Ensimmäinen tavoite saavutettu.

Missä vaiheessa ihminen uskoo, että jos painaa ykköskerroksessa hissin nappulaa 1 niin se ei lähde liikkeelle kerrokseen viisi.? Ja ei se lähde vaikka painaisit useamman kerran, testattu on ja odotettu... ja odotettu... 

Tänään se sitten tapahtui: ensimmäinen tavoitepaino saavutettu. Vähänkö olen tyytyväinen itseeni ja menkööt siinä tunteessa koko maailmakin. :)
Olen siirtynyt kaksinumeroiseen lukuun. Se on ollut niin hirveä painolasti ihan tuolla henkisellä puolella, mutta nyt, ei enää koskaan kolmenumeroista lukua. Ei koskaan!!
Mikä siinä on että painon ääneen sanominen tai kirjoittaminen on todella vaikea myöntää. Mitä itsepetosta. :D 
Kyllähän sen jokainen näkee että tuo tyyppi tuossa on tosi ylipainoinen ja varmasti yli sadan on paino. Mutta kun sitä ei sano ääneen kenellekään, ei ne huomaa, ne luulee että olen normaalipainoinen. Ihan varmasti, ja jos vielä vedän tuota vatsaa vähän sisäänpäin, varmasti ne luulee että olen alipainoinen. Eikä noi peilitkään kaikkea kerro, vääristävät mokomat. Suunniteltu kiusaamaan vain ihmisiä. Kuvakulmatkin on niin huonot, kamerat vääränlaisia. Kameroiden vika se on jos ylipainoiselta näyttää. Just sillähetkellä tuli pullistettua poskia ja vatsaa, voi harmi. En mä oikeasti tuolta näytä. 
Enkä mä mitenkään voi lihoa kun syön niin terveellisesti. Vain kevyt kalkkunaa ja kevyt margariinia ja rasvatonta maitoa. Eihän niitä lasketa jos kahvin kanssa ottaa viinerin tai niitä karkkipusseja, jotka ihan huomaamatta menee suuhun. Jäätelökin on niin sulavaa ja kevyttä, ei se mitenkään voi lihottaa. Jos syön tämän namin salaa toisilta, ei sitä vatsakaan huomaa, eihän nyt yksi mitään, hups, menihän niitä tusina, mutta se nyt oli vain tämä kerta. Ennen seuraavaa kertaa... 

Ihminen on suurin pettämään itseään. Silloin kun ei ole valmis näkemään totuutta, eikä ole voimia ottaa vastaan realiteetteja. Itsepetokset kietoutuvat ympärille hämähäkin seitin tavoin, seitti seitillä niihin hukkuu ja kärpäsenä pyristelee toimimattomana, uskoen omat valheet. Kunnes tulee jostain se juuri sopiva, juuri sopivalla hetkellä oleva tuulenpuuska, joka saa seitit hajoamaan ja on pakko kohdata hämähäkki. Jäätkö siihen vai otatko itseäsi niskasta kiinni ja pakenet, et enää suostu seittien ympäröimäksi.? 

Onneksi minä sain sen tarpeeksi ison tuulenpuuskan, pääsin vapaaksi. Otin elämän omaan käteeni ja tein siitä sellaisen kun halusin. Tai teen edelleen. 

Esim. eilen tein ensimmäiset näytön jälkeiset jalkahoidot. Pidin siis todellakin hieman lomaa enkä koskenut kuin tyttäreni varpaisiin ja jalkoihin. Tuntui niin kivalle tarttua taas työkaluihin, vaikka olikin vain kevyttä jalanhoitoa tälläerää, tunsin suurta tyytyväisyyttä työhöni. 
Lähihoitajakoulutuksen aikaan minulla oli taka-alalla koko ajan tunne että se ei ole ihan sitä mitä haluan tehdä. Jotenkin kaikki tuntui niin nihkeälle, oliko tämä kuitenkaan se ala mitä haluaisin elämääni. Nyt tuntuu että kävinkin sen vain ihan sen takia että pääsin tähän kouluun. Plus laskettuna perhepäivähoitajatutkinto. 
Joku tai aika monikin :D voi ajatella että ei missään nimessä halua sorkkia toisten likaisia haisevia sairaita jalkoja. Olen kai masokisti, mutta minä pidän siitä. Ei kaikki ole ihan herkkua, mutta koskas missään työssä. Tässä näkee niin oman työnsä jäljen ja se on minulle todella tärkeää. Samoin kuin se että kohtaan rauhassa asiakkaan. 
Itsetuntoni on noussut työnkin suhteen, minä osaan tämän homman. Minä haluan tulla hyväksi jalkahoitajaksi, minä haluan oppia lisää, minä osaan. Ja jos en osaa, opettelen. Koko ajan voin kehittää itseäni. Itsetuntoni on niin vahvistunut, että minä en edes vajoa lattianrakoon, vaikka joskus joku asia menisikin pieleen. 

