perjantai 21. helmikuuta 2014

Olen jalkeilla.

Ystävänpäiväruusut rakkaaltani. <3

Hiljaa on menty, mutta nyt sentään jo jaloillani. Tutkimuksissa käytävä ahkeraan, seurataan viikottain missä mennään. Mutta kyllä tämä tästä. Paljon paljon parempi on nyt jo fiilis, sekä fyysisesti että henkisesti.
Ja siitä iso kiitos kuuluu miun rakkaalleni, voi että kun hän jaksaa mua kannustaa ja hoivata. Ja komentaa lepäämään. Kuten myös toi tyttäreni. ;) Mistä hänkin on oppinut noin topakat otteet? :D Mutta hoivaa ja huolenpitoa on ollut yllinkyllin. Rakastan niin heitä kaikkia, miestä, tytärtä, poikia, heidän perheitään. 

Mutten ole kyllä pitkään aikaan puntarissa käynyt. Ei paljon ole kiinnostanut. Varmasti on noussutkin paino, kun ei ole yhtään voinut liikkua. Enkä ymmärrä sitä mitenkä minun on niin vaikea saada alas tuota normaalia lämmintä ruokaa, kaikenlainen välipala kyllä menee. Ei hyvä, mutta olen antanut sen nyt itselleni anteeksi, kunhan tässä... sitten kohta...
Lämpimästä ruuasta tulee heti vatsa kipeäksi ja tökkää muutenkin. Vaikka söisi miten hitaasti. Onneksi rauta-arvot ovat nyt hieman nousseet, ei enää ole pahaa anemiaa. Täytyy kyllä pian käydä myös kontrollikokeissa, edellisistä jo liian pitkä aika. B12 arvojakaan en nyt tiedä. Kiireesti, kiireesti tutkittava. 

Muuten ottaa päähän muutama asia. Voi sanoa että raskaastikin välillä. 
Koko ikäni olen ollut mielinkielin joka suuntaan, aina ollut se ns. kiltti tyttö. Enää en jaksa. En kerta kaikkiaan halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka saavat minut voimaan huonosti. Haluan vain nauttia elämästäni, haluan lähelleni ihmisiä joiden kanssa minulla on hyvä olla. Joko minulla olisi tässä iässä siihen mahdollisuus, oikeus? 
On ihmisiä jotka syövät sisältä omaa minuutta ja onnellisuutta, nakertaen, takertuen sinne mielen sopukoihin niin kuin he vain osaavat. He tietävät heikot kohtasi, he käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen juuri niitä heikkouksia. 
Ja sitten taas, on onneksi ihmisiä, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi. Saavat olosi rentoutuneeksi, mielesi levolliseksi. Tunteeksi nousee, että eihän tässä elämässä mikä. :)

Yksi sellainen on tuo kaveri tuolla joka nukkuu omassa sängyssään, rakas autistipoikamme. Oloni on niin hyvä kun tiedän että hän nukkuu viereisessä huoneessa levollisena, rauhallisena, ei ahdistuneena. Hiihtoloma pojalla ja yli viikon nyt kotona. Minulla on niin onni sydämessä kun hän on tuossa lähellä. Ja kun hän voi hyvin. Minua itkettää. Olen niin onnellinen. 

Tänään lähtivät toiset hiihtolomalaiset jo pääkaupunkiin takaisin. Poika ja miniä. <3 Rakkauspakkaukset. Onneksi pian näemme kun lähdemme viemään autistipoikaa Korkeasaareen ja hotellikeikalle. Oli mahtavat muutamat päivät täällä, ikävä kyllä aika meni liiankin nopeasti. Mutta tiedän että he pärjäävät elämässään. Minäkin yritän, kaukana heistä, mutta kuitenkin niin lähellä sydämessä. 

Mummon kulta rakas on onneksi tuossa lähellä ja käy mummoa hoitamassa ja ilahduttamassa. Päristelyllään, jokelteluillaan, hymyillään, kiukutteluillaan, kakkavaipoillaan, ja niin ihanalla olemassaolollaan. 





sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa.
Ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa.
Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu...

Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa..."

Kyllä täytyy sanoa että tämä sairastelu koettelee mielenterveyttä oikein urakalla. Enkä tätä kaikkea jaksaisi ilman tätä ihanaa perhettä.
En ole saanut kohta kolmeen viikkoon liikkua kuin ihan välttämättömän, en nostaa, en kantaa lapsenlasta, en ole saanut verenpaineen antaa kohota, ei mitään rasitusta. Sairaana olen ollut jo melkein kaksi kuukautta.

Useamman pyörtymisen myötä minua ei ole jätetty yksin, vaan minulla on aina kaitsija. Mieheni on ollut todella huolissaan, olen tuottanut hänelle taas tukun harmaita hiuksia. (ei niitä näy kyllä kun on siilitukka) Minulle on passattu kaikki eteen, talutettu ja vahdittu. Mies on hommannut lomaa ja siirrellyt työvuoroja, tytär on tullut joka päivä vauvan kanssa hoitamaan jos mies ei ole ollut kotona. Kolme kertaa on ambulanssi kuljettanut sairaalaan.
Tunnen syyllisyyttä tästä kaikesta. Tiedän, turhaan, enhän tälle mitään voi. Mutta... on niin vaikea antautua vain passattavaksi, vaikka toiset sen niin pyyteettömästi tekeekin.
Haluan olla terve!!
Toisaalta on niin upeaa huomata että minusta pidetään huolta. Niin monin tavoin. <3 Olen etuoikeutettu.
Olen rakastettu. Olen niin onnellinen, kaikesta huolimatta.

Tänään sanoin miehelleni että tahdonvoimalla aion nyt aloittaa parantumisen. Pari päivää sitten otetut kaikki kuvaukset näyttävät että enää ei ole tullut mitään vuotoja eikä infarkteja. Parantuminen voi alkaa. Tulehduksetkin näyttävät voitetuille. Vielä pari viikkoa joudun olemaan rasittamatta, mutta aion lopettaa tämän sairastamisen. Ja se lähtee siitä, että en anna epätoivon enkä masennuksen enää vallata mieltäni. Jääköön se hautajaismieli nyt sitten tälläerää, en järjestä niitä maahanpanijaisia. Nousen, kompastellen, hitaasti, laahustaen ensin, mutta joka askeleella hieman voimistuen ja vakaammin.
Ehkä en tässä vielä juoksuun kovin lähiaikoina yllä, mutta reippaasti elämässä eteenpäin kuitenkin. :)




maanantai 27. tammikuuta 2014

Elämä koettelee... mutta on elämä välillä myös juhlaa.




Pieni lapsenlapsemme kastejuhla oli viikonloppuna. Kaikki oli aivan ihanaa. Pikku Samuel. Mummon rakas. <3
Samuel nukkui isänsä sylissä koko kastetilaisuuden ajan. Mikäs siinä, isin sylissä on turvaisaa nukkua. Meillä onkin ollut suvussa tapana että ketään kummia ei nosteta erityisasemaan, vaan se on isi joka pitää. Samalla se on vauvankin kannalta parempi vaihtoehto. Nuoripari halusi tehdä myös niin ja poika oli tosi tyytyväisen näköinen koko ajan. Ja tyytyväinen hän onkin suurimman osan ajasta. Mitä nyt välillä ruokaa huutaa. :)

Nuoripari oli niin koskettavan kauniita. En voi olla ajattelematta että tyttäremme on nuori nainen ja äiti. Ja se pojankloppi joka ujona tuli treffailemaan ensi kertaa tytärtämme kahdeksan vuotta sitten, on nyt tuo aikuinen mies ja isä. <3
Olen niin ylpeä heistä molemmista.




