Hauskaa vappua!

Vappu! Yksin...
On tullut vietettyä monet vaput lapsuudessa vappumarsseilla. On ollut Helsingin vappuja Havis Amandalla ja ystävien kera. On vietetty nyyttäreitä, on lukemattomia bilevappuja, on lasten kanssa napostellen ja ilmapalloja ostellen. Mutta mieheni on niin niin monet kerrat ollut vaput töissä. Näin nytkin. Ja minä aion viettää vapun yksin, ehkäpä neuloen ja telkkaria katsoen. Jee, ompa jännittävää. :D

Näin keskellä viikkoa kun tämä vappu vielä on, niin mitäpä sitä suuremmin huomioimaan. Ei pakkohauskaa, ei kiitos. On ihan hyvä näin. Joka vappu on meillä ollut ilmapallot ja serpentiinit, munkit, sun muut. Tänä vuonna... ei mitään vappuun viittaavaa. Yksi tippaleipä. Siinä kaikki. Eiköhän tuo menene tämä päivä ihan näin. Olisin voinut pyytää ystäviäkin, mutta... en mie nyt taida jaksaa. ;) Ystäviä voi tavata muulloinkin.

Tänä aamuna - 200 g. Mikä saavutus. :D
Kun se 12 kg tipahti painoa, ei sen jälkeen ole sitten tapahtunut edelleenkään mitään. Paitsi nyt sitten tämä 200 g. Olen iloinen siitäkin. Onhan se merkki, että kyllä se siitä laskee.
Hieman tuli kyllä väärää informaatiota ennen leikkausta. Kaikki kommentit oli sitä luokkaa, että kun se ja se kävi leikkauksessa, lähti siltä paino niin ja niin paljon ja kuukaudessa oli jo laiha tikku. Luulenpa että siinä oli pientä liioittelun makua. Tai sitten kyseiset henkilöt eivät olleet nähneet laihduttajaa kuin vuoden päästä. Voihan tietysti olla että minäkin annoin itseni uskoa, kun halusin uskoa. Olisihan se niin helppoa kun käyt leikkauksessa ja kuukauden päästä olet normaalipainoinen. Tai vielä parempi että nukutuksesta herätessä olisi jo aivan ihannemitoissa.
Okey, älkää ottako juttujani vakavasti. Kyllästynyt odottamaan vaan puhuu täällä.

Pyöräilty on niin että takapuoli on kipeä. Huomasin eilen että jarrukin ottaa kiinni etupyörään, eli olen koko ajan ajanut vähän jäykemmällä pyörällä. Heh, mitäpä tuosta. Suomalaisella sisulla vaikka jarru päällä. Kyllä se vähän jäykemmälle on tuntunut ja vähän olen kapinoinut kun mies menee kevyesti edelle. (ja siihenhän on siis ihan syynä vain se jarru, ei muuten) Eikä minua mies kyllä ohittele. Perhana. :D Meillä on kyllä ollut tapana että mies menee ylämäessä ohi ja minä alamäessä. Mutta sopuisasti tasaiset menemme yhdessä. On mukava ajella uusia katuja ja tutustua uuteen kotikaupunkiin pyöräillen, ihan toista kuin auton ikkunan takaa. Tuuli on ollut vielä aika hurjaa, mutta kunhan se tuosta kesää kohti rauhoittuu, eväät mukaan ja matkaan pitemmillekin reissuille. Jäätelökioskeja alkaa olla joka levähdyspaikoissa, niihinkin voi sitten tutustua pienten jätskiannosten kera. Laktoositon vaniljajäätelö on sellaista jota ainakin pystyn syömään. Onneksi. Rakastan jäätelöä.

Tällaisin vapputerveisin tälläerää. Viettäkää mieleisenne vappu, yksin tai yhdessä, rauhallisesti tai bilettäen. Mutta antakaa miehelleni helppo ja rauhaisa työvuoro, olkaa iisisti. Rakkaudella <3 minä

Ruokailu tökkii

Kiinteää ruokaa saa onneksi syödä jo. Siinäkin on kyllä rajoituksensa. Ei tomaatin kuorta, ei lehtisalaattia, ei herneitä, ei siemeniä, ei yleensäkään mitään mikä voi tukkia ohutsuolta.

Tänään ruokana broilerin fileepihvi kasviksilla.







Ja  tällainen annos sitä jäi syömättä. Ei vaan maistu
lämmin ruoka. Tämäkin lautanen siis leipälautanen, 
eli koko ei iso, mutta ruoka ei vaan maistu. 
Kahvia menee ja hapankorppua. Aamupuurokin 
tökkii, ennen se sentään meni alas hyvin. 
Rahkoja syön, ne ovat parasta. 
Ainoastaan anopin tekemät haukipihvit menivät ilolla 
alas eilen ja otinpa toisenkin. Eikä tehneet mitään vatsakipuja. Tuo jatkuva vatsakipu haittaa ja sitten se että väsyttää. Voi olla vitamiinit vähän hukassa, energiavajettakin. Vettä pitäisi yrittää saada alas se puolitoista litraa. Kun muistaisi pitää aina pulloa mukana. 
No, tulipa tästä nyt valitus. :D Mutta tällaista tämä syöminen on tällä erää, kuuluu asiaan. Opettelen ja opettelen, uusi ruokailutapa on hieman vaikeaa. Etenkin kun ei maistu ja sitten kärsii koko kroppa. 

Eilen oli taas palaveria autistipojan asioista. Mikähän on saldo vuosien palavereista? Huh huh, niitä riittää, tunteja ja tunteja on kertynyt tuhansia. 
Sitten meille tarjottiin myös perheterapiaa koska lapsemme on siirtynyt laitoshoitoon. Olisi tarkoitus purkaa sen aiheuttamia tunnereaktioita. Ihan hyvä, niitä tunteita kun riittää. 
Hieman meillä mieheni kanssa kyllä heräsi hymyilyttämään kun terapeutti kysyi miten meillä keskenämme menee. Kumpikin katsoi toisiaan ja hymyili, sanopa se tuolle vieraalle ihmiselle millainen meidän suhde on. :D Ei sitä onnea voi sanoin kuvata, se vaan on. Sanoimme sitten molemmat että tuon henkilön kanssa tuossa, minulla on hyvä olla. Se kertokoon kaikki. Se on meidän juttu, kaikki sanat on latteita sen rinnalla. <3 

Minulla on vaikeuksia edelleen hyväksyä se asia että minulla on oikeus itsekkyyteen. Syyllistän itseäni ja säälin poikaa koska hänen täytyy asua laitoksessa. Asiahan ei ole näin, kysehän on siitä että poika on kuntoutuksessa jossa hän opettelee asioita joita kotona on vaikea oppia, hän opettelee itsenäisyyttä, hän opettelee kohtaamaan vieraita ihmisiä ja toimimaan samanikäisten nuorten kanssa. Terapeutti sanoi minulle että vähiten mitä poikani tällä hetkellä kaipaa, on sääli. Tiedän. Mutta sydän ei vaan meinaa asettua samaanmieleen. 
Niinkuin opettelen tätä uutta ruokailutapaa, niin opettelen myös uutta äitiyttä. Elämä on tätä, uuden opettelua. Mutta kylläpä se olisikin tylsää jos kaikki jatkuisi aina vaan samana. Kyllä minä vielä opin, ja onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä yksin. <3

Rikas elämästä

Päivä mennyt autistipojan asioissa Avekki-koulutuksessa. Eli:



"Avekki -koulutus lastensuojelu- ja vammaistyössä
työskenteleville haasteellisten tilanteiden hallintaan:
Avekki -toimintatapamalli antaa työntekijälle ja työyhteisölle valmiuksia ennakoida ja hallita tilanteita, joissa henkilöllä
esiintyy itseä, toisia henkilöitä tai ympäristöä vahingoittavaa käyttäytymistä. Niiden taustalla voi olla monenlaisia syitä
kuten kehitysvamma, autismin kirjon oireyhtymä, neuropsykiatrinen häiriö tai mielenterveydelliset haasteet. Toimintatapamallia
käytetään mm. opetus-, hoito-, kuntoutus- ja kasvatusalan työyhteisöissä ja organisaatioissa."