Paljastan siis painoni: 99,2 kg. 
Huh, nyt se on tehty. Kirjoitettuna tuohon. Enkä särkynyt, ei tapahtunut maanjäristystä, olen elossa edelleen. Kukaan ei vielä ole heittänyt kiveä. 
Nyt kohti seuraavaa tavoitetta. Se alkaa kahdeksalla. :) 

Mitä onni on... aika imelää :)

Onni on elää elämäänsä ja osata rakastaa sitä. 

Kyllä, sitä se onni on. Tämä on nyt täysin kliseistä ja varmasti imelääkin tekstiä.
Eikös vanha suomalainen sananlaskukin sano että "Kel onni on, se onnen kätkeköön".
Mutta ei, minä en nyt enää tee niin. Jos joku ei jaksa siitä lukea, So What.

Kuljin tänään pitkin kaupungin katuja ja toria. Yksin, mutta olo oli aivan mielettömän kevyt. Masennus on voimia ja värejä elämästä vievä sairaus. Koko elämä on vain suurta teeskentelyä, sisällä on kuollut olo. Ei nää mitään valoa, ei taivaan sineä, ei kukkien kauneutta. On kuin musta harso olisi laskeutunut elämän päälle.

Mielenterveyden sivuilla sanotaan:

Syyt hoitoa vaativan masennuksen taustalla voivat olla moninaisia. Yleensä masennus on biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden summa - masennuksen taustalta löytyy harvoin yhtä selkeää syytä. Perimä, varhainen kasvuympäristö ja elämänpolun varrella sattuneet asiat vaikuttavat siihen, miten altis ihminen on masennukselle.

Masennuksen todennäköisyyttä lisää esimerkiksi erityisen vaikea lapsuus, kuten fyysisen, henkisen tai seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen tai heitteille jääminen. Kun kohdalle sattuu jotain liian raskasta, surullista tai vaikeaa, seurauksena voi olla masennus.

Minulla lapsuuden traumat joita en ollut käynyt millään tavalla läpi vaan salannut kaikenikääni ja sitten lapseni sairaus ja vuodet rankkoja omaishoitaja-aikoja tekivät sen että masennus iski. Ei yhtä'äkkiä, ei päivissä, vaan kuukausissa ja vuosissa se vain lisääntyi ja paheni. Viimeisinä parina vuotena sain siihen apuja jonkun verran, kävin läpi lapsuutta, hyväksyin sen että minä olen uhri jolle on tehty väärin, minä en ole leimaotsassa. Mutta vasta viime keväänä kun viimeinen voimanjyväkin minusta tuntui kuluvan loppuun, jouduin sairaalaan, poika laitokseen, koti ja asuinpaikka vaihtui, koulu alkoi, leikkaus... 

Vasta nyt voin sanoa että olen selvinnyt. 

Se on uskomaton tunne. Se valo joka ihan oikeasti paistaa elämässä, saa minut melkein huutamaan ja itkemään ilosta, kun ennen huusin vain tuskasta. Sitä mustaa harsoa ei enää ole. 

Olo on niin kevyt. Tottakai 17 kiloa painoa pois saa jalat tuntumaan kevyemmille, mutta ei se pelkästään sitä ole. Kyllä se keveyden tunne tulee ihan tuolta sisältä päin. 

En osaa sitä oloa kuvata, sen tunteen toivon ihmisten itse löytävän. Minä en tarvitse siihen muuta kuin tämän minun pikku elämäni, perheeni, itseni. Hyväksyn viimein itseni, se on kai se tärkein asia. Siihen sitten menikin 46 vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Hyvien tekojen ei tarvitse olla suuria, kalliita tai vaikeita, eivätkä ne kysy tiettyä aikaa ja paikkaa - pelkkä hymy riittää. 

Sain tänään auttaa kaupungilla paria vanhusta. Ensin autoin erään kivetyksen poikki mummelin joka ei yksin päässyt turvallisesti kulkemaan sitä, sitten autoin toista mummoa joka oli pudonnut tuolilta lattialle. Hymy ja kiitokset sain palkaksi. Se riittää. Oma hymyni vain leveni. 

Elämä on...

Ajatuksiin sekoittuu monenlaiset mietteet. Toisaalta on niin pettynyt ja suoraansanottuna ottaa päähän, toisaalta taas on niin onnellinen ja iloinen muutamasta ihanasta asiasta. Tätähän se elämä on, ylös ja alas. Mutta näin sekaisin en muista mietteeni ihan äskettäin olleen, niin laidasta laitaan.

