Pää hajoaa ja sydäntä puristaa

Voi kun ei pienen ihmisen pää meinaa riittää kaikkeen. :(

Näyttöviikko lähenee ja paljon asiaa pitäisi vielä saada päähän menemään. Tapasin yhden näytön arvioitsijamme ja oli todella tiukka täti. Huh huh, mitähän tästä vielä tulee. 

Sitten toisaalta, kun ei jotenkin vaan tämä ole elämän tärkein kysymys. Tuntuu että menkööt miten menee, uusin sitten syksyllä. On niin paljon muuta ajateltavaa. En pysty keskittymään lukemiseen.

Poikamme, autistipoikamme, elämä on nyt taas se tärkein juttu. Vaihtaa osastoa ja jos saan sanoa, tämä uusi osasto tuntuu näin ensi tutustuen ihan "piip-piip-piip". Tuli mieleen että mitä jos otan pojan kotiin ja rupean taas hänen omaishoitajaksi. Kukaan ei saa satuttaa poikaamme, haluan pitää hänet luonamme. Lähellämme. Halata ja rutistaa juuri silloin kun on tarve. 

Ja kuitenkin... kaikkeen sekoittuu se tunne, että minulla on nyt oma elämä, nautin opiskelusta ja nautin mieheni kanssa olemisesta, nautin elämästäni. Saanko nauttia jos pojallamme on paha olla? Se on tunne joka raastaa tällä hetkellä sydäntäni niin paljon. Kysymys MIKSI, nousee taas mieleen. Miksi tämä helvetti on pitänyt meille tapahtua? 

Uusi omahoitaja on tosi tiukan tuntuinen täti, toinen oma hoitaja on unkarilainen mies joka ei puhu edes kunnolla suomea. Osastolta pääsee kotiin VAIN kolmen viikon välein viikonlopuksi. Kotiin ei saa soittaa kuin pari kertaa viikossa tiettynä päivänä ja niitäkin valvotaan. Ruokailu on sellaista että hoitaja annostelee ruuan, kun entisessä sai itse ottaa juuri sen verran kuin halusi syödä, eli koska autistit ovat erittäin ronkeleita ruuan suhteen, poikakin otti jotain ruokaa vain teelusikallisen, mutta se toimi. Puurokin on syötävä aamulla, meillä ei ole poika syönyt koskaan sitä. Ja kaikkea muuta...

Meille on ollut todella tärkeää että kotiin voi aina soittaa, ihan silloin kun siltä tuntuu, käytännössä joka ilta. Se on ollut myös pojalle tosi tärkeä juttu. Ja kotiin tullaan myös kun esim. meillä on vapaata. Minua pelottaa poikani puolesta. Liian suuria muutoksia ja mitä se tekee autistille kun asiat muuttuu radikaalisti?

Vankilaltahan tuo kaikki tuntuu, ei miltään hoitokodilta. Huom! kodilta. Tuo mikään koti ole. :( 

Kaksi kuukautta, tai oikeastaan vain reilu kuukausi aikaa tottua ajatukseen. Sitten hän vaihtaa. Eikä meiltä paljoa kysellä että sopiiko meille vaan asia ilmoitetaan että näin on. Missä on poikamme itsemääräämisoikeus, missä on meidän vanhemmuutemme?

Ei pitäisi ajatella, mutta väkisin tuli mieleen että jos poikamme olisi terve, hän saattaisi jopa parin vuoden sisällä muuttaa esikon kanssa yhteen asumaan ja opiskelemaan samaan kaupunkiin. Siinä isoveli pitäisi vähän silmällä pikkuveljeä, voisimme vuokrata pojille yhteisen opiskelukämpän. Yhdessä voisivat kulkea tänne luoksemme ja yhdessä käydä peleissä ja kisoissa. Tämä on toisille niin arkielämää, miksi ei meille? 

Ja oikeasti, yritä tässä sitten keskittyä näyttöihin. Tai tähän leikkauksen jälkeiseen elämään. Oma paino on taas niin mitättömältä tuntuva asia. 

Talon myynti on myös niin paljon mielessä ja uutta etsitään täältä, pitäisi saada uusi koti että pääsisi perustamaan sitä omaa hoitolaa. Tyttären perheelle etsimme myös täältä paikkakunnalta sopivaa vuokra-asuntoa. Lupasimme olla apuna ja tottakai odotan kovasti että saan heidät tänne lähellemme. Se on sitä positiivista odotusta tähän elämään. 