Sen päälle vielä palaveri joka kesti yli kaksi tuntia. Poika meinataan siirtää toiselle osastolle ja siitä keskustelimme. Voi että tuntuu pahalle kun joutuu vajaan vuoden tällä osastolla olleena muuttamaan taas. Seuraavalla osastolla on aika tiukka kuri ja järjestys, ja muutenkin hommat muuttuu. Poika ei pääse lomille kotiin kuin joka kolmas viikko viikonlopun. Äitinä minua hirvittää. Minun pieni oma rakas, haluaisin vain pitää siipeni suojassa. Mutta tiedän että se on mahdotonta, vaikka sanopa se tuolle äitin sytämmelle. Hoitajat ja opettaja oli kyllä tänään aivan ihania kun piristivät mieltä kaikilla pienillä kommenteilla mitä poika on tehnyt tai sanonut. Riipaisevaa siinä on se että se kaikki tapahtuu jossain muualla, vieraiden ihmisten kanssa. :( Yritän olla urhea, niinkuin poikanikin. 

Ajatukset ei niin hirveästi jouda pyörimään oman navan ympärillä kun tytär sekä autistipoika tuli käymään. Mutta sen kyllä sanon että on tämä uuden syömisen tai syömistavan opettelu aikamoista. Olen tuttaville sanonutkin että jos vaan millään voivat niin elävät niin ettei tähän kaikkeen tarvitse ryhtyä. Ei tämä leikkaus mikään pikaratkaisu ole. Ohutsuolta pätkäistään ja vatsalaukku kutistetaan 1-1,5 desiin, mikä helpottaa laihduttamista, mutta kyllä se on kuitenkin se homma laihduttajan itse tehtävä. Muutettava ruokavalio, annoskoot ja liikunta. Ei tämä mikään poppaskonsti ole. Siihen päälle vielä kivut ja oksentelut. 
Joten pyydän, älkää laskeko itseänne tähän tilanteeseen, pitäkää huolta ruokavaliosta jo ennen kuin se kipuaa liian suureksi. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty, mutta sanonpa kuitenkin. Minä olen jälkiviisas, heh heh. Mutta kun ei voimia ollut pitää itsestä huolta aikaisemmin, niin tehdään se nyt sitten. Parempi myöhään... ja kantapään kautta täällä elämässä tuntuu että kaikki opitaan. 
Olen skeptikko, oikein pahemman luokan, en usko mihinkään. Joten kaikki täytyy näköjään käydä vaikeimman kautta. Joskus voisi olla että elämä olisi helpompaakin, mutta näillä korteilla pelataan. Ja välillä se korttipakka on aika sekaisin. :D

Tytär tuo onnea ja iloa elämään oikein rutkasti. (ja esikko myös) Mikä tässä on elellessä, olen saanut niin paljon onnea tähän elämääni, minulla on asiat niin niin hyvin. Ja tuntuu että sitä onnea on tulossa lisää oikein roppakaupalla. ;) Katsotaan nyt... 

On asioita joita tekisi toisin, on asioita joita toivoisi ettei olisi tapahtunut, mutta ilman niitä kaikkea minä en olisi minä. Ilman niitä kaikkea tapahtunutta, minulla ei olisi tätä mitä minulla nyt on. Ja minulla on paljon. Olen rikas elämästä, en rahallisesti. :) 

Pyöräilykausi alkanut ja kevättä rinnassa

Kevät on koittanut. Kävinpä eilen ensimmäisen leikkauksen jälkeisen pyörälenkin. 7 km nyt alkuun. Kivalle tuntui, takapuoli mitä nyt kipeytyi. :) Siellä matkalla tuli nähtyä leskenlehtejä ja sitruunaperhosia. Aurinko paistoi, tuuli oli kyllä kova, mutta kevättä rinnassa.
Tänään toivon pääseväni uudelle lenkille ja kilometrejä voisi olla vielä vähän enemmän. Saisi tuon kilojen vähenemisenkin taas alkuun, mikä siinä on että nyt on paino jysähtänyt samaan. Ei tipu yhtään, ei. Annokset on pieniä ja erilaisia kuin ennen mutta siitä huolimatta mitään ei tapahdu. :(

On opettelua myös noissa annoksissa, kyllä vatsa vaan meinaa kipeäksi tulla. Syön edelleen liian nopeasti, rauhaisaa pureskelua ei vaan meinaa saada oppimaan tuonne päänuppiin. Yli neljäkymmentä vuotta kun on syönyt väärin, ei sitä ihan parissa viikossa uusiksi opi. Tuntuu uskomattomalle että leikkauksesta on vasta niin vähän aikaa, kaksi ja puoli viikkoa. Voin todella hyvin, ei mitään tuntemuksia, kuin ei olisi tehty mitään. Mitä nyt tosiaan vatsa kipeytyy jos syö väärin. Olisin jopa toivonut hieman radikaalimpiakin oireita että todella oppisin syömään toisin kuin ennen. Nyt pelkään että sorrun vääriin tapoihin.

Eilen valmistin ensimmäiset kiinteät ruuat. Lohimedaljonkeja ja kypsennettyjä kasviksia. Herkkujani. Enpä ennen ole tullut ajatelleeksi miten oli mukava syödä veitsellä ja haarukalla ruokaa. :D Yritin pureksia hyvin ja nautiskellakin. Mutta jälleen kerran, vatsa kipeä ja ehkäpä liian suuri annos. Toivottavasti minä tästä vielä opin. Luupää kun olen.

Käsityöt ovat tärkeitä myös tässä uuden opettelussa. Kun on neule tai vastaava kädessä, niin ei siihen mikään ruokapala mahdu samoihin käsiin. Mitä masentuneempi on ollut, sitä vähemmän on tullut tehtyä käsitöitä, ja päinvastoin. Voi, olen niin välillä toivonut että voisin ammatiksekseni, amma-tik-sek-se-ni?, tehdä käsitöitä. Sitä entisessä kodissa kovasti suunnittelin kun mattoja ja poppanoita kudoin yms. Mutta se työllistyminen on rankkaa sillä alalla. Ehkäpä pidän tämän vain tällaisena harrastuksena ja onhan jalkahoitajan työkin käsillä tekemistä. Siksi siitä pidänkin. :)

Olo tuntuu kevyeltä, vaikka kiloja ei ole nyt lähtenytkään enempää kuin sen 12. Entiset puristavat vaatteet ovat muuttuneet sopiviksi. Missähän vaiheessa alkaisi noita säkkivaatteita heittää roskiin? En kaipaa niitä yhtään enkä halua nähdäkään enää tämän jälkeen. Kiertelin kaupoissa tällä viikolla mutta mitään en ostanut. En vielä, antaa ajan vähän kulua. Ehkäpä seuraava ostos on sitten muutaman numeron pienempi vaate kuin aikaisemmin... Sitä odotan. Ja sitä että voin ostaa juuri sen mitä haluan, ei sitä mikä minulle vain mahtuu. Jos ymmärrät mitä tarkoitan... :D

