Samuel nukkui isänsä sylissä koko kastetilaisuuden ajan. Mikäs siinä, isin sylissä on turvaisaa nukkua. Meillä onkin ollut suvussa tapana että ketään kummia ei nosteta erityisasemaan, vaan se on isi joka pitää. Samalla se on vauvankin kannalta parempi vaihtoehto. Nuoripari halusi tehdä myös niin ja poika oli tosi tyytyväisen näköinen koko ajan. Ja tyytyväinen hän onkin suurimman osan ajasta. Mitä nyt välillä ruokaa huutaa. :)
Nuoripari oli niin koskettavan kauniita. En voi olla ajattelematta että tyttäremme on nuori nainen ja äiti. Ja se pojankloppi joka ujona tuli treffailemaan ensi kertaa tytärtämme kahdeksan vuotta sitten, on nyt tuo aikuinen mies ja isä. <3
Olen niin ylpeä heistä molemmista.
Meistä ei ole kukaan vuosiin kuulunut kirkkoon, mutta Samuelin isi kuuluu, siksi kirkollinen toimitus. Eikä siinä mitä, juhlavaahan se oli. Siitä huolimatta tilaisuus oli lämmin ja mutkaton, 30 henkeä ja mukava porukka. Hyvin meni kaikki. Autistipoikamme osallistui vauvan siunaamiseen veljensä rinnalla, josta tuli kummi, ja oli todella ylpeä tehtävästään. Ujo mutta ylpeä. <3 Hän pitää niin enon roolistaan. 
Muuten elämä tuntuu taas iskevän kalikalla päähän ja kovaa.
En mie tiedä kuinka kauan mie tätä jaksan. Tai kuinka kauan miun kroppa jaksaa...
Eikö suunnitelmat voisi joskus toteutua niinkuin on ajatellut? Onko pakko, onko pakko kokea koko ajan näitä takaiskuja? Ja juuri kun luulee että nyt on mun aikani, ja mun hetkeni...
Terveys pettää jälleen kerran.
Juuri kun on perustanut oman firman, juuri kun valmistunut, juuri kun elämä pitäisi lähteä sujumaan niinkuin muillakin ihmisillä.
Olen viimeisen kuukauden taistellut munuaistulehdusten ja munuaisaltaan tulehdusten kanssa. Sairaalassa ja sairaalassa. Kipuja ja kuumetta, huonoa oloa ja väsymystä.
Munuaistulehdus teki nyt sitten viime viikolla sen että iski infektion pernaan ja pernaan tuli infarkti. Ja sydän fuskaa nyt sitten myös. En tiedä oikein tarkkaan, kirurgikin sanoi ensin että minulla on eksoottinen sairauskulku. En tarvitse mitään eksotiikkaa elämääni, ihan peruskin kävisi.
Isku vasten kasvoja oli kova, enkö pääse lapsenlapsen ristiäisiin? Kuinka tyttäreni pärjää juhlavalmistelujen kanssa, kuinka mieheni pärjää autistipoikamme kanssa juhlissa... Kuinka minä pärjään jos en pääse mukaan??
Sydänkardiologilta sain viimein luvan lähteä kotiin ristiäisiä varten, mukaan kovat ukaasit mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Eli vain matkat vessaan sallittuja, ei vauvankaan kanteluja, nosteluja. Koska asumme lähellä yliopistollista sairaalaa, jossa hoidossa olin ja mieheni jäi töistä minua hoitamaan, sain luvan olla kotona. Sain nähdä ja osallistua kastejuhlaan, sain kokea sen kaiken muiden kanssa. Kiitos siitä.
Eikä mikään kärsinyt juhlavalmisteluissa ja juhlan aikana, päinvastoin. Tyttären ystävättäret hoitivat kahvitukset aivan upeasti ja autistipoikakin oli olosuhteisiin nähden oikein mallikkaasti. ;) Sitä kuvittelee olevansa aina niin korvaamaton.
Muuten masennus iskee mieleen. Miten tässä jaksaisi suunnitella tulevaisuutta työn suhteen, kun ei sitä tulevaisuutta näe. Testamenttia mielessä laatii.
Kaksi viikkoa on nyt kriittinen aika, kuukausi rasittamatta. Saa nähdä mitkä on tuomiot, ja suureneeko vuodot. Ei jaksa pahemmin kiinnostaa esimerkiksi firman raha-asiat. En tiedä mistä elantoni saan...
Mahdollisesti leikkaus on ollut myös altistava tekijä tässä sairaudessa, ei tiedä. Olen miettinyt että jos olisi nyt se tilanne, että arvioitava lähdenkö leikkaukseen vai en... en tiedä... en todellakaan tiedä...
Tottakai olen tyytyväinen kolmenkymmenen kilon painonpudotuksesta. Mutta sitten tämä kaikki muu. Olisihan niitä sairauksia ollut varmasti yllinkyllin ilman leikkaustakin, vaan luulinpa minä, annoin ymmärtää että elämä olisi sen jälkeen sairaudettomampaa. Paskat. Sairauksia riittää.
Ja pahenee vaan.
