Terveisiä lattianraosta

Nyt mie kyllä itken.
Jos ihan vähän vaan. Pienet itkut tirautan.

Mulla on paha olla, kun mun pienellä pojalla on paha olla.
Autistipojan hoitaja soitti, oli joutuneet kiinnipitotilanteeseen tänään. Kaksi hoitajista oli saanut syviä haavoja. Viisi hoitajaa piteli kiinni ja diapamia syöttivät rauhoittaakseen. Sitten olikin ollut päivän ihan huumeessa.

Voi että on vaikea kuulla näitä asioita, vaikka ne niin tuttuja onkin. Sitä aina toivoo että nyt elämä menee hyvin, nyt on pojalla asiat hyvin. Hänellä ei ole enää paha olla. Koska siitähän näissä kiinnipitotilanteissa on kyse. Turhautuminen, raivo, tunteiden hallitsemattomuus. Kun ei osaa niitä tunteita tuoda muuten julki, eikä oikein tunnistakaan, mikä nyt on pielessä. Silloin tulee ahdistus ja hallinta menee.
Yleensä noiden pahojen kohtausten jälkeen poika vain itkee. Ja siksikin on niin paha kuulla näistä, melkein toivoo että olisi itse niissä tilanteissa vaikka ne todella rankkoja ovatkin. Toivoo että äidin syli voisi edes jotain auttaa. Ainakin äitiä se lohduttaisi että saisi pitää lähellä.
Mutta on vain pakko luottaa ja antaa toisten hoitaa tällaisetkin tilanteet.

Aina tällaisen hyvän jakson jälkeen, jota on kestänyt jo muutaman viikon, matto jalkojen alta tuntuu taas pahemmalta. Ennättää jo toivoa että jospa tämä nyt tästä... jospa ne kohtaukset olisi nyt ohi... Ja sitten taas, tulee monta pahaa tilannetta.
Enkä minä sille asialle mitään voi. Tuntuu että minun pitäisi. Siis minusta tuntuu siltä. Ei sitä muut minulta vaadi, ihan se olen minä itse joka aina niin ajattelee. Minä ja minun syyllinen mieleni. Syyllinen siksi kun olen kasvattanut ja hoitanut väärin, syyllinen siksi että hän ei enää asu kotona.

No, olenpa nyt taas purkanut pahaa mieltä. Huokaus. Ja toinen huokaus.
Sitten kerätään rippeet taas lattian raosta ja noustaan tästä.

Vastaus haasteeseen.

Sain haasteen Darling :lta.

Säännöt:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan antamiin 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastettaville.
4. Heidän pitää valita haastettavaksi 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa, ketkä olet haastanut.

1.
Olen vatsalaukun ohitusleikkauksen läpikäynyt ja 24 kg sillä laihtunut neljään kuukauteen. 

2.
Otin ensimmäisen tatuoinnin neljäkymmentäkaksi vuotiaana 20 vuotishääpäivän kunniaksi ja esikoispojan ylioppilasjuhliin. Tatuoinnissa on kaksi sydäntä liitettynä yhteen ja niiden alla kolme pientä, lapsukaisemme ja se sijaitsee dekolteessani. Se oli pitkäaikainen haave. 
Uskaltauduin siihen vasta kun 15 vuotias tyttäreni otti ensimmäisen tatuoinnin. Seuraavan otan lapsenlapseni kunniaksi ranteeseen, ja ihan pian. 

3.
Lapsuuden haaveammatti oli myyjä. Sitä olenkin tehnyt aika monta vuotta. Elintarvike- vaate ja taloustavara kaupoissa. Mutta olen toiminut myös lomittajana, mansikanpoimijana, lähettinä, puhelinvaihteenhoitajana, toimistovirkailijana, tarjoilijana, päiväkotiapulaisena, siivoojana, suutarina, perhepäivähoitajana, lähihoitajana, henkilökohtaisena avustajana, MLLn lastenhoitajana. 