Sairaslomalaisen touhuja

 Mikäpä tässä sairaslomalla ollessa. Virkkuukoukku on viuhunut ja tällaista on tällä kertaa saatu aikaan. Isoäidin neliön ohjeella helppoa ja nopeaa valmistaa. Langatkin löytyi omista kätköistä. Saa välillä noita lankavarastoja pienennettyä. Niitä tahtoo aina kertyä. Maailmassa on nii-iin paljon ihania lankoja ettei niiden ohi tahdo pystyä kävelemään. Välillä joutuu oikein silmät ummistamaan lankahyllyjen lähellä ettei johdata itseään kiusaukseen. :)























Nyt sitten tuli ongelmaksi, että mitäs sitten tekisi. Neuloisiko? Virkkaisiko? No, tulipa äitimuorini käymään ja "pienenä" vinkkinä jutteli että hänpä haluaisi sellaisen hartiahuivin ja 75-vuotissynttärit on ensi kuussa. Ei muuta kuin tekemään.
Tämä on ihanan pehmyttä lankaa, teen ihan perus suorakaiteen muotoisen, sileää neuletta. Lanka on vähän nyppylöistä josta ei edes näe kuin tarkkaan katsomalla kumpi on oikea ja kumpi nurja puoli. Muuten ihana neuloa mutta tarkkana oltava ettei silmukka tipahda puikolta, herkkä siihen.

Jouda tässä opiskeluasioihin keskittymään, tämä on paljon mukavampaa. :) No, kai se täytyy ne tenttikirjat ottaa tuohon nenän eteen ja neuloa samalla kun lukee. Saa tylsään tekemiseen vähän mielenkiintoa.



Edelleen odotan pyöräilyni alkamista. Luulenpa että se on hyvin lähellä. Parin päivän päästä starttaan, kävi miten kävi. Mutta eilen kävi sitten niin että taisi tulla ensimmäinen dumping-oire. Mies oli työreissullaan käynyt Pandan lakutehtaalla ja toi sitten tietenkin ison kasan lakuja kotiin. Minun herkkujani ollut aina. Jos pitäisi valita suklaan ja lakun välillä, olen aina valinnut lakun. No, niinhän siinä kävi että käteni meni, minusta riippumattomasta syystä, siihen lakukupille ja työnsi niitä suuhuni. ;D Useamman kerran. Kamalan pahaolo ja vatsa tuli kipeäksi. Muistanko tästä lähtien jättää ne lakut ja karkit rauhaan? Kyllä!

Psyyke ja fysiikka taistelee

Eräs leikkauksen läpikäynyt ystäväni sanoi, että lihavuusleikkaus ei ole lobotomia. Ei todellakaan, se on huomattu. Sitä paitsi aivot eivät nyt oikein seuraa perässä tätä uutta vatsaa ja fysiikkaa. Koko ajan päässä kaihertaa ajatus että syön väärin, mitä jos epäonnistun tässäkin, mitä jos en laihdukaan... Joka aamuinen punnitus ei varmaan tee hyvää sekään, masennus ja epätoivo iskee heti jos ei ole joka aamu tippunut painoa. Edes pudonneet 12 kiloa eivät saa rauhaa mieleen aikaan. Oikeasti, sehän on tosi paljon, mutta siltikään aivot eivät usko tätä todeksi. Se toivottomalta tuntuva urakka joka on vielä edessä saa mielen unohtamaan että ei kiire, aikaa on vielä. Kaikki mulle tänne, heti. Ja sitten ei ainakaan fysiikka ja psyyke kulje käsikädessä, olisin varmasti vielä sekaisemmin. :D

Totta on se että kun kävin kävelylenkillä, minua ei ahdistanut, astmapiippua ei tarvittu, oli ihana kun ei hengästynyt. Diabeteslääkitys on poissa, verenpainelääkitys odottaa vähentämistä, hei haloo, minähän olen saanut jo paljon aikaan. Siitä huolimatta tunnen että mitään ei ole tapahtunut ja syyllistyn joka syömisestä. Kai tämä on tätä syömishäiriöisen mielen tuotetta. Psyyke taistelee fysiikkaa vastaan. :D Kyllä se vielä voiton vie!! 

Mitäs sanotte jääkaappini sisällöstä:

-  kevyt tuorejuustoa (en ole syönyt)

-  laktoositonta rasvatonta maitoa

-  omppumehua, juon laimennettuna

-  makeuttamatonta mansikkakeittoa

-  maustamatonta jugurttia

-  kotitekoista mehua (en juo, on sokeria)

-  Piltti luumusosetta

-  Piltti hedelmäsosetta

-  rahkaa

-  kevytviiliä

-  bataattisosekeitto 

    ja sekalainen joukko säilykkeitä (ei minulle)

Mies on työmatkalla muutaman päivän, lapsia ei kotona, joten vastaan yksin jääkaapin sisällöstä. Ei tuolla määrällä pitäisi syyllistyä, mutta niin sisäänkasvanut se tällaisella liikalihavalla on, että kaikesta voi löytää pahanmielen. 

Ensimmäisenä taidan heittää sen puntarin niin nurkkaan etten sitä joka aamu jaksa sieltä kaivaa. :D 

Toiseksi, yritän aloittaa valmistelut koulun perusjakson näyttöjä varten. Lisää opiskelua ja vähemmän oman navan ympärillä pyörimistä. 

Kolmanneksi, JEE, aloitan polkupyöräilyn. Poljen joka päivä ainakin 10 km. Ja siitä asteittain enemmän ja enemmän. 

Neljänneksi... kirjoitan teille ystävät kalliit ja puran tätä oloani. Pieni mieli täällä miettii sekaisena kaikesta ja yrittää saada selkeyttä aikaan. :)

Tyhjyys iskee

Niin se taas iskee se tyhjyys. Ei sitä voi sanoin kuvailla miltä se tuntuu kun ovi takana menee kiinni ja autistipoika jää sinne ns. laitoshoitoon. Poissa kotoa, vieraiden ihmisten huomaan. Itku silmässä. Hädissään.
Älkää tulko mulle sanomaan että onhan hän jo 15 vuotta, se on höpönhöpöä tässä tilanteessa. Vaikka onkin 15 mutta kun henkinen ikä on 5 ja kuka äiti laittaisi viisi vuotiaan viikko toisensa jälkeen aina useaksi viikoksi pois kotoa? Kysynpähän vaan...
Eikä siitä tunteesta pääse koskaan eroon, voi sen hiljentää taka-alalle mutta mielessä se kuitenkin on. Hieman helpompaa tietysti on kuin verrattuna ensimmäiseen kertaan, jolloin pääsimme mieheni kanssa vain läheiselle bussipysäkille ja siinä itkimme yhdessä suureen ääneen olka olkaa vasten toinen toistamme tukien mutta niin sanattomana.

Mutta kun meillä ei ole tarjota sitä kuntoutusta mitä hän tarvitsee, en jaksa hoitaa 24/7 enkä kuntouttaa 24/7 mitä autisti tarvitsee, tai seurauksena taantuma. Niinpä pyörin tällähetkellä vain oman napani ympärillä, itsekkyys on tämän hetkinen sana. Mutta sen olen monen kantapään kautta oppinut, että nyt se on tehtävä.
Mutta en vieläkään tiedä onko tämä kaikki oikein, on vaikea iloita omasta olosta kun poika ei voi olla kanssamme. Aina on tunne että olemme hänet hylänneet... Se on tunne johon järki ei voi vaikuttaa. Se on äitiyden tunne, se on rakkauden tunne.