Pettymys ihmisten turhiin puheisiin ja lupauksiin on suuri. Pettymys itseen, miksi minä aina sorrun luottamaan vääriin ihmisiin. Kun olisi vaan tarpeeksi pessimisti, niin ei tarvitsisi pettyäkään... Sekö se olisi se lääke näihin? Enpä tiedä, olisiko sekään elämisen arvoista elämää. Mieluummin olen sitten sinisilmäinen ja luottavainen kuin täysin kyynistynyt.
Ehkä jossain vaiheessa löydän sen balanssin niiden välillä.

Ehkä olen sen jo osittain löytänyt, enää minua ei voi murskata maan rakoon, tuli mitä tuli. Tottakai ottaa päähän kun pettymys iskee, mutta minä nousen siitä. Perkele, vika ei ole minussa kun olen luottanut, vika on siinä päässä joka on pettänyt puheensa ja tekonsa.

Sitten taas: aamu alkoi niin ihanasti. En voi sitä sanoin vielä kuvata, sen aika on myöhemmin, mutta sen sanon että ei sen parempaa herätystä olisi voinut saada. :) Olen onnellinen. Kaikista pettymyksistä huolimatta. Olen juuri tässä hetkessä juuri nyt, täysin onnellinen.

Eikä yhtään vähennä se että taas oli kilo tippunut painoa. ;)

Ruoka mielessä, ruoka lautasella.

Tyttären kanssa päätimme pistäytyä kaupunkipäivän kunniaksi ravintolassa syömässä.
Näytin leikkaustodistus-korttia ja minua kehoitettiin tekemään tilaus lasten annoksista. :)
Toisaalta ei kovin kiva juttu, oli aika suppeat tarjottavat, miksei normaaleja aikuisten annoksia saa myös pienempinä?
No, onneksi löytyi lohi perunamuussilla ja tattikastikkeella lämpimien vihannesten kera. Aikuinen tytärkin päätti ottaa lasten aterian ja tarjoilija joka toi ruuat pöytään oli kieltämättä vähän hämmennyksissään kun tuli ruokien kanssa.
Kaksi aikuista, toinen tällainen matami, ja lasten ruuat. :D







Kai täytyisi lasten aterioistakin saada puolikkaat annokset kun
näin paljon jää ruokaa syömättä. Lohi ja osa kasviksista meni,
kaikki muut jäi lautaselle.
Hyvää oli, ei siinä mitään, mutta kun ei vatsa vedä, niin ei
pakolla. Paitsi tattikastikkeen ulkonäkö ei ole kyllä mikään
mieltä ylentävä. Keskustelumme aiheesta ei ole tähän blogiin
sopivaa. :D






Siitä tulikin mieleeni eräs pieni osasyyllinen tähän ylipainoon: minulle on niin opetettu että lautaselle ei saa jäädä koskaan mitään. Ja mitään ruokaa ei saa koskaan heittää pois. Ja aina tuputetaan lisää ja lisää.
Tottakai olen itse itseni tällaiseksi ruokkinut ja siihen syyllinen, mutta eipä nuokaan edellä kerrotut asiat ole asiaa helpottaneet.
Ymmärrän että vanhempieni ja heidän vanhempiensa elämässä on ollut ruuanpuutetta ja kaikki juontaa sieltä juurensa, mutta ei enää, me emme tarvitse niin paljon ruokaa kuin meillä on tarjolla. Siksi olen myös sanonut lapsilleni että jos ei vatsa vedä enää, ei ole pakko syödä. Muistaa vaan seuraavalla kerralla ottaa vähemmän, mieluummin vähän mutta uudestaan. Enkä todellakaan ole hyväksynyt missään vaiheessa ns. pakkosyöttöä esim. päiväkodissa. Maistaa pitää, mutta se täytyy riittää.
Kaikenhuippu on se kun täytyy vetää jopa vanhat tuotteet kun ei voi heittää mitään pois. Näin meille on opetettu ja tuputettu koko ajan ja edelleen. Olen tullut ihan yliherkäksi vanhoille ruuille, en syö mitään vähänkään epäilyttävää. Tuoretta sen olla pitää. :) Etenkin kun sitä ruokaa menee enää niin vähän verrattuna aikaisempiin määriin.