Esikko lähtee kiertämään Eurooppaa, sitäkin mietin ja pelkään, vaikka tiedän että häneen voin luottaa, mutta en voi luottaa kaikkiin muiden maiden kansalaisiin. Äitin sydän lyö varmasti koko ajan tiheämmin. Olen ylpeä ja onnellinen hänen puolestaan, mutta... tule terveenä takaisin rakas poikamme! Äitikään kun ei voi suojella kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi.

Onneksi on elämässä myös paljon ihanaakin ihanampia ajatuksia ja tapahtumia, joita ei nyt tässä vielä sen enempää. Ne säilytän tuonne sydämeni sopukkaan ja annan muhia ja kasvaa,otan niistä virtaa elämän vastoinkäymisiin, ei niistä vielä, sitten kun sen aika on. <3 

Huh hellettä ja niin edespäin.

Kesä on tullut ja minulla uudet kesäkostuumit. :)  On Guessin laukku ja Riekerin ballerinat (jalassa aivan ihanat) ja liehuva huivimekko. Asusteet voisi olla vähän värikkäämmät, myönnän, mutta en ole vielä valmis. Värejä on ollut minun aina vaikea pitää, musta on lempivärini. Yritän opetella siitä pikkuhiljaa ulos, mutta mekon väriläikät ovat tarpeeksi tällä erää. Ehkä sitten myöhemmin. ;)

Saattelin miehen taas pyöräillen yövuoroon ja päätinpä pistäytyä matkalla olevaan isoon tavarataloon. Oli vapaailta tulossa ja minä ajattelin palkita itseni jollain hyvällä. Hmmmm, mitähän ostaisi? Ei karkkia, ei suklaata, ei leivoksia, ei kakkuja, ei... mitään mitä ennen olisi mennyt yksinäiseen olotilaan ja tunnesyömiseen. Ei tehnyt mieli, eikä pystyisi syömään. Ei edes hedelmiä. Mitä sitten ostin? Arvatkaapa vaan... kahta erilaista hapankorppua. Jee, mitkä herkut. :D
Vähän on toi ruokavalio muuttunut sitten viime talven. Ai niin, no ostin vielä proteiinirahkan, siinä herkkua kerrakseen.

Huomenaamuna aion mennä puntarin päälle. Olen nyt yrittänyt jättää punnituksen vähemmälle, kerta viikkoon olisi minulle hyvä, kun ennen oli joka aamu. Sain siitä vain aivan turhaa stressiä, ravitsemusterapeuttikin sanoi että stressihormoonini nousee eikä paino tipu. Okey, yritän unohtaa tuon painonmittaamisen joka käänteessä.

Vaatevarastoa olen uusinut, huomaan että kaappini on täynnä muodottomia kaapuja, ei tee mieli käyttää niitä. Muutama uusi vaatekin odottaa sopivaa ajankohtaa, tai siis sopivaa painoa.
Se tässä laihtumisessa on upeaa, että kun ennen laihdutti, jätti aina takaportin että jos minä kuitenkin vielä lihon... Nyt ei kertakaikkiaan sellaista mahdollisuutta ole. Ei, en anna sen tapahtua!! Siispä kaikki ylisuuret vaatteet saa samantien hävittää.

Ihanaa oli kun sain uuden työtakin mahtumaan päälleni. Olin jo ostanut sen aikaisemmin tavoitepuseroksi ja nyt se hetki on tullut. Ei purista, ei kiristä. :D Vähänkö olen mielissäni...

Työhousutkin piti jo vaihtaa. Voi surku. Siis ei.
Hei, nyt vasta huomasin: minähän olen oikeasti ostanut väriä. Oikein kunnolla värikästä. Oho, en tajunnutkaan. Alkaako harmaa hiiri oikeasti luopua karvoistaan? Ja minähän viihdyn tässä uudessa asussa. :o  Ehkäpä nyt on sitten aika jo siirtyä askel taas eteenpäin.