Loppujen lopuksi tämä kaikki laihduttaminen on niin pinnallista, tätä oman navan ympärillä pyörimistä. Jos kyse ei olisi siitä että saan sairaudet pois, en varmaan tätä jaksaisi. Minä en välittäisi siitä miltä näytän. Mitä sillä on väliä? Hitto vieköön, enkö minä ole minä, on sitten painoa yli vai alle sata?
Okey, voin haluta että mieheni on ylpeä minusta, mutta ehkäpä hän on myös muutenkin? Kiloistako se vain olisi kiinni. En usko.

Lauantaipäivää autistin kanssa

Kävimme hakemassa eilen autistipojan kotiin viettämään viikonloppua. En ole nähnytkään häntä pääsiäisen jälkeen. :( Ikävä oli kova. Ja niin taisi olla hänelläkin. Sain nimittäin ihania lahjoja mitä hän itse oli tehnyt: paperiruusun, jalokivirannekorun, paperisen riipuksen ja kirjeen. ÄITI SAAKO OLLA KAVERIT PARANET PIAN RAKASTAN SINUA PAAVO SINÄ JA ISI T.JALI <3 <3 <3

Voi rakkaani miten ihana kirje. (Paavo on siis koiramme) 

Nyt tuossa "lueskelee" uutta kirjaa, olemme kaksin kotona ja meillä on ihan rauhaisaa ja leppoisaa tällä hetkellä. Hän on ottanut hyvin isiltä saadun tehtävän, täytyy olla mies talossa ja hoitaa äitiä. ;D 

Kirjoista hän pitää, ne ovat DVD:n jälkeen toiseksi paras juttu. Osaa kyllä lukea, mutta se on niin vaikeaa että kärsivällisyys ei riitä. Siispä kuvat ovat tärkeitä. Meillä on nyt DVD:t pannassa kun homma riistäytyi käsistä ja aiheutti liikaa riehuntaa. Kymmenen tähteä niin sitten saa katsoa äitin ja isin kanssa yhdessä yhden DVD:n. Veimme kaikki levymme ystävälle säilöön, ei voi säilyttää niitä edes kotivarastossa, koska jos poika tietää sen, hän ei saa rauhaa. Nyt on mukautunut hyvin siihen että ne ovat jossain ystävällä lainassa ja tulevat kesällä takaisin. 

Minä olen siirtynyt piltti lastenruokaan, onhan tämäkin, mutta niiden hedelmäsoseet ovat hyviä. Ei nimittäin vatsa kestä tuoreita hedelmiä, sekin on tullut kantapään kautta opittua. Haluaisin pureksia ruokaa!! Koko ajan vain nesteitä ja soseita, johan tässä hampaat kuivuu. Kärsivällisyys ei ole hyveeni. :) 

Väsymystäkin vähän pukkaa, mitkähän on veriarvot? Ei näillä ruuilla oikein vitamiinit täyty. Siis joudun syömään kolmea erilaista vitamiinia ja B pistokset vielä päälle, mutta niitä ei aloiteta ihan heti. Oliko se nyt vasta jälkitarkastuksen yhteydessä... 

Mutta uskallanko ottaa riskin ja lähteä pojan kanssa kaksin kaupungille kaupoille? Vähän mietityttää ja jännittää, mutta kun haluaisi itsekin jotain tekemistä. Pojalle olisi ostettava uusi takki ja housut, joka tulee olemaan aivan kidutusta. Edes normaali poikalapsi ei pidä vaatteiden sovituksesta, mutta laskekaapa se vielä potenssiin sata. Jos riittänee... 

Miekin haluisin jotain uutta!! Pakko vielä malttaa mieli, turhaa nyt ostaa. Tai jos jotain ihan pientä. :D 

Pitäkää peukkuja että homma sujuu edes jotenkuten, ilman turhia raivareita ja mustelmia. Vatsani on pidettävä kaukana. 

Viikko leikkauksesta.

Viikko leikkauksesta takana. Eilen sain tikit tai pikemminkin hakaset pois. Kyllä se vaan tuntui hyvälle, ei se oikein ole normaali olotila että vatsa on täynnä niittejä. Haavat näyttävät melko hyvälle, ainoastaan yksi haava jota rintsikat pääsevät hankaamaan, on ärtynyt. Mutta ei huolestuttavaa, suojataan ja eiköhän se siitä. 

Myös ruokavalio muuttui hieman. Onneksi, alkoi nimittäin tuo vauvan nestemäinen ruokavalio jo tökkiä. Nyt vaihdutaan sosemaiseen ruokaan. Ihanaa syödä aamulla puuroa. Leipää ei vaan vielä voi syödä. :(  Vai voisikohan sitä vähän mössätä? No, ei riskeerata, ehkä se ruisleipä ei ole vielä vatsalle hyväksi. 

Onpahan tuo annosmäärä vähän muuttunut. Nyt menee yhden kananmunan munakas ja kaksi ruokalusikallista raejuustoa ja se on siinä. Ei edes juomista samalla voi ottaa. Rahkaa syön paljon (siis noin 2 dl päivässä) ja siihenkin riittää mauksi vain tilkka maustamatonta mansikkakeittoa. Vadelmakeittoa ei voi syödä koska siinä on siemeniä. Ne voisivat tukkia ohutsuolta. Jaa, no siinäpä ne oikeastaan jo päivän ruuat ovatkin. Päälle vielä 1,5 l vettä ja pari desiä kahvia. Leikkaus tekee myös sen että täytyy siirtyä laktoosittomiin tuotteisiin. Ei enää elimistö kestä laktoosia niin hyvin. Mutta se ei ole ongelma nykyaikana. Eikä tää muutenkaan ole ongelmallista, ei mitään kauheita tunteita suuntaan eikä toiseen. 

Se on kyllä, että olo on kevyempi. Astman hengitysvaikeudetkin jäivät leikkauspöydälle. On ollut niin ihanaa kun on pystynyt hengittämään kevyesti, ilman sitä tunnetta että joku ottaa koko ajan vastaan hengitystorvessa. Ahdistanut ei ole kertaakaan enää. :) Mahtavaa! 

Olen siirtynyt taas koulun penkille. Onneksi ei tarvinnutkaan pitkää sairaslomaa, (vaikka siis oikeasti sairasloma mulla on päällä vielä jonkun aikaa, alkaa nimittäin ensimmäinen näyttö kaihertaa mieltä. Apua, kuinka tässä taas selviää. Näyttö kestää kolme iltaa. Ja näyttösuunnitelmaa pitäisi alkää väkertää. Onneksi olen ollut ennen näytöissä ja eikä siitäkään ole vuosikymmeniä, joten vähän tietää missä mennään. Mutta kyllä ne vaan jännittää. Vaikka mä tiedän että osaan ne jutut, niin jännitys tekee sen että tuntuu että mokaa ihan yksinkertaisissakin hommissa. Ja joka asian selittely ja perustelu. :( 

Edellinen kertomani sairaalassa käynti on tiedotettu potilasasiamiehelle, hän on ottanut asian ajaakseen. Soittikin jo ja kertoi että asia on herättänyt kovasti keskusteluja. Ylilääkärikin on jo soittanut ja pahoitellut tapahtunutta, myönsi että virheitä on monessakin kohtaa tapahtunut ja niihin kiinnitetään huomiota osastolla. Potilasasiamies sanoi vielä ottavansa yhteyttä. Hyvä että miettivät, en yhtään haluaisi että kukaan joutuu sellaisiin kohteluihin, meidän on jokaisen omassa ammatissamme välillä pysähdyttävä miettimään että mitä sitä oikein tuleekaan tehtyä. Hommat rutinoituu liikaa ja se tärkein voi unohtua, miksi sitä työtä tehdään ja ketä varten. 