Meistä ei ole kukaan vuosiin kuulunut kirkkoon, mutta Samuelin isi kuuluu, siksi kirkollinen toimitus. Eikä siinä mitä, juhlavaahan se oli. Siitä huolimatta tilaisuus oli lämmin ja mutkaton, 30 henkeä ja mukava porukka. Hyvin meni kaikki. Autistipoikamme osallistui vauvan siunaamiseen veljensä rinnalla, josta tuli kummi, ja oli todella ylpeä tehtävästään. Ujo mutta ylpeä. <3 Hän pitää niin enon roolistaan. 






Muuten elämä tuntuu taas iskevän kalikalla päähän ja kovaa. 
En mie tiedä kuinka kauan mie tätä jaksan. Tai kuinka kauan miun kroppa jaksaa...

Eikö suunnitelmat voisi joskus toteutua niinkuin on ajatellut? Onko pakko, onko pakko kokea koko ajan näitä takaiskuja? Ja juuri kun luulee että nyt on mun aikani, ja mun hetkeni... 
Terveys pettää jälleen kerran. 
Juuri kun on perustanut oman firman, juuri kun valmistunut, juuri kun elämä pitäisi lähteä sujumaan niinkuin muillakin ihmisillä.

Olen viimeisen kuukauden taistellut munuaistulehdusten ja munuaisaltaan tulehdusten kanssa. Sairaalassa ja sairaalassa. Kipuja ja kuumetta, huonoa oloa ja väsymystä. 
Munuaistulehdus teki nyt sitten viime viikolla sen että iski infektion pernaan ja pernaan tuli infarkti. Ja sydän fuskaa nyt sitten myös. En tiedä oikein tarkkaan, kirurgikin sanoi ensin että minulla on eksoottinen sairauskulku. En tarvitse mitään eksotiikkaa elämääni, ihan peruskin kävisi. 

Isku vasten kasvoja oli kova, enkö pääse lapsenlapsen ristiäisiin? Kuinka tyttäreni pärjää juhlavalmistelujen kanssa, kuinka mieheni pärjää autistipoikamme kanssa juhlissa... Kuinka minä pärjään jos en pääse mukaan??

Sydänkardiologilta sain viimein luvan lähteä kotiin ristiäisiä varten, mukaan kovat ukaasit mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Eli vain matkat vessaan sallittuja, ei vauvankaan kanteluja, nosteluja. Koska asumme lähellä yliopistollista sairaalaa, jossa hoidossa olin ja mieheni jäi töistä minua hoitamaan, sain luvan olla kotona. Sain nähdä ja osallistua kastejuhlaan, sain kokea sen kaiken muiden kanssa. Kiitos siitä. 
Eikä mikään kärsinyt juhlavalmisteluissa ja juhlan aikana, päinvastoin. Tyttären ystävättäret hoitivat kahvitukset aivan upeasti ja autistipoikakin oli olosuhteisiin nähden oikein mallikkaasti. ;) Sitä kuvittelee olevansa aina niin korvaamaton. 

Muuten masennus iskee mieleen. Miten tässä jaksaisi suunnitella tulevaisuutta työn suhteen, kun ei sitä tulevaisuutta näe. Testamenttia mielessä laatii. 

Kaksi viikkoa on nyt kriittinen aika, kuukausi rasittamatta. Saa nähdä mitkä on tuomiot, ja suureneeko vuodot. Ei jaksa pahemmin kiinnostaa esimerkiksi firman raha-asiat. En tiedä mistä elantoni saan... 

Mahdollisesti leikkaus on ollut myös altistava tekijä tässä sairaudessa, ei tiedä. Olen miettinyt että jos olisi nyt se tilanne, että arvioitava lähdenkö leikkaukseen vai en... en tiedä... en todellakaan tiedä...
Tottakai olen tyytyväinen kolmenkymmenen kilon painonpudotuksesta. Mutta sitten tämä kaikki muu. Olisihan niitä sairauksia ollut varmasti yllinkyllin ilman leikkaustakin, vaan luulinpa minä, annoin ymmärtää että elämä olisi sen jälkeen sairaudettomampaa. Paskat. Sairauksia riittää. 
Ja pahenee vaan. 


maanantai 23. joulukuuta 2013

Rauhaisaa ja Onnellista joulunaikaa kaikille!

Yksi yötä jouluun on...

Imelletty perunalaatikko paistumassa uunissa, seuraavaksi sinne menee kinkku, sitten kalkkunarulla. Lanttulaatikot vävy paistoi eilen, maksa- ja porkkanalaatikot valmiina. Vielä jos keittäisi porkkanat rosolliin. Ja annokset joulutorttuja.
Joulusiivoukset on tehty, joululiinat pöydillä. Lahjat ostettu ja pakattu. Ei stressiä enää minkäänlaista. Nyt vain pientä puuhailua ja yhdessäoloa perheen kanssa.

Onni ja ilo kohtasi perhettämme 9.joulukuuta. Pieni poikalapsi saapui tyttären perheeseen ja sitä kautta myös tähän laajennettuun perheeseen. Tai mikäs pieni toi nyt oli, yli nelikiloinen kuitenkin. Oli se aikamoista aikaa näin mummollekin. Kolme päivää käynnistelivät ja viimein tämä nuorimies halusi tulla ulos. Ja siitä hetkestä lähtien kaikki onkin ollut niin täydellistä. <3
Mummo on päässyt jo vaippoja vaihtelemaan ja sylittelemään ja nuuhkuttelemaan ja vain tuijottamaan ja tuijottamaan. On se... ei sitä onnea voi sanoin kuvata. Minun rakas tyttäreni on nyt äiti. <3 Se on iso asia ajatella. Mutta olen siitä ihan mielettömän ylpeä, etenkin kun tiedän ja huomaan miten mahtava äiti hän on.

Ja entäs sitten tämä pieni nuorimies. Miten voikaan niin pieni viedä niin monen ihmisen sydämen? Elämäni olisi onnellista vain häntä tuijotellessa. Ja kuitenkin tiedän että minun roolini on olla mummo, ei äiti, ja olen ylpeä siitä. Minä olen äidin äiti ja se on tärkeää se. Taka-alalla mutta kuitenkin läsnä ja tukena kun ja jos tarvetta on.

Koti on välillä täynnä elämää kun kaikki perheenjäsenet viettävät täällä aikaa. Mummo nauttii. Onneksi rakas miniäkin pääsi seuraamme näin joulun alla muutamaksi päiväksi. En voisi parempaa miniää toivoa, enkä parempaa puolisoa pojallemme. <3
Jouluna saamme tämän ihanan joulunlapsemmekin meille joulua vastaanottamaan. Ei, en ole ostanut hänelle tukuttain lahjoja. Itseasiassa ostin vain autistipoikamme kanssa yhden. Mummo yrittää pysyä nahoissaan. :D

Nyt tulee taas hehkutussanoja puoleen ja toiseen. Mutta minusta on tärkeää sanoa miltä tuntuu. Ja nyt tuntuu tältä. Toisia ihmisiä on arvostettava ja se on myös kerrottava.
Ei se tarkoita sitä että nostaisi jalustalle tai pitäisi itseä tai omaa perhettä muita parempana, minä kerron vain miltä minusta tuntuu. Meillä sanotaan ahkeraan: minä rakastan sinua, ja sitä myös tarkoitetaan.

Viikot ovat olleet tapahtumarikkaat. Maanantaina syntyi yöllä lapsenlapsi ja samana päivänä alkoi näyttöviikko koulussa. Huh huh, mutta minä selvisin!! Ja kiitettävästi. Ehkäpä tämä vauvan syntymä teki sen että en turhia jännitellyt. Asiat asettuivat tärkeysjärjestykseen. Olo oli, että meni miten meni, teen parhaani ja jos ei riitä, niin sitten ei riitä. Mutta riitti ja vielä mainiosti. Oli aika onnellinen olotila kun torstaina näyttöviikon päätteeksi arvioitsijat kättelivät ja onnittelivat. Se on nyt siinä. Olen jalkojenhoidon ammattitutkinnon suorittanut jalkahoitaja. :)

Ei enää koulua. Ei enää tenttejä. Ei enää yhtään näyttötutkintoa. Mulle riitti nyt vähäks aikaa, ehkäpä lopullisesti. Eiköhän nämä nyt ollut tässä.
Mutta hyvälle tuntuu. Olen kerrankin ylpeä myös itsestäni. Minä tein sen!

