perjantai 16. elokuuta 2013

Olen ylpeästi sellainen kuin olen.



Tohelo mikä tohelo. Meni jalasta nivelsiteet. Nyt sitten vietetään muutama viikko näiden kavereiden kanssa. Hyvin alkanut juoksun opettelu jäi sitten tällä erää tähän ja pyöräilykin. Harmittaa vietävästi. Olisi ollut täyttä touhuamista vielä nämä pari viikkoa ennen kuin opiskelut taas alkaa. :(
Mutta kun näin käy, niin sitten käy. Ei käydä sitä sen enempää suremaan. :)
Kunhan toi kipu vaan poistuisi...


Olen törmännyt sellaiseen perisuomalaiseen asiaan kuin: kateus. 
Kun nyt olen tässä omassa pikku elämässäni pääsemässä jaloilleni, vaikkakin tällä hetkellä keppien kera, niin olen saanut tuta tällaisen vitsauksen. 
Täytyy sanoa että olen todella ihmeissäni. En voi kuvitella miten minun elämääni voi kadehtia? 15 vuotta vaikeavammaisen äitinä, lapsuudessa hyväksikäytettynä, sairaalloisen lihavana, masentuneena, monia kipuja kokeneena ja todella sairaana... Miten tätä voi kadehtia?

Totta on että minulla on ihana perhe, siis perhe joka on juuri minulle paras, en sano että se olisi täydellinen koko maailmalle, mutta minä olen niin kiitollinen siitä. Se on minun ja minulle paras. <3 

Olen löytänyt onnen ja ilon täällä uudella paikkakunnalla, on sitä onnea ollut muulloinkin mutta se on vuosia peittynyt arjen raskauteen. Olen saanut terveyteni takaisin. Sekä psyykkisesti että fyysisesti. Olen saanut kiloja sen 24 pois ja siitä olen todella onnellinen, vaikka samanverran on vielä lähdettävääkin. Autistipoikamme elämä alkaa vihdoin asettua uomiinsa, se huoli ja murhe joka hänen elämästään ja tulevaisuudestaan on ollut, on pikkuhiljaa tasoittunut. Enää se ei ole kokoaikaa päälimmäisenä mielessä. 
Aikuiset lapset ovat omilla jaloillaan, lapsenlapsi syntymässä... mitä enempää voisi toivoa?

Ja sama rakas mies edelleen rinnallani. 

Minä tunnen sen onnen. Minä kerron sen onnen. Suomalainen sananlasku sanoo: kel onni on, se onnen kätkeköön. MIKSI? 
No, siksi ettei herättäisi kateutta. 
Hohhoijaa. Siihen en alistu. Jos ei joku sitä kestä, se on: Hei vaan ja hyvästi! 
Kun on tästä kaikesta suosta selvinnyt pinnalle, ei todellakaan halua enää kenenkään antaa määräillä omaa elämäänsä. Minun vuoroni on nyt elää. Ei tietenkään elämäni ole edelleenkään kokoaikaista pilvilinnoissa lentelyä, mutta asioista on oppinut näkemään myös ne hyvät puolet. Kun ei niitä vuosiin osannut nähdä. 
Kun itkee tuskaansa, kun huutaa siitä kaikesta pahasta olosta mitä sisällä on, kun siitä pääsee, ei enää halua peitellä sitä onnea mitä elämä on tuonut. 

Olen itsekäs tällä hetkellä. Haluan olla. Haluan vain omaa ja perheeni parasta. Toki haluan että kanssaihmisilläkin olisi asiat balanssissa, mutta koen että minun tehtäväni ei ole enää ottaa kaikkia maailman murheita. Minä en pysty auttamaan kaikkia, nyt on minun vuoroni elää. 
Haluan opetella elämään niin etten tarvitse koko aikaa pyydellä olemassaoloani ja tekojani anteeksi. Siksi en tässä kirjoituksessanikaan pyydä mitään anteeksi keneltäkään. 

Olen ylpeästi sellainen kuin olen. Hölmö tohelo. :D


2 kommenttia:

  1. Sulle olis haaste mun blogissa: http://pssnby.blogspot.fi/2013/08/haaste.html

    VastaaPoista