Yöllä kun ei saa unta tulee menneisyyden möröt

Mikä siinä on kun on yö ja pitäisi nukkua, niin uni ei vaan tule. Pyörii ajatukset, kaikki pienet ja suuret ajatukset on ajateltava juuri niinä yön tunteina kun olisi aika nukkua. Lasken lampaita... ja lampaat karkaa. Asento vaihtuu ja vaihtuu.
Nyt sen nukkumisen pysäytti ajatus siitä että kun kohtaan lapsuuden hyväksikäyttäjäni, haluan olla hoikka ja itsevarma. Haluan olla kaikkea sitä muuta mitä en silloin lapsena ollut. Tiedän että joudun kohtaamaan hänet esim. sukuhautajaisissa tai -juhlissa, mutta toivon että siihen on vielä aikaa. Vielä en ole valmis.
En ole tavannut häntä useampaan vuoteen, mutta kun viimeeksi hänet sukujuhlissa näin, jouduin sisäisesti taas aivan pieneksi lapseksi joka vapisi ja pelkäsi. Minä, aikuinen yli neljäkymppinen nainen. Olin harmaa pikku hiiri joka ei pystynyt puolustautumaan isoa narsistista miestä vastaan. Siihen tunteeseen en enää ikinä halua palata, siksi olen terapioinut ja siksi olen todella onnellinen että itsevarmuuteni kasvaa kilojen pudotuksen myötä. Se nimittäin tuntuu jo. :) Hän  on vain vanha alkoholisoitunut luuseri, ei mitään, ei yhtään mitään enää. Eikä koskaan ole ollut vaikka on itse itsensä nostanut jumalan asemaan.

Ihmiset eivät tiedä eivätkä ymmärrä miten todella lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö tuhoaa niin paljon ihmiselämää. Koko maailmankuva vääristyy, oma itse on eniten vääristyneessä tilassa. Lapsuuden tapahtumat vaikuttavat kaikkeen tulevaan, erityisesti teini-ikä voi olla todella vaikea. Minulla se laukaisi itsetuhoisen käyttäytymisen, välillä yritin itsemurhaakin. Kipuiluja on ollut niin monessa asiassa, erityisesti se salailun verkko joka oli pakko kutoa että selviäisi. Kaksi vuotta sitä minulla kesti, mutta sen vaikutukset ovat kestäneet vuosikymmeniä. Kun tyttäreni tuli siihen ikään, minulla joku pato murtui ja kaikki tapahtumat oli pakko alkaa käydä läpi. Ne maton alle työnnetyt roskat eivät pysyneet siellä vaan kaikki oli liian täyttä.

Teki se sen että jo nuorena aikuisena päätin, että suojelen lapsiani niin paljon kuin pystyn, ja annan heille oikean perhe-elämän ja lapsuuden, jossa rakastetaan ja elämä on turvaisaa. Siinä en koe epäonnistuneeni. Se on ollut minun elämäntehtäväni.

Ja se perkele ei voi enää minua satuttaa. Eikä minun perhettäni!

Nuorena ajattelin että odotan vain sen tyypin kuolemaa että pääsen tanssimaan sen haudalle ja sylkemään perään. Mutta... kuten sanonta kuuluu: mikäs pahan tappais. Hän teki vielä minulle sen että kun ei enää voinut teini-iässä minuun koskea, hän aloitti voimakkaan alentamiseni. Minä kolmetoista vuotiaana, kuulen koko ajan sitä: voi perkele kun olet ruma. Ja lihava, ja tyhmä, ja en osaa puhua ja kaikenlaista. Mitä se tekee teini-ikäiselle? Arvatkaapa vaan.

Ja oikeasti minä olin hoikka, ja nätti, kaunis vaaleine pitkine hiuksineni. Sen olen ymmärtänyt vasta viime vuosina kun olen katsonut kuvia sillä silmällä. Mutta hän sai minä-käsitykseni niin muuttumaan. Uskoin kaiken mitä minulle sanottiin. Poikaystävät vaihtuivat ja vaihtuivat, enhän minä uskonut että minusta voi oikeasti pitää kukaan. Onneksi oli yksi poika joka iski minulle uudestaan ja uudestaan että rakastaa minua ja juuri minua ja minä olen sen arvoinen. Eli rakas mieheni tuli ja pelasti minut juuri kun olin syvälle vajonneena. Hänessä oli kaikki mitä tarvitsin, kaikki mitä halusin. Oih, nyt nousee hänen tuoksunsa taas muistoihin. Se tuoksu on ja pysyy edelleen. :) Ja hän tarvitsi minua! Sekin oli todella tärkeää siihen että selvisin siitä suosta missä silloin olin.

Toivon niin että minulla olisi ollut isä joka olisi noussut tätä miestä vastaan ja suojellut minua, mutta olin vain ison joukon nuorin joka jäi vaille huomiota. Joka pakeni metsiin ja kallioille yksinäisiin mielikuvitushetkiin, eikä kukaan häntä etsinyt eikä huolehtinut.

Nyt olen ystävät rakkaat valottanut teille lapsuuttani. Oli pakko, minä en ole minä ilman näitä kaikkia kokemuksia. Toivon vaan että jokainen pitäisi niin huolta niistä omista pienistä lapsosistaan että ihan kaikkia maailman murheita ei olisi pakko ottaa vastaan. Kaikista emme voi lapsiamme suojella, mutta paljon kuitenkin voimme. <3

Kaikki ei mennyt kuin Srömsössä

Niinhän siinä kävi että kuume nousi jälleen. Otin yhteyttä leikkaavaan tahoon Ouluun. Suosittelivat CRP:n ja pienen verenkuvan ottamista. Menin käymään yksityisellä illalla, ensin lääkäri, hän lähetti labrakokeisiin. Ja kaikkihan maksoi, lääkärin vastaanotto ja labrakokeet. Ei mitään, siksi menin että palvelu olisi nopeaa. Kotiin pääsin odottelemaan kokeitten tuloksia, lääkäri lupasi soittaa kun tulokset tulee ja mietitään sitten jatko.
Okei, ennätän kotiin ja kotona jo viettää jonkun aikaa, kun lääkäri soittaa: Kuule voisi olla parasta että menisit kuitenkin sinne julkiselle puolelle, kun siellä olisi sitten hoito, kun meillä kävi niin että ne sun labrakokeet meni pilalle, lasituubi putosi lattialle. Miksi se labratäti ei soittanut heti ja kertonut miten kävi ja pyytänyt tulemaan takaisin? Miksi piti lääkärille asti se asia mennä ja aikaa kului ja kului? Olisin voinut heti mennä takaisin, ennenkuin edes kotiin ennätin.
Juu, ja tänään sitten taistellaan takaisin maksuja, en minä kyllä sataa kolmeakymppiä maksa "ei mistään".