Mutta sen vaan sanon että suojaessu tällä säällä on jalkahoitajan kirous. Rintamuksen alunen on ensimmäisenä läpimärkä. Yritä siinä sitten olla hehkeä ja ammatillinen ja hygieeninen. Huh huh. Koska en ole koskaan tätä hellettä halunnut, katson että minulla on myös oikeus siitä valittaa. Olen syksyn kirpeän pakkaskelin ihminen. En kertakaikkiaan kestä tätä kuumuutta. Eihän mitään jaksa tehdä, kaikki on tunkkaista ja nihkeää ja hikistä. Yäk. Yritäpä ulkoilla... ei mitään tehoa. Ei virkisty millään, eikä myöskään saa kunnolla unta. Eli on vielä väsyneempi.
Onneksi kuulin juuri säätiedotuksesta että ilma on vähän viilenemässä. Sorry vaan, mutta tätä mieltä olen. :)

Lopuksi esittelen parhaan kaverini. Olemme vasta tutustuneet, mutta meillä on jo erittäin lämmin tai sanoisinko viileä suhde. Tunnemme että kuulumme toisillemme, emmekä saa tarpeeksi toistemme seurasta. Olen pahoillani rakas mieheni, mutta välillä tämä seura on parempi kuin sinun.
Saanko esitellä, uusi rakkaani:

Minä-minä-minä -ihmiset ja minä ;)

Viikkokin jo vierähtänyt. Paljon on tapahtunut, hyvää ja vielä parempaa ja välillä vähän huonompaa. Sellaista se elämä on. Ylös mennään ja välillä alas tullaan jotta päästään taas nauttimaan niistä ylöspäin menoista. Eipähän ole elämä tylsää. :)
Nauttinut olen elämästä, perheen kera, ja ihan yksinkin.
Nyt vähän sairastelu haittaa menoa. Tuo ohutsuolien operoiminen tässä leikkauksessa aiheuttaa "vähän" oireita,  antibioottikuuri meneillään ja kipuja on vaikka muille jakaa. Ja kouluhommat on vienyt niin paljon aikaa ettei ajatuksiin meinaa muuta mahtua. Perusjakson loppukiri häämöttää.

Vaan on aikas mukava pyöräillä kun on tuo aurinko paistanut. Mitä nyt kuumuus alkaa tuntua täällä kerrostaloasumisessa. Vietimme miehen kanssa pari päivää entisellä paikkakunnalla, missä meillä vielä talokin on. Pihaa rapsutellen ja tyttären ja vävyn seurasta nauttien. Sitä minä vaan sanon, että onko tämä oikeus ja kohtuus, että siellä melkein 200 neliöinen ilmastoitu talo on autiona ja täällä 60 neliöisessä kerrostaloasunnossa paahdutaan? Kulmahuoneisto, ylin kerros. Järveltä aurinko paistaa aamusta iltaan. Kyllä, kuuma on. Tuulettimetkin vielä ostamatta. Kun vaan saisi siirrettyä sen talon tänne, mutta en minä enää näillänäkymin täältä takaisin halua muuttaa. Näin on hyvä. :)

Mieli on pyörinyt monenasian kanssa. Yksi ihmetyksen aihe on se, kuinka paljon tähän maailmaan mahtuu itsekkyyttä. Kyllä, tiedän että minun on sitä itsekkyyttä opeteltava, mutta toivon että siinäkin säilyy kohtuus. Olen täynnä MINÄ-MINÄ-MINÄ -ihmisiä. Toisaalta täytyy hattua nostaa, että ollaan niin tyytyväisiä itseen että sitä pitää tuoda koko ajan esiin... mutta... sitä röyhkeyttä... Jos maailmassa olisi vähän enemmän toisten huomioon ottamista ja vähän vähemmän minä-minä-minä -asennetta, olisi tämä meille kaikille varmasti paljon parempi paikka. En sano että minä siinä olisin onnistunut, mutta ainakin yritän, ainakin mietin asiaa, ainakin pyrin parempaan.
Lapset... lasten elämästä minä huolta kannan, en tarkoita pelkästään omiani, hehän ovat jo aikuisia, mutta muita lapsia. Pieniä, viattomia, rakkautta tarvitsevia. En kertakaikkiaan enää pysty lukemaan edes kaikkia kirjoituksia lehdistä, on pakko pyrkiä säästämään itseä, kun ei pysty auttamaan kaikkia. Se on julmaa, mutta on pakko kylmettää itsensä, muuten sekoan.
Olen itsekin tehnyt paljon elämässä väärin, mutta koskaan en ole tahallani toista vahingoittanut. Hölmö olen ja huolimaton, mutta antakaatte se anteeksi. Perheeni on onneksi sen minulle anteeksi antanut. :) <3

Sitten toisaalta, olen niin kiitollinen siitä miten on elämääni sattunut niitä toisenlaisiakin ihmisiä. <3 Välittäviä, kuuntelevia, osaaottavia hyvässä ja pahassa hetkessä. Heille en voi koskaan riittävästi kiittää että ovat elämääni astuneet. Jotkut jo kauan aikaa sitten, jotkut ihan vast'ikään.