Ja onhan tässä tippunut toi painokin siinä sivussa. Pitkästä aikaa paino alkaa kasilla. Ja vielä muutama kilo ja se alkaa seiskalla. Sitä odotellessa... Sitten olenkin jo tavoitteessani. Vaikka eipä tämäkään olotila ole hullumpi. Ainut vaan että mun parit ainoat farkkuni ovat liian isot. :D

On tämä ollut aikamoiset puolitoista vuotta mitä koulu on kestänyt. Poika joutui pitkäaikaissijoitukseen laitokseen. Muutto ihan uudelle paikkakunnalle ja isoon kaupunkiin vieläpä. Miehellä vaihtui työ. Koti myytiin ja uusi ostettiin. Leikkaus ja laihtuminen, uuden ruokailun suuri opettelu. Ensimmäisen lapsenlapsen syntymä. Opiskelu ja valmistuminen uuteen ammattiin. Yrityksen perustaminen.
Siinä suurimmat ja kaikkea pientä vielä päälle.
Mutta niistä on selvitty. Jälkikäteen ajatellen miten ihmeessä? Ensinnäkin jo minun masennuksesta toipuminen on hurja saavutus. Ja tällaisten myllerrysten keskellä sekin tapahtui.
Nyt voin sanoa aivan suoraan että olen onnellinen. Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni, olen onnellinen tästä perheestä. Kiitos että jaksatte kulkea rinnallani. <3




tiistai 19. marraskuuta 2013

Luottavaisuutta tulevaisuuteen

Omistaisinpa sellaisen Kaunotar ja Hirviö -elokuvassa olevan peilin josta näkee sen ihmisen luo jota ajattelee. 
Ajattelisin vain kuopusta ja näkisin heti mitä hän touhuaa. Näkisin mitä oikeasti todellisuudessa tapahtuu, miten häntä kohdellaan, mitä hän sanoo ja tekee. 
No joo, ehkä näin on parempi. Mitä sitten kun näkisin että hänellä on paha mieli enkä pääse häntä halimaan... Tai kun joku sanoo tai tekee hänelle jotain mitä äidin sydän ei kestä, kun äiti haluaisi hyökätä puolustamaan... Kun kuitenkin olen kaukana enkä pääse hänen luoksensa. :(

Luotettava siis on, edelleen. Vaikka nyt onkin ollut vaikeat ajat. Lääkityksiä muutetaan ja pojan mieli on aivan sekaisin. En aina tiedä mikä olisi oikein. Ei haluaisi pumpata täyteen lääkkeitäkään, mutta jos mieli on sekaisin, ja lääkkeistä apu, tottahan sekin on otettava vastaan. Kun vaan löytyisi se oikea lääke ja annostus. 

Sitten sydäntä raastaa pojan pohdinta: Oli kysynyt koulussa avustajaltaan että rakastaakohan äiti häntä vielä sitten kun vauva syntyy... Voi rakas oma poikani, se kysymys pysäytti. Juttelimme pitkään ja moneen kertaan sen jälkeen pojan kanssa, että sitä rakkautta ei vie mikään vaikka tulisi kymmenen vauvaa. 
Toisaalta en voi olla ajattelematta ylpeydellä, että upeasti mietitty, hän osasi ajatella myös tältä kantilta asiaa. Hieno kysymys, vaikka niin sydämeen käypä, saa taas tuntemaan äidin sydämen syyllisyyttä, olenko muistanut näyttää pojalle tarpeeksi että rakastan häntä tuli vauva tai ei. 

Jalkahoitola Päivä on sitten ilmoitettu kaupparekisteriin. Oli aikaisemmin vain Y-tunnus mutta katsoin parhaimmaksi myös rekisteröidä yrityksen nimen. Kaikkiin paikkoihin kun ei käy pelkkä Y-tunnus vaan tarvitsee olla myös kaupparekisterissä. 
Nyt sitten odotellaan vaan että saan uuden tuolin, saan tilattua mainokset, ynnä muuta sellaista pientä. 
Puhumattakaan että näyttöviikko lähenee uhkaavasti ja näyttösuunnitelmat on vielä tekemättä. Voihan taivas, mihin sitä on päänsä pistänyt?
Hyvä se on hommata firma eikä vielä ole edes varmuutta että saan tittelin. 
Tämä jos mikä on positiivista ajattelua. :D

Olen tainnut jotain oppia elämästä. Katsomaan luottavaisemmin eteenpäin tulevaisuuteen. 





keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Sovituskopin ihanuutta

300 g. Vain 300 g ja ollaan taas uudella kymmenluvulla painon kanssa.
Täytyy myöntää että oli aika kevyt olo kun puntari tuon paljasti. Menin hihkumaan siitä heti kaikille lapsille. Eikä mulla nyt ole paineita edes siitä kolmestasadasta grammasta. Tippuu kun tippuu, ja sitähän se tekee kuitenkin. Vaikka sitten miten hitaasti.
Siinä suhteessa olo upea. Muuten on noi syömiset välillä aikas onnettomat. Nyt on menossa kalsiumia, rautaa, B12-vitamiinia ja monivitamiinia, mutta parempi näin kuin muita lääkkeitä. Välillä meni olo aika huonoksi, tuli paljon takapakkia että jäi koulunkäyntikin mahdottomaksi. Lääkityksiä muutettiin, mieli meni ihan sekaisin. Samaanaikaan pojan asiat olivat saaneet huolta taas suuresti aikaan. Tuli tunne että nyt en jaksa, ei enää takapakkeja, ei enää, antakaa mun elää!!

Ihmeesti niistä taas uusi päivä koitti. Lapset tulivat kotiin puolisoineen isänpäivää viettämään. Autistipoika sai paljon rakkautta ja huomiota kaikilta. Vietimme myös myöhästynyttä Halloween-juhlaa. Ihana oli katsoa kun lapset ja kumppanit kaikki pukeutuivat naamiaisasuihin ja keskittyivät autistipojan toiveisiin. Hänelle Halloween on ollut muutaman viime vuoden tosi tärkeä, tykkää kaikesta siihen liittyvästä. Pelottelusta, ötököistä, naamiaisasuista, kummituksista. Kohta tuleekin sitten joulu, joka on seuraava suuri asia hänen elämässään. <3

Kävinpä tyttären kanssa pikkujoulu-vaate ostoksillakin. En muista että olisi koskaan sovituskopissa tuntunut niin hyvälle. Oikeasti, taisin ensi kertaa nähdä itseni sieltä peilistä hoikempana, siis että se meni myös tuonne aivokoppaan asti. Tyköistuvat vaatteet saivat näyttämään tosi hyvälle. Nauroinkin tytölle etten saa tarpeeksi itseni tuijottamiselta. Jospa tuo mielikin alkaisi seurata tässä painonpudotuksessa oikeassa suhteessa. Tähän asti on ollut vaikea nähdä peilikuvasta sitä hoikempaa minää, näen itseni vielä hyvin lihavana. Nyt tuijotin sääriäni, herranen aika kun ne oli jo hoikat, keskivartaloani, kaulaani... :D Ja kaikki tämä kaupan sovituskopissa jossa aina ennen on ollut ihan kidutusta käydä ja itseä peilistä vilkuilla. Tytär on nyt ollut mukana shoppailussa sanomassa: Äiti, älä osta niin isoa vaatetta. Osta pienempi koko. :D Kun tuo mieli on niin outo, ettei se näe oikein totuutta.