4.
Minusta tulee isona: jalkahoitaja ja perustan oman hoitolan pian. 

5.
Minulla on ollut paljon kissoja: Iina, Misu, Mortti, Vertti, Nipsu, Mikki, Minni, Ali, Alina, Lyyli ja Viivi.

6.
Salainen paheeni ei ole salainen: laiskottelu.

7.
Pidän ylikaiken jäätelöstä. 

8.
Haaveilin perustavani käsityöyrityksen, erityisesti mattojen tekoon. Mutta koska tiedän että sillä alalla on vaikea saada tuotteistaan edes omiaan pois, se haave kuivui kokoon. 
Päätin siis olla vain harrastelija villasukkamummo. 

9.
Olen asunut ainakin kuudella paikkakunnalla. 

10.
Olen vuosia sitten eronnut kirkosta. Sanonkin että olen AA-kerholainen: Absolutisti Ateisti. 

11.
Lapsena leikin mielikuvitusleikkejä joissa kaverini oli Pekka. Rakkaani on oikeasti nimeltään Pekka. 

Haastajan antamat 11 kysymystä:

1. Mikä on lempireseptisi?
Se on kanakeitto, mutta valmistuu ihan omasta päästä. Veteen laitetaan kiehumaan vähän riisiä. Annetaan kiehua melko kypsiksi. Sitten ruskistetaan broilerinfileet, kuullotetaan sipulit ja kasvissuikaleet. Lisätään keittoon. Kun ne ovat melkein kypsät, lisätään makeaa maissia ja pannulla kypsennetyt paprikasuikaleet. Lopuksi vielä kahdenlaista tuorejuustoa, itse käytän maustamatonta ja ruohosipuli-tuorejuustoa. Yrttejä ja mausteita maun mukaan.
Nam, helppoa ja hyvää.

2. Missä olet matkustanut ja minne haluaisit/aiot matkustaa?
Suomessa alhaalta melko ylös ja siltä väliltä. Tallinna, Kreikka, Espanja ja Sveitsi.
En pidä ulkomaille matkustelusta muuten mutta Sveitsiin haluan iki-ihanan ystäväni perheen luo pitkästä aikaa käymään. Se toteutuu toivottavasti piankin. :)

3. Millainen oli ensirakkautesi tai -ihastuksesi?
Ihastukseni oli kaksi vuotta vanhemman isoveljeni luokkakaveri. Seurustelimmekin puoli vuotta, se oli siihen aikaan eli seiskalla toosi pitkään. :D Kova raggari, vitsi mä olin ylpee, nahkatakki ja musta pipo sillee rullalle käärittynä, niinkuin siihen aikaan oli tapana. :D Ihastuksia oli ja meni paljonkin, mutta ensirakkauteni oli ja on tämä nykyinen aviomieheni. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

4. Millaisesta perheestä olet kotoisin?
Pientilallinen köyhä perhe, neljän lapsen kuopus.

5. Miksi aloit pitää blogia? 
Oikeastaan ihan alunperin itseäni varten vain. Mutta sitten tuli mukaan että jospa joku saisi tästä myös jotain. Vaikeuksien kautta voittoon. Onhan tämä ollut myös tietynlaista terapiaa.

6. Onko jokin elokuva/kirja/tv-sarja tms. jättänyt sinuun lähtemättömän 
vaikutuksen?
Ei nyt niin lähtemättömiä, mutta mieleen muistuu Kramer vastaan Kramer. Ikivanha draamaelokuva. Olen aina ollut lapsirakas ja lasten hyvinvointi on ollut tärkeää. Siinä avioero pariskunta unohtaa miltä avioero voi tuntua lapsesta, lapsen etu jää taka-alalle kun kilpaillaan ja tapellaan. Kosketti jo silloin ennenkuin minulla oli edes omia lapsia.

7. Elätkö sellaista elämää, kuin lapsena tai nuorena kuvittelit?
Tällä hetkellä kyllä, paljon enemmänkin. Onnellista perhe-elämää. Välillä oli lapsena ja nuorena aikoja etten uskonut että minusta tai elämästäni voi tulla mitään hyvää.