Olen yrittänyt ottaa oppia Anna-Leena Härkösen sanomisista: Mitä enemmän yli neljäkymmentä tulen, sitä vähemmän haluan olla kusipäiden kanssa tekemisissä.
Kyllä, näin se vaan on! Kiitos ja kumarrus. :)

Äitienpäivä eikun jatkuu :)

En mie ymmärrä, miten tämmöinen äitee saa noita muistamisia aina vaan lisää.
Mutta en valita. Olen niin otettu. Aina he on muistaneet meikäläistä noi lapset ja puoliso. Uusi nomination-korulaattakin on niin niin kaunis. Turkoosi sydän jonka ympärillä on helmiketju. Ei oikein näy kuvassa. Ja kortti. Kyllä tytär on taitava. Ja rakas. Onneksi näen hänet ylihuomenna, äitienpäiväjuhlat siis jatkuu ja jatkuu. :)

Epätäydellinen äiti, mutta äiti kuitenkin

Sain lahjaksi kylpyläliput, teatteriliput ja Beyonce-hajuveden. Ihania, odotan todella paljon että pääsen käyttämään nuo liput heti kesäkuun alussa. Hajuvesi tuoksuu jo ja hyvälle tuoksuukin. :)

Meidän ihana autistipoika oli tehnyt minulle monenlaiset ihanuudet. Kukkaruukku johon oli itse istuttanut valkean orvokin, kortin jossa lukee: Äidille jolla on kultainen sydän, ja kassi, aivan ihanalla maalauksella. Siinä poika on omistamassaan tiikeri-naamiaispuvussa ja hyppii hyppykepillään. Pyysi minua vielä kiinnittämään erityistä huomiota että kirjoitti ÄITI sydänpisteillä. <3 Voi rakas. Kyllä äiti lupasi käyttää kassia ihan varmasti. Ja ylpeydellä. 

Äitienpäivä. Monenlaiset mietteet pyörivät mielessä. On ihanaa olla äiti. Parasta maailmassa. Olen niin kiitollinen että saan olla äiti. 

Mutta millainen äiti... Voi rakkaat lapset, en ole täydellinen, kaukana siitä. En osaa, en uskalla, en jaksa, en kehtaa, en pysty, en sitä... en tätä. Ja kaikkea muuta aivan liikaa. 

Laulussa sanotaan, että en päivääkään vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin, monta päivää, ja monta tekoa. Jälkiviisautena tekisin monta asiaa toisin, ja monta jättäisin tekemättä. 

Mutta olen tällainen, vaillinainen, epätäydellinen äiti, joka rakastaa lapsiaan yli kaiken. Ei vaan aina osaa käyttäytyä niinkuin kunnon äidin pitäisi. Mokailee monesti. 

Antakaa anteeksi rakkaat lapset äidillenne, kaikki mokailut ja hölmöydet. Kiitos että rakastatte minua vaikka epätäydellinen äiti olenkin. <3

Upeita lapsia meille siitä huolimatta on kasvanut. Kaksi seisoo aikuisena jo hienosti omilla jaloillaan ja kolmas, avustettuna, mutta niin reippaana. 

Haluan olla aina äiti, jolle voi puhua, joka auttaa jos tarvitsee, joka lohduttaa ja tukee, jolle voi antaa anteeksi, joka on omana hölmönä itsenään läsnä silloin kun tarve on. 

Käsitöitä ja kesämietteitä.