Vaikka en pudottaisi painoa enää yhtään, olen todella tyytyväinen tähän mitä nyt olen saavuttanut. Kaikki tästä eteenpäin on vain plussaa. Minulla on hyvä olla tässä kropassa. :) Okey, 10 kiloa on vielä ylipainoa, mutta mitä siitä. Siinähän mukana kulkee.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

On sentään kaunis ihminen


Musiikki on ollut suuressa roolissa elämässäni. Olen aina pitänyt musiikin kuuntelemisesta ja itse laulamisesta myös. Tai siitä kun lapsena soitin vanhaa harmoonia ja mummo lauloi. Kun tapasin mieheni, hän toi mukanaan oman musiikillisen innostuksensa. Nautin niin hänen soitostaan jo silloin kauan sitten. Olenpa saanut monet ns. serenaaditkin häneltä.  

Sitten kun lapset syntyivät lauloin todella paljon heille. Jokaiselle lapselle olen laulanut heti ensimmäisenä kun olen saanut heidät syliini. Lauluissa on niin jo puettu sanoiksi ne mitä tunnen ja haluan sanoa, en vain löydä edes aina sanoja. 

Olen onnellinen että lapsemme ovat myös löytäneet musiikin. Erityisesti esikoispoika on kunnostautunut laulajana ja soittajana. <3 Tyttärelläkin on ihana ääni joka sulattaa vanhempiensa sydämen. <3 Autistipoika oppi laulamaan ennemmin kuin puhumaan. Samoja kappaleita laulettiin hänen kanssaan uudestaan ja uudestaan. 

On joitain elämässä todella koskettavia kappaleita. Niihin törmäsin taas eilen kun olin mieheni kanssa Juha Tapion konsertissa. En voinut mitään mutta itku tuli taas niin vuolaana kun kuulin Kaunis Ihminen. Siitä on tullut vuosien kuluessa niin tärkeä. Yleensä pidän hieman rokimmista laulajista mutta Juha Tapiossa on jokin joka iski yli kymmenen vuotta sitten korkealta ja kovaa. Ehkäpä se että juuri niinä vuosina olimme alkutaipaleella poikamme autismin ja kehitysvammaisuuden kanssa. Puhumattakaan sitten tietysti siitä että jätkällä on aivan upea ääni ja tulkinta ja taito tehdä kappaleita jotka koskettaa. 

Hän tuhisee ja tuhlaa pienokaisen tuoksuaan,
uusi voima, kaikki voipa, viattomuus otsallaan
Pian hän maasta nousee, löytää avosylin,
kaiken mitä tarjoo lyhyt lumo lapsuuden
Katson häntä hiljaa, tiedä muuta en,
on kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen

Koulun piha täyttyy niin kuin aina aamuisin,
hän seisoo vasten kylmää seinää niin kuin teki eilenkin
Mykkänä hän seuraa kuinka ilkamoiden,
toiset ohi kulkee suureen tulevaisuuteen
Koulun kylmä seinä, soitto kellojen,
on kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen


Rakas autistipoika tulee niin ajatuksiin tästä laulusta. Se viattomuus. Se Rakkaus mikä lapsiamme kohtaan on tuolla sydämessä. Ja sitten toisaalta se tuska, se erilaisuus mitä hän saa kokea elämässään. 

Vielä yksi autokuorma tänään viedään kaupunkiin,
kun lapsista myös nuorin omilleen jo muutettiin
Äkkiä on niin talo käynyt hiljaiseksi,
äsken vielä raikui naurut kipu rakkauden
Käteen toiseen tarttuu hetken miettien,
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen


Ja tästä säkeistöstähän sitten kyyneleet vuotaa jo aivan virtanaan... äkkiä on niin talo käynyt hiljaiseksi, äsken vielä raikui naurut kipu rakkauden... 

Iltauutiset ja säätä, kello käy jo yhdeksää,
viime vierailusta viikko, koskahan ne kerkiää
Pettymys ja riemu, haaveetkin jo maaksi
tyrskyn jälkeen haaksi tyvenessä seisahtaa
Kuvat lastenlasten kuvat uutisten
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen
Kaunis ihminen, kaunis ihminen



Sitten eräs toinen Juha Tapion kappale. Miehelläni on ihana tapa soittaa minulle milloin mistäkin, ja milloin mihinkin aikaan ja laittaa kännykästä kuulumaan joku kappale minulle. Tämän kappaleen kuulin juuri sillä tavalla ensimmäisiä kertoja: Kaksi puuta. Sanoi että siinä on kuulemma me kaksi. <3 

Minä rakastan näitä
iltojani kanssas sun
kun hetken päässä aamu odottaa
ja me nauramme ja
silmiämme pyyhimme ja
helppo huominen on unohtaa

oomme taas kuin kaksi lasta
ne jotka aikoinaan
puolivahingossa lähti
samaa tietä kulkemaan
ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "me kai ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

kaksi ylvästä ja nuorta 
varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet
ehkä vuodet ovat kuorta
ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet

kuinka onkaan kaksi lasta
matkan myötä muuttuneet
se ihme on kai vasta
oomme tänne selvinneet

ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään

kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan


Me jotka olemme nuorena tavanneet ja monessa sateessa yhteen kasvaneet, kaksi puuta. Yhdessä selvitty ja yhdessä jatketaan kasvua. 

On monta monta muutakin kappaletta ja laulajaa jotka ovat omalla tavallaan koskettaneet elämän hetkissä. Juha Tapion lauluista on moni sellainen. Erityisti myös tämä, joka on ollut minulle itselleni voimaannuttava masennuksen kourissa, erityisesti kun kävin terapiaa hyväksikäytön vuoksi: 

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan


Ja vielä loppuun eräs mieheni minulle soittama kappale ja minulle omistama: 


Syvennyt kiireisiis
vain puoleksi kuulet
mitä haaveilen
Sä siinä oot kaunis niin
ja kuin ohimennen
poskeas hipaisen

Sä käännyt minua päin
sun hymysi tarttuu
kun lähemmäs tuut
"Mua katsotko vielä näin
kun vuosia karttuu
kun päät harmaantuu?"

Vuodet vieriä saa
toiveena mulla
on jokainen niistä vierelläs taivaltaa
sinuun nähdä kun saan
ja nähdyksi tulla
kaksi pelkonsa voittaa

Mä muistelen taaksepäin
kai haavamme arpeen
on umpeutuneet
Toisillemme siks näin
oomme edelleen tarpeen
niissä yhteen kasvaneet



Kuka sanoo ettei suomalainen mies osaa puhua tunteitaan? :) <3

torstai 31. lokakuuta 2013

Vauvatouhuja ja villasukkia

Kylläpä täällä on ollut hiljaista viime ajat. Siis täällä, villasukkamummon blogissa. Elämässä muuten ei todellakaan. :)
Koulun loppuminen siintää edessä. Vielä vähän, sitten se on siinä. Painaa, painaa mieltä loppunäytöt. Mitenkä mä niistä selviän? Entäs jos en pääsekään läpi?
Sitten toisaalta... mitä sitten... Jos ei mene läpi, niin so what. Mie tiedän että osaan, mie tiedän että pystyn. Ja opin koko ajan enemmän ja paremmin. Jos se ei vielä tässä vaiheessa riitä, sorry vaan, oppiminen on kesken ja sitä jatketaan.
Tätä yritän tolkuttaa tuonne mielen syövereihin joka työntää niitä negatiivisia ajatuksia pintaan aina aika-ajoin.