8. Mitkä ovat lempikauppojasi?
Amanda B:stä pidän ja muistakin sisustuskaupoista. Pentikin liikkeestä myös ylikaiken.

9. Lempivuodenaikasi ja miksi juuri se?

Ehdottomasti syksy. On viileää, on raikasta. Voi pukeutua vähän lämpimämmin, tuntuu että virkistyy kun käy ulkona. Myös villasukkaneuleet ja kynttilät kuuluvat vahvasti syksyyni.

10. Kuinka monta etukorttia omistat?
Varmaan yli kymmenen, mutta käytän vakituisesti n. neljää.

11. Mitä kieliä puhut?
Suomea mutta sitäkin hyvin usein sanoissa sekoillen. :D Englantia jonkunverran, ruotsia tosi huonosti. 

Olen ylpeästi sellainen kuin olen.

Tohelo mikä tohelo. Meni jalasta nivelsiteet. Nyt sitten vietetään muutama viikko näiden kavereiden kanssa. Hyvin alkanut juoksun opettelu jäi sitten tällä erää tähän ja pyöräilykin. Harmittaa vietävästi. Olisi ollut täyttä touhuamista vielä nämä pari viikkoa ennen kuin opiskelut taas alkaa. :(

Mutta kun näin käy, niin sitten käy. Ei käydä sitä sen enempää suremaan. :)

Kunhan toi kipu vaan poistuisi...

Olen törmännyt sellaiseen perisuomalaiseen asiaan kuin: kateus. 

Kun nyt olen tässä omassa pikku elämässäni pääsemässä jaloilleni, vaikkakin tällä hetkellä keppien kera, niin olen saanut tuta tällaisen vitsauksen. 

Täytyy sanoa että olen todella ihmeissäni. En voi kuvitella miten minun elämääni voi kadehtia? 15 vuotta vaikeavammaisen äitinä, lapsuudessa hyväksikäytettynä, sairaalloisen lihavana, masentuneena, monia kipuja kokeneena ja todella sairaana... Miten tätä voi kadehtia?

Totta on että minulla on ihana perhe, siis perhe joka on juuri minulle paras, en sano että se olisi täydellinen koko maailmalle, mutta minä olen niin kiitollinen siitä. Se on minun ja minulle paras. <3 

Olen löytänyt onnen ja ilon täällä uudella paikkakunnalla, on sitä onnea ollut muulloinkin mutta se on vuosia peittynyt arjen raskauteen. Olen saanut terveyteni takaisin. Sekä psyykkisesti että fyysisesti. Olen saanut kiloja sen 24 pois ja siitä olen todella onnellinen, vaikka samanverran on vielä lähdettävääkin. Autistipoikamme elämä alkaa vihdoin asettua uomiinsa, se huoli ja murhe joka hänen elämästään ja tulevaisuudestaan on ollut, on pikkuhiljaa tasoittunut. Enää se ei ole kokoaikaa päälimmäisenä mielessä. 

Aikuiset lapset ovat omilla jaloillaan, lapsenlapsi syntymässä... mitä enempää voisi toivoa?

Ja sama rakas mies edelleen rinnallani. 

Minä tunnen sen onnen. Minä kerron sen onnen. Suomalainen sananlasku sanoo: kel onni on, se onnen kätkeköön. MIKSI? 

No, siksi ettei herättäisi kateutta. 

Hohhoijaa. Siihen en alistu. Jos ei joku sitä kestä, se on: Hei vaan ja hyvästi! 

Kun on tästä kaikesta suosta selvinnyt pinnalle, ei todellakaan halua enää kenenkään antaa määräillä omaa elämäänsä. Minun vuoroni on nyt elää. Ei tietenkään elämäni ole edelleenkään kokoaikaista pilvilinnoissa lentelyä, mutta asioista on oppinut näkemään myös ne hyvät puolet. Kun ei niitä vuosiin osannut nähdä. 

Kun itkee tuskaansa, kun huutaa siitä kaikesta pahasta olosta mitä sisällä on, kun siitä pääsee, ei enää halua peitellä sitä onnea mitä elämä on tuonut. 

