. Perheeni on onneksi sen minulle anteeksi antanut. :) <3

Sitten toisaalta, olen niin kiitollinen siitä miten on elämääni sattunut niitä toisenlaisiakin ihmisiä. <3 Välittäviä, kuuntelevia, osaaottavia hyvässä ja pahassa hetkessä. Heille en voi koskaan riittävästi kiittää että ovat elämääni astuneet. Jotkut jo kauan aikaa sitten, jotkut ihan vast'ikään.

Olen yrittänyt ottaa oppia Anna-Leena Härkösen sanomisista: Mitä enemmän yli neljäkymmentä tulen, sitä vähemmän haluan olla kusipäiden kanssa tekemisissä.
Kyllä, näin se vaan on! Kiitos ja kumarrus. :)