Firmaa on nyt sitten perustettu. Jalkahoitola Päivä. Kylläpä oli vaikea keksiä nimi. Mutta tuon parempaa en halunnut. Kaikki tuntui niin tekopirteälle ja teennäiselle. Siinäpä se aika on mennytkin. Soita sinne, soita tänne, mieti sitä, mieti tätä.
Apua, pää ei tiedä enää mitä, missä, miksi, mihin!!!
Välillä otin jo liikaakin asiakkaita, kun täytyy tämä koulu ja muu elämäkin sovittaa. Nyt on pakko vähän pitää taukoa ja keskittyä olennaiseen. Koulu, autistipoika, lapsenlapsen syntymä, yritysasiat, oma terveys.

Tiedättekö mikä on tosi vaikeaa? Erottaa opiskelussa oppilaan ja omaishoitajan rooli. Lähihoitajakoulutuksen aikaan siitä oli tulla ylitsepääsemätön ongelma. En pystynyt olemaan tunteetta mukana kun asiat koskivat vammaisuutta, omaishoitajuutta yms. Työharjoittelu kehitysvammaisten asuntolassa meinasi käydä liikaa psyyken päälle, otin sen liian omakohtaisesti. Halusin puolustaa epäkohtia asukkaiden suhteen liiankin tunteella.
Luulin etten tässä koulutuksessa siihen törmäisi, mutta kyllä. Luennot väkivaltaisen asiakkaan kohtaamisesta toi mukanaan omaishoitajien jaksamisen, mielenterveysongelmat, vammaisuuden yms.
En halua tuoda mielipiteitäni aina julki, mutta en millään pysty aina olemaan hiljaankaan. Koko opiskelu menee siihen että taistelen itseni kanssa pitääkseni suuni tukossa ja kyyneleet pois silmistä. Toissapäivänä en edes jaksanut lähteä tunneille, eilinenkin olisi saanut jäädä väliin. Liian omakohtaista, en pysty olemaan ammatillinen. En pysty vielä unohtamaan tätä kaikkea elämäämme kuuluvaa. Kun tuntuu että itse tietää niin noi jutut, älä sä selitä siinä, mä tiedän. Mä ajattelen aina sen asiakkaan kannalta ja se saa mut voimaan henkisesti pahoin. Tulee niin mieleen oma rakas poika. Mikä hätä ja tuska sillä aina välillä onkaan. Ei se mitään pahaa halua, sillä on vain niin paha olla, kun häntä ei ymmärretä, eikä hän ymmärrä omia tunteitaan.

Opettaja puhui siitä että jos pelkää jotain henkilöä, täytyy jättää se henkilö. Antaa toisen asiakkaaksi. Mutta mitä sitten kun se henkilö on oma poika?
Sairastuin paniikkikohtauksiin kolme vuotta sitten kun rupesin pelkäämään poikani agressiivisia kohtauksia. Sitä en voi antaa itselleni edelleenkään anteeksi, kuinka voin niin pelätä omaa rakasta. Kuinka en nähnyt mikä hätä hänellä oli? Aiheutin itse sen hädän hänelle. Olimme suuressa noidankehässä. Miksi minä en aikuisena ja äitinä osannut toimia oikein? Paniikki iski kun tunsin etten hallitse tilanteita.
Koulussa puhutaan väkivaltaisen tai vammaisen tai mielenterveysongelmaisen kohtaamisesta. Kaikille muille se on vain asiakas asiakkaiden joukossa. Minulle se on oma poika.
Tällaisten oppituntien jälkeen tulee puhelu, poika on jouduttu taas laittamaan turvahuoneeseen. Kuinka minä voin ulkopuolisena olla tällaisissa opiskeluissa? Ei tunteita voi naksautella päälle/pois.

Tiedättekö mikä minut eilen pelasti tunneilla? Se että neuloin villasukkaa. Pystyin saamaan käsilleni tekemistä kun ne muuten olisivat vain tärisseet. Mitä kipeämpiä asioita, sitä nopeampaan sukka valmistuu. ;)

Onni on kun on nämä isommat lapset. <3 Onni on kuitenkin myös tämä autistipoika. <3



Lapsenlapselle ostimme mieheni kanssa uudet vaunut.
Ehkäpä mummo ja pappa pääsee myös niitä pian
 työntelemään. Lapsemme jää parin viikon päästä
äippälomalle, toivon niin hänelle ja hänen miehelleen
voimia ja jaksamista. Ja sitä pientä vauvaa. <3

Kunnostin omilla lapsilla olleen ja heille jo vanhana ostetun kehdon.
Jospa siinä kelpaisi sitten vauvelin mummolassa pötkötellä.
Myös uusi peitto tuli tehtyä virkaten. Ja tietenkin parit nallet. 



Vauvelille sukkaset.
Valmistettu bambulangasta
joka on siis antibakteerista, kestää
kuumapesua ja vauvalle ihanan
pehmeää.
Tästä tulossa vauvelille nuttu.
Tässä muutamat valmiit sukat. Oikeesti
niitä taitaa olla yli kymmenet tehty tälläerää.
Ja muutamat lapaset. Ja lisää tulee kokoajan.
Ihania bambu-lankoja. Näistä
tuli tehtyä vauvanpeittoa ja
tiskirättejä. :)



Joulu on siis kohta tulossa. Näytöt tulossa. Lapsenlapsi tulossa.
Elämä on yhtä odotusta.
Painoa on tippunut hitaasti, mutta kuitenkin. Nyt taitaa olla yhteensä miinusta noin 26-27 kg.

Huomenna lähdemme vierailemaan autistipojan luona Vaalijalassa.
Samalla täytyy jutella hänen asioistaan. Huh huh. Voimaa huomiseen. Kiitos. Ja isot halit antamaan pojalle ja pusut. <3

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Tosi paljon ja enemmän...

Elämän kantava voima...
on tuo mies tuossa vieressäni, nukkuvanakin. Siis minun elämäni. Ei kenenkään muun. Vain minun. Miten monesti olenkaan ollut hukassa ja kadottanut elämän punaisen lankani. Tuo mies tuossa... sanoo: tuuhan tänne ja neuvotellaan. Halaa lujasti ja on läsnä.
Menneisyyden haamut ja tulevaisuuden möröt kolkuttelevat välillä todella kovasti ikkunoiden ja ovien takana, mutta siinä hän on, turvana ja tukena. Kiistakumppanina ja väittelykaverina. Tsemppaajana ja rauhoittelijana.
Hauskuuttajana ja itkun pyyhkijänä.

Ikää on alkanut kertyä molemmille, mutta toivottavasti yhteisiä ihania, rakkaita hetkiä on vielä paljon paljon tulossa. Muistan aina kun hän joitakin vuosia sitten sanoi miten näkee meidän yhdessä vanhana mummona ja pappana kävelevän käsi kädessä toinen toistamme tukien. Juuri silloin kun olin niin väsy itseeni. Sitä kohti tässä mennään. Pois alta elämän takut ja risut, me mennä porskutetaan.

Piti purkaa yhdelle henkilölle omaa elämääni, hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Kun kaikki vuodet pisti pikaisesti pakettiin, niin olihan siinä kaikkea ja kaikenlaista. Oikein itseäkin hirvitti. Mutta niin sitä vaan on elämää kuljettu ja kuljetaan edelleen. Käsi kädessä. Välillä itku silmässä, ilosta tai surusta, miten milloinkin. Pilke silmässä ei toivottavasti lopu ihan pian. ;)

Miksikö tällainen vuodatus tällä kertaa taas? No kun oli niin ikävä tuota miestä, oli muutaman päivän työn takia reissussa. :(

Rakas autistipoikammekin sanoi minulle puhelimessa, kun vuodatin että sitten kun lauantaina nähdään, minä halin ja pussaan häntä kovasti. Poika totesi, että siksi kun sä rakastat mua tosi paljon ja enemmän. <3 Kyllä, niin rakastankin: Tosi paljon ja enemmän.
<3




sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Äitin sydän ikävöi, aina.


Se iski taas kuin halolla päähän. Hiljaisuus. Ikävä.