Olen itsekäs tällä hetkellä. Haluan olla. Haluan vain omaa ja perheeni parasta. Toki haluan että kanssaihmisilläkin olisi asiat balanssissa, mutta koen että minun tehtäväni ei ole enää ottaa kaikkia maailman murheita. Minä en pysty auttamaan kaikkia, nyt on minun vuoroni elää. 

Haluan opetella elämään niin etten tarvitse koko aikaa pyydellä olemassaoloani ja tekojani anteeksi. Siksi en tässä kirjoituksessanikaan pyydä mitään anteeksi keneltäkään. 

Olen ylpeästi sellainen kuin olen. Hölmö tohelo. :D

Villasukkamummo on höyrähtänyt. :D

Juu juu, en hössötä. :D Mutta tulipahan taas ostettua vähän vaaville. En voinut olla ostamatta. Katsokaa nyt kuin ihania. Uniriepu-norsukin. <3 Ja toi haalari on oikeasti ohutta neulosta ja raidat on beiget, ei harmaat.

Kyllä mummo voi vähän hössätä. Sen sähkökäyttöisen mönkijän lupasin vielä jättää rauhaan. En tiedä kuinka kauan. Sillä pieni voisi sitten huristella kilometrin matkan mummolaan. Ja äiti ja isi juoksee perässä. :D Ehkä siihen vielä vähän menee aikaa, mutta tässä iässä on jo oppinut että aika kulkee hurjaa vauhtia.

Ostin myös vaaville pipon vähän aikaa sitten: I Love my mom and dad. 

Ja monta muuta juttua, kivoja juttuja, ihania juttuja. 

Tyttö nauroi mulle tänään että olen kuulema vähän höyrähtänyt. Minäkö? En suinkaan. Ei vaan, ylpeästi olen sellainen kuin olen. 

Autistipojan asioissa on ollut rankkaa, joten on ihanaa että ajatuksia saa välillä iloisiin asioihin. Eilenkin meni taas monta tuntia hänen asioita läpi käydessä hoitajien ja psykiatri/lääkärin kanssa. Mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi vasta nyt, meille oikeasti tarjotaan nyt apua? Miksi ei koskaan aikaisemmin, kun todella olisi ollut tarve, sitä apua ei ole saanut? 

Nyt psykiatri kysyi, miten jaksan viikonloput kun autistipoika on kotona ja mies töissä, ja kun poika tulee esim. syyslomaksi ja joululomaksi kotiin. Kukaan ei ole sitä ennen kysynyt. Siis virallinen taho. Hän tarjosi meille mahdollisuutta saada apua kotiin siksi ajaksi kun poika on lomilla. Muutenkin tämä uusi psykiatri-lääkäri on aivan ihana, ihan toista kuin edellinen vanha ukko joka syyllisti kaikessa vanhempia ja kasvatusta. Nyt kaikki tuntuu taas hieman valoisammalle. Mitä se nyt vammaisen lapsen kohdalla voi olla...
Kyllä minä siellä itkeä tihrustin välillä, niin henkilökohtaisista ja kipeistä asioista puhuttiin. Sellaisten palaverien jälkeen on aina niin poikki. Ja mykkä. Tarvitsee aikaa omien aatosten kanssa. Onneksi ei tarvitse olla yksin, riittää kun ojentaa kätensä, koskettaa miehen kättä, ja tietää että hän ajattelee ja tuntee samoin. <3

Epäonnistuneita leivonnaisia ja onnistuneita päiviä.