No, lähdettiin yleiselle ja olo oli tosi huono. Eikus jonottamaan ja odottamaan. Siirrettiin sitten kirurgiselle. Odotan. Odotan. Ja vielä kerran odotan. Kukaan ei käy välillä edes katsomassa. Labra käy ottamassa kokeet. Sama toistuu. Odotan ja odotan. Ja koko aikana ei kukaan käynyt katsomassa!! Kivut oli kovat. Olo huono.

Mikä pahinta, osastolla oli aivan järkyttävä meteli. Ja se meteli tuli hoitajista. Oikeesti. Siis kukaan ei puhunut esim. normaalia hiljaisemmalla äänellä vaan asiat toimitettiin melkein huutaen ja sitä oli sitä asiaa. Me kaikki olimme sellaisissa verhoin eristetyissä sopeissa ja äänieristys oli siis olematon. Väkeä oli paljon, en tiedä kun en ole ennen siellä osastolla ollut, mutta kyllä siellä kaikki verhojen takana oli, ei ylimääräisillä paikoilla. Pahinta oli kun kuulin pariin kertaan kauempaa kun siellä nimeni lausuttiin äänekkäästi, koko nimellä ja päiviteltiin sitä että miksi minä olen mennyt Ouluun leikkaukseen. Tuntui olevan Kuopion YLIopistolliselle sairaalalle suuri ihmetys että en ole siellä leikattu. Siis nimeni tuotiin julki ja samaan syssyyn se että se on käynyt LIHAVUUSLEIKKAUKSESSA. Kun hoitaja joka minut otti vastaan esitteli asian eteenpäin, hän nauroi kun kertoi ettei saanut kunnolla paineltua vatsaa kun oli niin paljon vatsapeitteitä. Ja nämä asiat siis kuuli kaikki potilaat, kun kerran minäkin kuulin vaikka olin kauempanakin.

Viimein lääkäri tuli pikapikaa käymään ja sanoi ettei labrakokeissa ole mitään, voit lähteä kotiin. Kiitos, olipa antoisa reissu. En ainuttakaan kipulääkettä saanut, en minkäänlaista ohjetta, en hoitoa. Verhojan takana olin kokoajan niinpiilossa että olisin henkeni voinut sinne rauhassa heittää, kukaan ei olisi huomannut.

Onneksi kuume on taas laskenut ja onneksi ne kokeet oli sitten kunnossa. Tämä varmaan kuuluu asiaan, mutta mistäs minä tiedän kun en ole ennen tällaisessa leikkauksessa ollut. Enkä toivottavasti enää tarvitse. Enkä toivottavasti tarvitse heidän "palvelujaan" enää tämän jälkeen. Voi että kun saisin itseni kuntoon ja pääsin noista lääkärikäynneistä.

Nyt on olo taas ihan hyvä. Täytyy ottaa varovasti. Sen verran haluan kyllä lankakaupassa päästä käymään että pääsen jatkamaan tyynyjen virkkuuta. :)

Missä on sydän, siellä on koti

Mietteitä tuli tänään kun kävin pienellä lenkillä. Lenkillä, hah, kävelin muutaman sataa metriä. Mutta kuitenkin... katselin kauas Kallavedelle, aurinko paistoi, tuuli kävi ihanan raikkaana. Olin onnellinen. Olen onnellinen. Muutosta tänne aikaa puoli vuotta ja tuntuu että koti on täällä. En minä täältä mihinkään halua. Minulla on hyvä olla.

Voisihan meillä olla isompi koti, voisihan meidän entinen talo olla kaupattu, voisi olla rahahuolet poissa, voisi sitä ja voisi tätä... Mutta kuitenkin tämä on se elämä mitä haluan elää. Rakkaitteni kanssa. <3 

Elämän pieniin suuriin iloihin kuuluu myös se että kahvikin maistui tänään jo hyvälle, kuume on laskenut, elämä voittaa. Ja kilot tippuu!! :D

Saimme kirurgiltamme kuvassa olevan kortin, jota voi näyttää ravintolassa käydessä. Aika hieno juttu. Turha nimittäin maksaa täydestä ateriasta jos pystyy vain puolitoista desiä siitä syömään. 

Kortissa lukee: 

LÄÄKÄRINTODISTUS. TÄMÄN KORTIN HALTIJALLE ON TEHTY LEIKKAUS, JONKA VUOKSI KORTINHALTIJA PYSTYY NAUTTIMAAN VAIN PIENIÄ ANNOKSIA KERRALLAAN. TÄMÄN VUOKSI SUOSITTELEMME LÄÄKETIETEELLISISTÄ SYISTÄ PUOLIKKAITA ANNOKSIA TAI LASTENANNOKSIA RAVINTOLASSA RUOKAILLESSA. 

Tietysti kaikki riippuu ravintolasta, mikä sitten haluaa tulla vastaan. Vaikka ihan kuin minä muka kävisin usein ulkona syömässä. :D 

Muuten, olen merkitty nainen. Käteeni on ilmestynyt kuva. Onko minut valittu? Olenko uusi... Mustanaamio. Eikun Mustanaamion nainen. 

Eikö ole ihan selvästi Mustanaamion pääkallomerkin kuva? Oikeesti. Aikuisten oikeesti. 

Vatsastani en viitsi kuvia teille ottaa, on senverran järkyttävää, säästän rakkaat ystävät teidät siltä. Ja näitä mustelmia on vähän siellä ja täällä. 

Koska leikkaus on tehty ylävatsaan, on esim. istuminen vaikeaa. Se on joko jalkeilla tai sitten makuuasennossa. Kyljellään voi onneksi olla. Mutta sitä täytyy ahkeraan vaihtaa, muuten tulee kipuja. 

Nyt kaiken lenkkeilyn :) ja kirjoittamisen jälkeen vetäydyn katsomaan hömppäelokuvaa, jonka ystäväni on minulle tuonut. ( oikeasti niitä taitaa olla 20 mutta vielä on muutama katsomatta ) 

Hauskaa päivää. Kirjoitellaan taas. 

Hyviä uutisia! :)

Voisin vaikka iloita tanssahdellen, sikäli mikäli vatsani ei olisi kipeä eikä minulla olisi kuumetta. Mutta näin siinä vain kävi että painoa on nyt tippunut yhdeksän kiloa. Kevyt olo. :) Juu, kun yksi iso elin puuttuu ettei ole kuin suoli jäljellä ja ohutsuoltakin lyhennetty, niin kevyttähän tämä. 

Kuume piru nousi eilen, vetää vähän voimia. Ennätin käydä jo ulkonakin eilen kävelemässä ja nautin tuulesta kasvoilla oikein antaumuksella. Ja sitten loppuilta maataankin peiton alla ja homma jatkuu. No, tämä kuuluu asiaan, näitä tapahtuu. 

Suu maistuu pahalle. Eikä mikään ruoka maistu oikein miltään. Kahvi on koko ajan kitkerän makuista. Ja suolaa haluaisin saada lisää. Vali vali. Mutta kyllä tässä hetkittäin on miettinyt että mihin ihmeeseen sitä on itsensä taas pistänyt... 
Oletteko muuten huomanneet miten täynnä televisio on ruokamainoksia ja ruokaohjelmia? Ruuasta pääse millään eroon. 
Ateriani ovat koostuneet pääasiassa vedestä. Sitä lipitän pitkin päivää pieniä annoksia kerralla. Aamupalaksi desi velliä. (mies toi ensimmäisenä päivänä jotain lasten velliä kaupasta, hyi olkoon, kaikkea me lapsillemme syötetään, siis vain itsetehtyä minulle kiitos) Sosekeittoa lounaaksi ja päivälliseksi desi ja välipalaksi kahvia ja marjakeittoa tai proteiinismoothieta desi. Desiä enempää en ole edes kokeillut. Antaahan nyt olla vielä, noin puolitoista-kaksi on sitten jatkossa se sopiva. 