Viikonloppu oli ihana, kaikki lapset kotona. Juhlittiin samalla esikoisen 24 vee päivää. Oli elokuvissa käyntiä, shoppailua, ravintolassa ruokailua, täytekakkua, hiustenleikkuuta, jalkahoitoa, vaatehuoltoa... Kaikenlaista. Ja perjantaina meille tuli uusi perheenjäsen: Vilma. Pieni söpö kissanpentu. En mie halunnut olla ilman kissaa. Aina lapsuudesta asti ollut, mie olen niin kissaihminen. Koira on pikemminkin mieheni, mut toi kissa on ihan mun. Vaikka autistipojalle se on kyllä nimetty. ;)

Sitä paitsi mieheni on niin eläinrakas, että ei tarvinnut paljoa houkutella. Lepertelyt ja leikkimiset on jo siltäkin suunnalta kovasti kuvioissa. Puhumattakaan näistä muista perheenjäsenistä. Myös Paavo-koira on sopeutunut hyvin, haisteli ja totesi ettei tuosta kirpusta ole vastusta, ja jätti rauhaan.


Sitten kun on tällainen viikonloppu, ja kaikki lähtee. Mieskin töihin... Minä jään yksin ja jotenkin tuntuu niin... haikealle... yksinäiselle...
Entisinä aikoina olisi nyt ollut aika tunnesyömiselle. Paha mieli jonka luulee paranevan sillä että vetää herkkuja. Luulee ja saakin vain pahemman mielen.
Entäs nyt, tässä elämässä? Otin pienen omenan ja järsin sitä ja tulin myös kirjoittamaan. Tuosta omenastakin sai vain vatsan kipeäksi. Tuoreet hedelmät ei sula ja aiheuttaa vain kipuoireita. Onneksi sentään kahvia voi juoda, keitänpä kohta kupillisen. Kyllähän tämä olokin tästä, kunhan taas aikaa kuluu. Huomenna kuntosalille kaverin kanssa ja eiköhän se saa unohtamaan ikävän.
Vaikka tietää että nyt on taas piiiitkä aika ennenkuin noita poikia näkee, onneksi on sentään tyty lähellä.
Mie sanoinkin autistipojalle, kun hän sanoi taksia odottaessa: Äiti, mulle tulee ikävä... että hän kulkee aina mun sydämessä mukana ja mie ajattelen häntä aina. <3 Kuten kaikki lapsemme, puolisoineen ja tulevine lapsineen.




keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Voisinko saada jostain virtaa?

Matalalentoa mennään... Joku nyt mättää. Enkä edes tiedä itse mikä... 
Paino ei tipu yhtään, koko ajan junnaa samassa. Malttia pitäisi olla, mutta mistäs sitä saisi. 
Sitten kun tulee negatiivisia kommentteja mediasta ja kanssaihmisiltä tästä leikkauksesta, ajatukset pyörii ja pyörii. On niin paljon mietittävää. 
Pienen ihmisen pää on taas niin täynnä kaikkea. Pienen? Noin niinkuin kuvaannollisesti. ;) 

Ehkä nyt on sitten aika hetki kelata kaikkea mitä tässä on elämässä tapahtunut viime aikoina, ehkä nyt on hetki pysähtymisen aikaa. Pysähtymisen ja rauhoittumisen. En halua missään olosuhteissa polttaa itseäni loppuun enää koskaan. 
Pitäisi osata olla armollinen itselle, ei se mitä jos painonlaskukin on välillä tässä, annetaan ajan kulua, kyllä se taas tästä. Tossua toisen eteen ja lenkille, ja vettä lisää. Pelkään että epäonnistun, pelkään että pilaan mahdollisuuteni. Liian paljon latausta tähän kaikkeen, armoa, sitä tarvitsen itselleni. 

Kouluasiat pyörii mielessä, yrityksen perustaminen, leikkauksen tuomien muutoksien läpikäynti ja tulevaisuuden pelko sen suhteen, autistipojan asiat... raha-asiat... sukulaisuussuhteet... Tällaistahan se taas, tavallista arkielämää. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Vähän liikaa kun tulee ikäviä kommentteja eri henkilöiltä, kyllä ne jää kaihertamaan mieltä. Pitäisi vain antaa asioiden olla, mutta vaikeaa on, jään herkästi miettimään mitä minä olen tehnyt väärin. 

Lääkäri sanoi että hormoonitoimintanikin on heittänyt häränpyllyä leikkauksen jälkeen. Ehkäpä sekin tekee näitä matalalentoja. Yllättävän sekaisin on elimistö. 

Sain kaikki maalaukset ja remontoinnit tehtyä. :( Mitäs nyt? Ehkäpä nyt on aika ottaa ne koulukirjat esiin ja lukea. Tylsää!! Mutta kai se kuuluu tähän opiskeluun.. Niin mie ainakin muistelisin edellisistä opiskeluista. ;) 

Onneksi on sentään vielä noi neulomiset ja virkkaamiset, ilman niitä käteni kuolisivat. Ja minä siinä sivussa. Hyvää syksyä kaikille, nyt kohti elämän tuulia ja tuiskuja. Toivotetaan syksy tervetulleeksi ja odotellaan joulun tuloa. Kyllä se siitä. :)


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Villasukkamummon touhuja


Syksy on tullut.
Villasukkamummo kaivanut villasukkaneuleet esiin. Samalla kun tuli podettua tuota jalkaa, oli hyvä neuloa ja virkata. Ja tehdä vähän sisustustöitä ennen koulun alkua. Tässä muutama työ siltä ajalta.

On tehty villasukkaa ja lapasta syksyä varten lapsillemme

Näihin tiskirätteihin olen ihastunut. Niitä sitten jaellutkin sinne
ja tänne. Helppo ja nopea valmistaa esim. automatkalla ja tietenkin
bambu-langasta niin on hygieeninen ja pehmenee vain käytössä. 
Ei ole enää leivinuunia joten ei tule enää ruisleipääkään tehtyä.
Vanha leipätiinu jouti siis maalattavaksi ja pikkupöydäksi.
Mie tykkään, siitä tuli ihana. 
Mummoni vanha kiikkutuoli sai uuden maalin
pintaan. Siinä olikin urakkaa, kun poistin ensin
monta kerrosta vanhaa maalia. Vielä
joku uusi nätti istuinkangas, tuo on vain
väliaikainen ratkaisu. 

Kirppikseltä ostettu vanha pajukori sai
uuden maalin myös pintaan ja siitä
tuli tyttären lapselle lelukori. Siihen
tulee vielä mustalla nimi, kunhan sen
kertovat. ;) 

Ja mun neulekorikin sai vähän uudistusta,
uusi maali sillekin. :)

Tällaisia töitä on villasukkamummo touhunnut. Plus sitten paljon muuta. ;) Nyt on menossa vauvalle nuttu ja vanhemmilta saatu heidän vanha häälahjalipastonsa on kuivumassa uudesta maalista. Vielä uudet nupit vetimiksi ja sitten vielä vanhan kehdon kunnostus. Eiköhän sitten ole jo maalattu tällä erää tarpeeksi. Tekisin enemmänkin mutta kun loppuu maalattava. :D On se sen verran terapeuttista hommaa.
Ja kun koulukin taas alkaa ja kiloja on lähtenyt 25, niin palkitsin itseni myös uusilla Guessin silmälaseilla. Täytyyhän mun nähdä kunnolla.
Syksy saa tulla ja koulu alkaa.