Sarjassamme epäonnistuneita leivonnaisia: Näistä piti tulla vadelmamuffinseja. Näistä tuli, jotain epämääräistä. :D Onneksi maku oli hyvä, ja onneksi näitä oli syömässä vain tytär ja vävy. En löytänyt muuton jäljiltä muffinivuokaani ja tein ne noihin ohuisiin paperivuokiin, tulos oli sitten tämä. Eikä edes kohonneet kuten piti. :( No, onneksi ihmisyyteni ei ole kiinni siitä onnistuuko leivonnaiseni vai ei. Joskus onnistuu, joskus ei. :D

Tänään on hopeahääpäivämme. 6.8.88 oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Häät olivat pienet, minulla ei todellakaan ollut mitään stressiä niistä. Ei turhia paineita, ei mitään pakkotouhuja. Vain tärkeintä oli se että tuosta miehestä tuli minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa. Kuitenkin kaikki oli kaunista ja ihanaa. Ja häistä läksimme suoraan kahden viikon häämatkalle Kreikkaan. Meille päivä oli muutenkin tärkeä. Silloin tuli tasan vuosi tapaamisestamme. Hän oli kosinut minua jo kaksi kuukautta seurusteltuamme ja sitten menimme jo kihloihin, mutta päätimme häät pitää ensimmäisenä vuosipäivänämme. Siitä on nyt siis 25 vuotta. Uusimme eilen kaksin valamme ja ostimme uudet sormukset. Enkä voi, vaikka kuinka imelälle kuulostaisi, väittää että rakastaisin häntä yhtään vähemmän kuin silloin 25 vuotta sitten. Ehkäpä vain syvemmin. Ja tiedän että myös hän tuntee juuri samoin. <3





Onneksi olen vähän paremmassa kunnossa terveyteni suhteen, pystyn nauttimaan näistä päivistä ja hetkistä toisella tavalla. Miehenikään ei tarvitse olla niin huolissaan minusta. Minähän jaksan nyt vaikka mitä. :) Kesä on tuonut laiskottelua, vähän herkuttelua ja vähän vieraita ja omia lapsukaisia. Odotan että koulut taas alkavat, syksy tulee ja pääsee itsekin tässä jotenkin ruotuun. Nyt ei ole painoa tippunut yhtään, ei kyllä noussutkaan, mutta herkkuja on ollut vähän liikaa. Tämä leikkaus ei poista sitä etteikö herkkuja tekisi mieli, etteikö koko ajan täytyisi olla tarkkana edelleen mitä suuhunsa pistää. Siksi odotan että näistä helteistä pääsee, jaksaisi kuntoillakin vähän. En edelleenkään pidä kuumasta säästä, olen silloin mieluummin tuulettimen alla sisällä. Mutta kun tulee syksyn kirpeät pikku pakkassäät, silloin olen energisempi. Mikä ihanuus käydä lenkillä, sitten vetäytyä villasukkaneuleineni kynttilöiden valoon. Voisiko syksy jo tulla, kiitos.

Autistipoikamme muutti eilen uudelle osastolle Vaalijalassa. Voi että olen nukkunut huonosti viime ajat. Huoli on ollut suuri hänestä. Kuinka muutto sujuu, miten hän suhtautuu kaikkiin uusiin ihmisiin, miten sopeutuu uusiin tiukkoihinkin sääntöihin... On niin vaikeaa luottaa lastaan vieraille ihmisille, enhän tunne sieltä vielä yhtään ketään hoitajaa. Mistä sitä tietää millaisia he ovat? Poika ei osaa kunnolla edes kertoa asioitaan, mistä me tiedämme miten häntä kohdellaan. Hoitajien sekä muiden lasten puolelta. Mutta on vain pakko luottaa, vaikka sydäntä kivistää huoli ja paine.
Yön pimeinä tunteina sitä miettii että olen niin itsekäs kun en ota lasta kotiin. Miksi en vain hoitaisi itse lastani, eikä hänen tarvitsisi olla vieraiden ihmisten luona. Miksi elämän piti mennä näin? Koska näistä ajatuksista pääsee eroon?
Koska näille kyynelille tulee loppu?

Elämä on iloa ja surua, onnea ja huolta, ja sitähän se on - elämää. Aurinko paistaa välillä pilvettömältä taivaalta, mutta ei se ole se asia joka sen onnen tuo. Vaan se että rakastaa ja on onnellinen myös niinä pilvisinä päivinä. Ja on onnellinen että näkee sen kaiken, pilvet, sateet, ukkoset ja auringon paisteen.