Autistipoika on ollut poissa kotoa ja mamma ikävöi kovasti. Vaikken häntä nyt jaksaisi hoitaakaan. Hänkin on kovasti hommassa mukana, kyselee miltä vatsa näyttää ja kuoleeko äiti ja milloin tulee terveeksi. Voi pikku reppana. <3 Kyllä, äiti tulee pian vielä terveemmäksi. Sitten jaksamme touhuta ihan toisella tavalla kuin viimeajat. Puhuimmekin kovasti että aloitamme heti kun voimme pyöräilyt. Pojalla on apuvälineyksiköstä saatu iso kolmipyörä ja eiköhän me tutustuta tähän Kuopioon pian pyöräillen pitkin Saaristokaupungin katuja. :) Sitä niin odotan. Poikakin pitää pyöräilystä. 
On todella tylsää kun ei voi tehdä mitään, eikä voi sitä aikaa käyttää edes herkutteluun. ;) En jaksa lukea, en jaksa katsoa telkkaria, en jaksa jutella, en jaksa nyt kyllä edes kirjoitella. 

Terveydestä puheenollen: diabeteslääkitys on jo purettu!!! Seuraavaksi keskitytään verenpaine lääkityksiin. Voi kun saisi tuosta kourallisesta lääkkeitä vähän pienemmän. Vitamiineja tietysti täytyy syödä koko loppuikä, mutta mieluummin niitä kuin lääkkeitä. 

Ja nyt radiossakin puhutaan koko ajan pizzasta. :( 

Vasen olkapää on todella kipeä. Mikähän anatomia siihen liittyy, kun se kuulema kuuluu asiaan että leikkauksen jälkeen se voi tulla tosi kipeäksi. Ja vasemman rinnan alta tuntuu välillä kuin puukolla iskisi. No, pientä nämä on, olen todella onnellinen että pääsen näin vähällä. 
Syyllisyys on nostanut välillä päätään: Miksi minun piti päästää itseni tähän kuntoon? Miksi olen niin heikko luuseri? Eteenpäin pitäisi ajatella mutta... välillä nousee pintaan tämä huonous. 

Mutta kyllä on mainio palvelu tuolla Terveystalolla. Sairaanhoitaja juuri soitti ja kyseli kaikkea. Sanoi soittavansa ensi viikolla uudestaan, ja ravitsemusterapeutti soittaa myös. Kyllä meistä huolta pidetään. Voikun tätä kaikkea saisi myös tuonne julkiselle puolelle... mutta en nyt lähde sitä politikoimaan. :) 

Mutta yhdeksän kiloa ja kaksi ja puoli viikkoa? On mistä lähteä, mutta kuitenkin, mitäs siihen sanotte? :)

Leikkaus ohi ja kotona jälleen.

Kaksi vuorokautta leikkauksesta ja täällä kotona jälleen: :) Eli kaikki meni sitten oikein hyvin. Hengissä, ja vatsa viidellä reiällä. Jippii. 

Keskiviikko alkoi odotellen, ensin labrakokeisiin. Otinpa vuoronumeron ja jäin odottelemaan vähän ennen kahdeksaa vuoroani kuten puhe oli. Istun ja istun ja kaikki menee ohi. Ei muuta kuin suu auki, olen menossa leikkaukseen tänään ja tarvitsen nämä vasta-aine ja veriryhmä kokeet sitä varten. Sitten tuli kiire. Kaksi hoitajaa piti olla todistamassa että nuo veret tuossa on otettu juuri minusta ja sitten pikapikana taksiin ja tutkimuksiin. Miksihän minulle ei annettu sitten kiinteää aikaa kun niillä olikin sitten niin kiire eteenpäin?

Sitten taas odottelua, tyynynpäällinen virkkaamalla tuli valmiiksi, tv:tä katsottua ja luettua. Välillä hoitaja kävi antamassa sairaalavaatteet ja sitten taas odottelin. Odottavan aika on pitkä. Onneksi ei vaan enää jännittänyt yhtään, ei mitään panikointia eikä muuta. Sitten kun käsky saliin tuli, alkoi tapahtua. Mua rupes ihan naurattaa kun porukka pyöri ympärillä hirveellä tohinalla. Mutta jokainen tiesi aikansa ja paikkansa, kävi aika näppärästi hommat. Ja sitten... en minä muuta muistakaan. 

Ai niin, olihan mua ensin kirurgi haastatellut ja nukutuslääkäri myös. Hyviä tyyppejä. Nukutuslääkäri totesi että tää on kuule hyvä homma mihin meet, kukaan ei ole palannut takaisin valittamaan. :) 

Ensimmäinen muistikuva on siitä kun rakkaani tuo ruusuja. Mutta sitten pimeni taas. Ja koko illaksi. Taisi seuraavana yönä vasta tapahtua pientä tajunnan virtaa. 

Kipulääkkeitä sai (hemmetin pahanmakuista ruiskeena suuhun) ja pienellä ruiskulla sai ruveta ottamaan jo suun kostuketta. Pieniä tilkkoja vettä ja sitten tulikin jo velliäkin aamupalaksi. Ai kun maistui. Mutta vain muutama pikkulusikallinen. Rauhallisesti, rauhallisesti. Juu, kun muistais. Mutta vatsa kyllä kipeytyy siihen malliin että se kyllä muistuttaa. 

Muuten olen päässyt helpolla, huonekavereihinkin verrattuna olin jo heti jalkeilla ja pahoinvointia ei ollut ollenkaan. Matka kotiin oli kuitenkin niin pitkä että päätimme lääkärin kanssa että jään vielä ylimääräiseksi yöksi. Hyvä ratkaisu. 

Nyt sitten opettelen tätä uutta elämää. Vatsaan sattuu jos istuskelen tässä pitempään. Mies pitää hyvää huolta, jäi kahdeksi viikoksi lomalle ja nyt esim. minulle proteiinismoothia valmistaa iltapalalle. Annos noin desi, ehkä ei sitäkään. 

Sen kyllä vielä sanon että ei voisi parempaa olla hoito kuin Oulun Terveystalossa, kyllä se näin on että rahalla saa. Hoitaja oli koko ajan käytettävissä, lääkäri kävi vähän päästään kyselemässä ja kaikki toimi mainiosti ja ystävällisesti. 

Narkkari minusta on tullut. Sain piikit läksiäislahjaksi, näitä joka ilta piikitän vatsaan. Verenohennuslääkkeitä veritulppaa estämään. Iso leikkaus oli kuitenkin. 

Pää ei vielä toimi ihan täydellä teholla. Kirjoittelempa kuulumisia myöhemmin lisää. Nyt nautiskelen 1 dl smoothieta. :)

Yksi yö leikkaukseen ja rakkaudentunnustus :)

Oulussa. Hotellissa yksi yö.

Näillä meinasin pärjätä odotusajat. Lisättynä Lumian pelit ja Nokia tv.