Autisti-poika on juuri nyt niin hyvässä rauhallisessa vaiheessa että en tiedä miten uskallan sen edes ääneen mainita. Ei, ei saa nyt heti epäillä pahinta, nyt on hyvä vaihe ja nautitaan siitä. <3

Anemia vaivaa ja B12 vitamiinin puutos. Eli väsymystä. Mutta nyt on uudet lääkkeet joten eiköhän se tästä, on jo aamu-unisuus vähän hävinnyt. Toivon että syksyn tulo saa piristymään, normaali päivärytmi ja työntouhu. Olo on muuten kevyt, mutta tottahan vitamiinit on saatava kohdilleen. Myös ravitsemusterapeutti lähetti tänään kutsun tarkistustapaamiseen. Täytyisi kuulema tehdä ruokapäiväkirjakin hänelle. Voih, uskallanko? Tiedän että ravitsemus ei ole tasapainossa. Nyt on siis pakko ottaa itseä niskasta ja kiinnitettävä huomiota proteiinien saantiin ja muutenkin riittävään ravitsemukseen. Ettei ravitsemusterapeutti ole mulle kovin äkäinen. ;) No, ehkä se on tarpeellista ihan mun itseni kannalta.

tiistai 20. elokuuta 2013

Terveisiä lattianraosta

Nyt mie kyllä itken.
Jos ihan vähän vaan. Pienet itkut tirautan.

Mulla on paha olla, kun mun pienellä pojalla on paha olla.
Autistipojan hoitaja soitti, oli joutuneet kiinnipitotilanteeseen tänään. Kaksi hoitajista oli saanut syviä haavoja. Viisi hoitajaa piteli kiinni ja diapamia syöttivät rauhoittaakseen. Sitten olikin ollut päivän ihan huumeessa.

Voi että on vaikea kuulla näitä asioita, vaikka ne niin tuttuja onkin. Sitä aina toivoo että nyt elämä menee hyvin, nyt on pojalla asiat hyvin. Hänellä ei ole enää paha olla. Koska siitähän näissä kiinnipitotilanteissa on kyse. Turhautuminen, raivo, tunteiden hallitsemattomuus. Kun ei osaa niitä tunteita tuoda muuten julki, eikä oikein tunnistakaan, mikä nyt on pielessä. Silloin tulee ahdistus ja hallinta menee.
Yleensä noiden pahojen kohtausten jälkeen poika vain itkee. Ja siksikin on niin paha kuulla näistä, melkein toivoo että olisi itse niissä tilanteissa vaikka ne todella rankkoja ovatkin. Toivoo että äidin syli voisi edes jotain auttaa. Ainakin äitiä se lohduttaisi että saisi pitää lähellä.
Mutta on vain pakko luottaa ja antaa toisten hoitaa tällaisetkin tilanteet.

Aina tällaisen hyvän jakson jälkeen, jota on kestänyt jo muutaman viikon, matto jalkojen alta tuntuu taas pahemmalta. Ennättää jo toivoa että jospa tämä nyt tästä... jospa ne kohtaukset olisi nyt ohi... Ja sitten taas, tulee monta pahaa tilannetta.
Enkä minä sille asialle mitään voi. Tuntuu että minun pitäisi. Siis minusta tuntuu siltä. Ei sitä muut minulta vaadi, ihan se olen minä itse joka aina niin ajattelee. Minä ja minun syyllinen mieleni. Syyllinen siksi kun olen kasvattanut ja hoitanut väärin, syyllinen siksi että hän ei enää asu kotona.

No, olenpa nyt taas purkanut pahaa mieltä. Huokaus. Ja toinen huokaus.
Sitten kerätään rippeet taas lattian raosta ja noustaan tästä.


lauantai 17. elokuuta 2013

Vastaus haasteeseen.


Sain haasteen  :lta.


Säännöt:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan antamiin 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastettaville.
4. Heidän pitää valita haastettavaksi 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa, ketkä olet haastanut.


1.
Olen vatsalaukun ohitusleikkauksen läpikäynyt ja 24 kg sillä laihtunut neljään kuukauteen. 

2.
Otin ensimmäisen tatuoinnin neljäkymmentäkaksi vuotiaana 20 vuotishääpäivän kunniaksi ja esikoispojan ylioppilasjuhliin. Tatuoinnissa on kaksi sydäntä liitettynä yhteen ja niiden alla kolme pientä, lapsukaisemme ja se sijaitsee dekolteessani. Se oli pitkäaikainen haave. 
Uskaltauduin siihen vasta kun 15 vuotias tyttäreni otti ensimmäisen tatuoinnin. Seuraavan otan lapsenlapseni kunniaksi ranteeseen, ja ihan pian. 

3.
Lapsuuden haaveammatti oli myyjä. Sitä olenkin tehnyt aika monta vuotta. Elintarvike- vaate ja taloustavara kaupoissa. Mutta olen toiminut myös lomittajana, mansikanpoimijana, lähettinä, puhelinvaihteenhoitajana, toimistovirkailijana, tarjoilijana, päiväkotiapulaisena, siivoojana, suutarina, perhepäivähoitajana, lähihoitajana, henkilökohtaisena avustajana, MLLn lastenhoitajana. 

4.
Minusta tulee isona: jalkahoitaja ja perustan oman hoitolan pian. 

5.
Minulla on ollut paljon kissoja: Iina, Misu, Mortti, Vertti, Nipsu, Mikki, Minni, Ali, Alina, Lyyli ja Viivi.

6.
Salainen paheeni ei ole salainen: laiskottelu.

7.
Pidän ylikaiken jäätelöstä. 

8.
Haaveilin perustavani käsityöyrityksen, erityisesti mattojen tekoon. Mutta koska tiedän että sillä alalla on vaikea saada tuotteistaan edes omiaan pois, se haave kuivui kokoon. 
Päätin siis olla vain harrastelija villasukkamummo. 

9.
Olen asunut ainakin kuudella paikkakunnalla. 

10.
Olen vuosia sitten eronnut kirkosta. Sanonkin että olen AA-kerholainen: Absolutisti Ateisti. 

11.
Lapsena leikin mielikuvitusleikkejä joissa kaverini oli Pekka. Rakkaani on oikeasti nimeltään Pekka. 


Haastajan antamat 11 kysymystä:

1. Mikä on lempireseptisi?
Se on kanakeitto, mutta valmistuu ihan omasta päästä. Veteen laitetaan kiehumaan vähän riisiä. Annetaan kiehua melko kypsiksi. Sitten ruskistetaan broilerinfileet, kuullotetaan sipulit ja kasvissuikaleet. Lisätään keittoon. Kun ne ovat melkein kypsät, lisätään makeaa maissia ja pannulla kypsennetyt paprikasuikaleet. Lopuksi vielä kahdenlaista tuorejuustoa, itse käytän maustamatonta ja ruohosipuli-tuorejuustoa. Yrttejä ja mausteita maun mukaan.
Nam, helppoa ja hyvää.

2. Missä olet matkustanut ja minne haluaisit/aiot matkustaa?
Suomessa alhaalta melko ylös ja siltä väliltä. Tallinna, Kreikka, Espanja ja Sveitsi.
En pidä ulkomaille matkustelusta muuten mutta Sveitsiin haluan iki-ihanan ystäväni perheen luo pitkästä aikaa käymään. Se toteutuu toivottavasti piankin. :)

3. Millainen oli ensirakkautesi tai -ihastuksesi?
Ihastukseni oli kaksi vuotta vanhemman isoveljeni luokkakaveri. Seurustelimmekin puoli vuotta, se oli siihen aikaan eli seiskalla toosi pitkään. :D Kova raggari, vitsi mä olin ylpee, nahkatakki ja musta pipo sillee rullalle käärittynä, niinkuin siihen aikaan oli tapana. :D Ihastuksia oli ja meni paljonkin, mutta ensirakkauteni oli ja on tämä nykyinen aviomieheni. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

4. Millaisesta perheestä olet kotoisin?
Pientilallinen köyhä perhe, neljän lapsen kuopus.

5. Miksi aloit pitää blogia? 
Oikeastaan ihan alunperin itseäni varten vain. Mutta sitten tuli mukaan että jospa joku saisi tästä myös jotain. Vaikeuksien kautta voittoon. Onhan tämä ollut myös tietynlaista terapiaa.