Tänään söin kesän ensimmäiset kotimaiset mansikat ja vadelmat. Voi kun maistui hyvälle. Mutta eipähän noita montaa mennyt, näköjään tänä kesänä riittää pienempikin määrä mansikan ostossa. Koko talven odotan että saan syödä kesällä mansikoita, tuntuu että se maku tulee aina voimakkaana muistoihin. Ai niin, ja eilen meni myös ensimmäiset kirsikat. Siihen kun vielä lisää vesimeloonit, mitä muuta ihminen tarvitsee elääkseen? No, muutama hapankorppu on aina paikallaan. :)

Lähden tästä ostamaan mehujään naapurikaupasta. Hellettä piisaa edelleen täällä meidän nurkissa, onneksi hiukan edes viilentynyt. Mehujää on hyvä kuuman sään piristys eikä tee minullekaan huonoa oloa. Sopiva koko, sopiva maku. Pehmiksen osto tässä eräänä päivänä oli virhe, liian makeaa.

Pelkään että syön liikaa, pelkään että lihon. Olen ajatellut että samallalailla kuin alkoholismi tai muut riippuvuudet, myös tämä meikäläisen olotila on sellainen että koko ikäni joudun olemaan niin tarkkana ja tarkkailussa. Kai täytyy liittyä johonkin ylipainoisten AA-kerhoon loppuelämäksi jos meinaa pystyä olemaan kuivilla. Missähän sellainen olisi?

Kesä on tullut ja huolet on ohi. :) Ainakin hetkeksi.

Heipparallaa taas.
On siis kesä kuljen Kallaveden rantaa... Tai kuten autistipoikamme luokka lauloi kevätjuhlassa Robinin sävelin: oo-oo-oo kesä-lo-maa. :)

Sen sanon että jokaisen ihmisen jolle vaan tilaisuus tarjoutuu, täytyisi käydä katsomassa edes yksi vammaisten lasten joulu- tai kevätjuhla. Olen ollut katsomassa lukemattomat ihanat normaalien lasten päiväkoti ja koulujuhlat, mutta sitä koskettavuutta ja iloa ei ole muualla kuin vammaisten lasten juhlissa. Ja avustajien, opettajien ja hoitajien omistautumista.
Kaikki esiintyivät, omalla tavallaan, omilla taidoillaan, ketään ei arvostella, kenenkään kanssa ei kilpailla. Mutta se ilo mikä heistä loistaa, saa minut taas täällä pillittämään. Esim. meidänkin poikamme nauttii aivan hurjasti (vaikka mahdottomasti jännittääkin) siitä että perhe on katsomassa ja muistuttaa lukemattomat kerrat sitä ennen että taputammehan varmasti hänelle. Oli opettajallekin sanonut ennen juhlaa että hän on komea, (uudessa kauluspaidassaan) ja että äiti on hänestä ylpeä ja äiti ilahtuu. Kyllä, juuri näin, olin niin niin ylpeä ja niin iloinen ja niin kyyneleet silmissä taas jälleenkerran. Taidot ja teot eivät olleet suuret, mutta sitäkin tärkeämmät.
Tällä kertaa kaikki Vaalijalan koulut esittivät yhteisen Talentti-kilpailun. Jossa kaikki menivät jatkoon. Idea oli hyvä ja huomasi että henkilökunta oli täysillä myös mukana. Niinkuin aina. Kiitos, ei sellaista taputusten ja vislailujen määrää ole ihan joka juhlassa. :D

Itsetehty kortti autistipojan opettajalta. Hänellä on huippuope.

Näyttöviikko ohi ja voisin sanoa että: väsynyt mutta onnellinen. Olipas aika rankka viikko. Mutta niin siitä vaan selvittiin ja erinomaisin arvosanoin. Palaute arvioitsijoilta oli mahtavaa. Olet oikealla alallasi, jatka vaan samaa rataa, sinusta tulee hyvä jalkahoitaja, perusta vaan pian hoitola.
Tämä on aivan uskomatonta. Voiko olla oikeasti totta että vasta viime keväänä makasin sairaalassa vaikean masennuksen kourissa. En nähnyt mitään suuntaa elämälleni, olin valmis lopettamaan sen autistipoikani kanssa. Mieheni kysyikin minulta näytön jälkeen kun leijuin epäuskoisena pilvissä, että olisitko uskonut tätä vuosi sitten? En, en todellakaan, kun on mustan masennuksen kourissa ja aivan poikki, ei tulevaisuutta pysty näkemään. En osannut kuvitella että löydän itselleni ihan oman paikan elämässä. Pystyn jättämään menneisyyden taakseni ja kohtaamaan tulevaisuuden avoimin mielin intoa puhkuen. Asun uudella paikkakunnalla kaupungissa vieläpä, olen löytänyt kotini ja paikkani. Rakas on edelleen rakkaana vierelläni, autistipoika on asettunut niin sanotusti omilleen, aikuiset lapset elävät hyvää elämää. Minulla on uusia rakkaita ystäviä, vanhoja unohtamatta. Terveyteni on uskomattoman hyvä.
Ja en malta olla mainitsematta että painoa on tippunut 16 kiloa. :)