Aamu alkaa labrakokeilla klo kahdeksan. Otetaan veriryhmä ja joku vasta-aine seulonta kokeet. Sitten täytyy odotella kaksi tuntia ennenkuin kirjaudun osastolle. Siinä varmaan virkkuukin jatkuu täydellä höyryllä. Olen huomannut että mitä jännittyneempi olen (esim. jännittävää kohtaa elokuvasta katsoessa) sitä viuhempaan käy puikot tai koukku. Eli valmista tulee varmaan jo aamun alussa. :)  Puolenpäivän aikaan on leikkaus ja kuulemma illaksi pääsen sitten osastolle takaisin, sikäli mikäli kaikki sujuu hyvin. Ja puoliso pääsee vasta siinä vaiheessa luokseni. :( Hei, eikö hän saakaan olla mukana koko aikaa? Hän kyllä kestäisi vaikka leikkauksen katsoa läpi, on paljon pahempaakin nähnyt työssään.

Ensimmäisen kerran kun olin nukutettuna, sain ensimmäisen keskenmenoni, päätin uhmakkaana että en varmaan nuku, ette ota sitä lasta minulta pois. Pidän silmät auki ja en nuku vaikka mitä nukutusainetta antaisitte. 100 - 99 - 98 - ja siinäpä se taistelu sitten oli. :D Turhaan uhosin. Voiton ne minusta vei.

Sen jälkeen olen suosiolla antanut periksi, uni on tullut jo melkein ennen nukutusainetta. Onneksi nukutukseen mennessä annetaan jo rauhoittava esilääkitys, monesti se jo nukuttaa. Herääminen on sitten ihan toinen juttu. Tiedän että se tulee olemaan aika kaoottinen, oksettaa, hengitys on vaikeaa, paniikkikin meinaa iskeä. Olen yleensäkin tosi herkästi pahoinvoiva joten toivon että saan pahoinvointilääkitystä heti!!

Matka tänne meni rauhaisasti, lueskellen ja musiikkia kuunnellen. Ja mikä parasta, yksi automatkojen ihanuus on ihan vain juttelu mieheni kanssa. Olemme kovia puhumaan asioita halki, poikki ja pinoon. Ja ihan muutenkin, meillä on niin samanlaiset arvot tässä elämässä että jututkin käy yksiin. Kyllä me osaamme väitelläkin, mutta väitteille pitää löytyä perustelut. :)

Välillä tulee ihan syyllisyys siitä onnesta mitä on tästä 25 vuotta kestäneestä avioliitosta. Tuntuu että pitäisi olla hiljaa kun maailmassa on niin paljon eronneita ja huonossa avioliitossa olevia pareja. Mutta en voi olla hiljaa, kun sydän pakahtuu rakkaudesta vieläkin. Ja kun saa vastarakkautta. Se on kaiken perusta. En sitä sano, osaisin olla itsenäinen nainenkin, en läheisriippuvainen. Olen sitä mieltä että jokaisen täytyy pärjätä myös yksin. Mutta kun on onnistunut monen epäonnisen kokeilun jälkeen löytämään sen yhden juuri minulle sopivan ja minä hänelle, niin silloin en halua olla yksin. Haluan elää tätä suhdetta ja tätä päivää rakastaen ja olla rakastettu.
Ei sen puoleen, osaa se ärsyttääkin, joko tahallaan tai tahattomasti. Mutta sekin kuuluu pakkaukseen. :D Elämässä on myös oltava kompromisseille valmis, ei kaikki ole täydellistä. Mitä siitä jos ne sukat on jääneet sinne lattialle, tai mitä siitä jos kaapin ovi on jäänyt auki. Se on pientä, ei sillä ole mitään merkitystä. Merkitystä on paljon suuremmilla asioilla.

Kuuntelimme matkalla Johanna Kurkelaa ja yksi kohta laulussa pysähdyttää niin sopivuudellaan:

Pimeän tultua mä puristan sun kättäs,
Oothan tässä vielä huomenna.
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan.
Niin oothan tässä vielä huomenna.
Sä oothan tässä vielä huomenna.

Voisin kuunnella nauruasi soivaa,
Kunnes sulaa ikijää tai yö on pysyvää.
Kun raakkuu varikset ja syvälle käy multa,
Tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin.
Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon,
Et ikuista tää onni on.

Toivottakaa onnea leikkaukseen. On kyllä ollut aivan sykähdyttävää miten moni on minua muistanut, viestein, puheluin ja halauksin. Olen ihan ihmeissäni siitä ystävyyden määrästä mitä olen saanut. Minä, se pieni harmaa hiiri, joka lapsena pelkäsi ja vielä aikuisenakin kipuilee. Kunpa joskus voisin antaa takaisin edes vähän sitä mitä itse olen saanut. <3

Nyt vaikenen hetkeksi. Pari päivää voi mennä hiljaisuudessa, mutta sitten taas... tai jos kaikki hyvin menee jo aiemmin. :)

Pelkoa ja jännitystä tulevasta

Nyt se sitten tuli. Se kaiken purkautuminen, jännityksen, pelon, väsymyksen, ikävän. 
Autistipoikamme veimme kaikki porukalla ensin Vaalijalaan omaan hoitopaikkaansa. Sinne jäi vilkuttamaan totisella naamalla. :´( Ja äiti nieleskelee kyyneleitä. 
Sen jälkeen koira matkanvarrelle rakkaalle ystävälle hoitoon leikkausviikoksi. Itkemään oli sekin jäänyt ensin. Tiedän että tulee pärjäämään ja olemaan iloinen oma itsensä, mutta haikeus senkin lähdöstä näköjään tuli. 
Sitten olikin vuorossa nuorison vieminen juna-asemalle. Samaan junaan menivät, toinen vaan jatkaa matkaa vähän kauemmaksi kuin toinen. Olkaa turvassa rakkaat. Pitäkää huolta itsestänne. <3

Ei ennätetty kotiin asti kun minä jo vollotin täyttä kurkkua. Ei tarvinnut kuin yksi lempeä lause mieheltä, kun minä annoin tulla. Koko pääsiäisen olin pitänyt leikkauspelon kurissa, mutta nyt se pääsi valloilleen. Pelko leikkauksesta, pelko tulevasta. Mitä kaikkea on vielä edessä? Entä jos se ei toteudukaan... Entä jos minä pilaan kaiken... Entä jos leikkaus epäonnistuu tai tulee komplikaatioita...

Kai sitä oli myös niin väsynyt tämän autistipojan kanssa touhuamisesta useamman päivän ajan ja ikävä ja autius iski kun lapset lähtivät. Oksettaa, sydäntä ahdistaa. Mihin minä olen oikein itseni laittanut? 

Sisua, sisua olisi nyt löydyttävä. Siellä sitä on, mutta sen esiin kaivaminen ei nyt tunnu kovin helpolle. Mieskin kun lähti jo yöksi töihin. Voi että, kun olisi nyt ollut kotona, ihan vain viemässä näitä ajatuksia pois. Kiusaamassa ja hellimässä, tukemassa ja kovistelemassa sisun perään. 

No, enköhän minä selviä. 

Olen nyt palannut melko normaaliin ruokavalioon. Leikkausta edeltävät kaksi päivää tankataan ja arvatkaa mitä minä söin ensimmäisenä? Ruisleipää! Aah, ihanaa. Ja meni jäätelökin ja ystävän tekemä mustikkapiirakka kahvin kera. Oli niiiin hyvää. Tomaatti-mozzarellapiirakka. Kaikki maistui taivaalliselle. Eipä sitä tiedä mitä sitä saa seuraavan kerran syödä ja minkä verran.