Äitimuorin hartiahuivi tuli valmiiksi klo 24 edellisenä päivänä ennen juhlia. Vähän tiukalle veti mutta sisulla eteenpäin. Olin päättänyt että se on valmis ja se tuli valmiiksi. Mitä nyt niskat meni vähän jumiin. :D
Lanka on alpakkaa ja tosi ohutta ja pehmeää, hitaanlainen neuloa, sen takia homma vähän kesti. Mutta ihanan pehmoinen siitä tuli ja huomasin että lahja oli saajastakin mieleinen. :)









Nyt onkin aloitettu jo sitten seuraava työ. Virkkaustyö, pitäisi tehdä niin paljon noita paloja että saisi ihan peitteen aikaiseksi. Mutta pikku hiljaa. Mukavia tehdä siellä ja täällä. Yksi valmistuu kuitenkin niin näppärästi. Taitaapa lähteä tänään koulunpenkillekin mukaan. Anteeksi opettaja mutta välillä on tylsä vain kuunnella. Sitä paitsi huomaan että pystyn paremmin keskittymään kuulemaani, kun teen samalla käsillä jotain. Kouluaikaan käytin aina kynää ja kirjoittelua muistin tukena. Pelkkä kuunteleminen on tällaiselle höyrypäälle tosi vaikeaa.
 Saa nähdä kuka tämän sitten saa... ;)








Tässä on menty taas mielen kanssa vuoristorataa. Viimeeksi toissapäivänä olin sitä mieltä että miksi helvetissä läksin tähän leikkaukseen. Enkö olisi pystynyt tähän hommaan muutenkin? Tavallinen laihdutus ja elämäntapojen muutos antaa kuitenkin paljon anteeksi. Tämä ei mitään.
Olo oli tosi huono koko päivän ja sitä oli jatkunut jo useampanakin päivänä. Päässä humisi ja surisi, mikään ei maistunut miltään, pahaaoloa vain pukkasi ja jalat tuntuivat vetelille.

Tuli seuraava aamu ja puntari näytti - 600 g edellisen - 500 g päälle. Olipa vaikutus. :D Sitä oli taas niin kevyt ja upea olo. Enää neljä kiloa ja sitten ollaan ensimmäisessä etapissa. Kyllä se sieltä näköjään tulee, vaikka toivottomuus meinaa välillä iskeäkin.

Ehkä tähän mielenheittelyyn vaikuttaa myös tuo koulun näyttökokeen lähentyminen. Enää kolme viikkoa... ja se on siinä: koko viikko näyttöä. Perusjakso on sitten suoritettu. Saas nähdä kuinka muijan käy...
Sitten alkaa kesäloma...

Tiedättekö mitä aion tehdä kesällä? En mitään. :) Siis en ole edes hakenut töihin. Aion keskittyä vain oman napanöyhtäni tutkimiseen. Koska minulla on ollut kesälomaa? En muista. En tiedä. Unohtanut jo sellaisen.
Poikamme on kesän opettelemassa uuteen osastoon ja sieltä oli suositus että hän tulisi kotiin vain joka kolmas viikonloppu. Joten minulla ei ole mitään tekemistä. Tai siis minulla ei ole mitään velvoitteita. En ole vastuussa muista kuin itsestäni. Se tunne on outo, se tunne on vapauttava, se tunne on joltain osin myös todella pelottava. Kohtaan itseni. Ja sepä se onkin pelottavaa. :D Entä jos en pidä siitä? Entä jos en tule toimeen sen kanssa?...

Vaalijalan perheterapeutti kysyi meiltä mieheni kanssa: koska viimeeksi te olette viettänyt lomaa olemalla vain omia itseänne? Siinä mentiin hiljaiseksi. Ehkä siitä on tosiaan jo 24 vuotta aikaa. En kadu sitä, olen sitä mieltä että olemme aina halunneet jakaa lomamme lasten kanssa, meillä on ollut hauskaa yhdessä koko perheenä. Mutta sen jälkeen kun kuopus syntyi 15 vuotta sitten ja hänen sairautensa ilmeni, ovat lomat olleet myös raskaitakin. Isotsisarukset ovat siitä huolimatta halunneet viettää lomat pikkuveljen kanssa, Särkänniemessä, Korkeasaaressa, Muumimaailmassa lukemattomat kerrat. Heille iso kiitos siitä. Olemme voineet olla yhdessä ja kaiken, mikä sana, rankkuudesta huolimatta, viettää ihania ja rakkaita aikoja. <3

Ehkä nyt on kuitenkin miehenä ja vaimona meidän vuoromme...