6. Onko jokin elokuva/kirja/tv-sarja tms. jättänyt sinuun lähtemättömän 
vaikutuksen?
Ei nyt niin lähtemättömiä, mutta mieleen muistuu Kramer vastaan Kramer. Ikivanha draamaelokuva. Olen aina ollut lapsirakas ja lasten hyvinvointi on ollut tärkeää. Siinä avioero pariskunta unohtaa miltä avioero voi tuntua lapsesta, lapsen etu jää taka-alalle kun kilpaillaan ja tapellaan. Kosketti jo silloin ennenkuin minulla oli edes omia lapsia.

7. Elätkö sellaista elämää, kuin lapsena tai nuorena kuvittelit?
Tällä hetkellä kyllä, paljon enemmänkin. Onnellista perhe-elämää. Välillä oli lapsena ja nuorena aikoja etten uskonut että minusta tai elämästäni voi tulla mitään hyvää.

8. Mitkä ovat lempikauppojasi?
Amanda B:stä pidän ja muistakin sisustuskaupoista. Pentikin liikkeestä myös ylikaiken.

9. Lempivuodenaikasi ja miksi juuri se?

Ehdottomasti syksy. On viileää, on raikasta. Voi pukeutua vähän lämpimämmin, tuntuu että virkistyy kun käy ulkona. Myös villasukkaneuleet ja kynttilät kuuluvat vahvasti syksyyni.

10. Kuinka monta etukorttia omistat?
Varmaan yli kymmenen, mutta käytän vakituisesti n. neljää.

11. Mitä kieliä puhut?
Suomea mutta sitäkin hyvin usein sanoissa sekoillen. :D Englantia jonkunverran, ruotsia tosi huonosti. 

perjantai 16. elokuuta 2013

Olen ylpeästi sellainen kuin olen.



Tohelo mikä tohelo. Meni jalasta nivelsiteet. Nyt sitten vietetään muutama viikko näiden kavereiden kanssa. Hyvin alkanut juoksun opettelu jäi sitten tällä erää tähän ja pyöräilykin. Harmittaa vietävästi. Olisi ollut täyttä touhuamista vielä nämä pari viikkoa ennen kuin opiskelut taas alkaa. :(
Mutta kun näin käy, niin sitten käy. Ei käydä sitä sen enempää suremaan. :)
Kunhan toi kipu vaan poistuisi...


Olen törmännyt sellaiseen perisuomalaiseen asiaan kuin: kateus. 
Kun nyt olen tässä omassa pikku elämässäni pääsemässä jaloilleni, vaikkakin tällä hetkellä keppien kera, niin olen saanut tuta tällaisen vitsauksen. 
Täytyy sanoa että olen todella ihmeissäni. En voi kuvitella miten minun elämääni voi kadehtia? 15 vuotta vaikeavammaisen äitinä, lapsuudessa hyväksikäytettynä, sairaalloisen lihavana, masentuneena, monia kipuja kokeneena ja todella sairaana... Miten tätä voi kadehtia?

Totta on että minulla on ihana perhe, siis perhe joka on juuri minulle paras, en sano että se olisi täydellinen koko maailmalle, mutta minä olen niin kiitollinen siitä. Se on minun ja minulle paras. <3 

Olen löytänyt onnen ja ilon täällä uudella paikkakunnalla, on sitä onnea ollut muulloinkin mutta se on vuosia peittynyt arjen raskauteen. Olen saanut terveyteni takaisin. Sekä psyykkisesti että fyysisesti. Olen saanut kiloja sen 24 pois ja siitä olen todella onnellinen, vaikka samanverran on vielä lähdettävääkin. Autistipoikamme elämä alkaa vihdoin asettua uomiinsa, se huoli ja murhe joka hänen elämästään ja tulevaisuudestaan on ollut, on pikkuhiljaa tasoittunut. Enää se ei ole kokoaikaa päälimmäisenä mielessä. 
Aikuiset lapset ovat omilla jaloillaan, lapsenlapsi syntymässä... mitä enempää voisi toivoa?

Ja sama rakas mies edelleen rinnallani. 

Minä tunnen sen onnen. Minä kerron sen onnen. Suomalainen sananlasku sanoo: kel onni on, se onnen kätkeköön. MIKSI? 
No, siksi ettei herättäisi kateutta. 
Hohhoijaa. Siihen en alistu. Jos ei joku sitä kestä, se on: Hei vaan ja hyvästi! 
Kun on tästä kaikesta suosta selvinnyt pinnalle, ei todellakaan halua enää kenenkään antaa määräillä omaa elämäänsä. Minun vuoroni on nyt elää. Ei tietenkään elämäni ole edelleenkään kokoaikaista pilvilinnoissa lentelyä, mutta asioista on oppinut näkemään myös ne hyvät puolet. Kun ei niitä vuosiin osannut nähdä. 
Kun itkee tuskaansa, kun huutaa siitä kaikesta pahasta olosta mitä sisällä on, kun siitä pääsee, ei enää halua peitellä sitä onnea mitä elämä on tuonut. 

Olen itsekäs tällä hetkellä. Haluan olla. Haluan vain omaa ja perheeni parasta. Toki haluan että kanssaihmisilläkin olisi asiat balanssissa, mutta koen että minun tehtäväni ei ole enää ottaa kaikkia maailman murheita. Minä en pysty auttamaan kaikkia, nyt on minun vuoroni elää. 
Haluan opetella elämään niin etten tarvitse koko aikaa pyydellä olemassaoloani ja tekojani anteeksi. Siksi en tässä kirjoituksessanikaan pyydä mitään anteeksi keneltäkään. 

Olen ylpeästi sellainen kuin olen. Hölmö tohelo. :D


perjantai 9. elokuuta 2013

Villasukkamummo on höyrähtänyt. :D



Juu juu, en hössötä. :D Mutta tulipahan taas ostettua vähän vaaville. En voinut olla ostamatta. Katsokaa nyt kuin ihania. Uniriepu-norsukin. <3 Ja toi haalari on oikeasti ohutta neulosta ja raidat on beiget, ei harmaat.

Kyllä mummo voi vähän hössätä. Sen sähkökäyttöisen mönkijän lupasin vielä jättää rauhaan. En tiedä kuinka kauan. Sillä pieni voisi sitten huristella kilometrin matkan mummolaan. Ja äiti ja isi juoksee perässä. :D Ehkä siihen vielä vähän menee aikaa, mutta tässä iässä on jo oppinut että aika kulkee hurjaa vauhtia.
Ostin myös vaaville pipon vähän aikaa sitten: I Love my mom and dad. 
Ja monta muuta juttua, kivoja juttuja, ihania juttuja. 
Tyttö nauroi mulle tänään että olen kuulema vähän höyrähtänyt. Minäkö? En suinkaan. Ei vaan, ylpeästi olen sellainen kuin olen. 

Autistipojan asioissa on ollut rankkaa, joten on ihanaa että ajatuksia saa välillä iloisiin asioihin. Eilenkin meni taas monta tuntia hänen asioita läpi käydessä hoitajien ja psykiatri/lääkärin kanssa. Mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi vasta nyt, meille oikeasti tarjotaan nyt apua? Miksi ei koskaan aikaisemmin, kun todella olisi ollut tarve, sitä apua ei ole saanut? 
Nyt psykiatri kysyi, miten jaksan viikonloput kun autistipoika on kotona ja mies töissä, ja kun poika tulee esim. syyslomaksi ja joululomaksi kotiin. Kukaan ei ole sitä ennen kysynyt. Siis virallinen taho. Hän tarjosi meille mahdollisuutta saada apua kotiin siksi ajaksi kun poika on lomilla. Muutenkin tämä uusi psykiatri-lääkäri on aivan ihana, ihan toista kuin edellinen vanha ukko joka syyllisti kaikessa vanhempia ja kasvatusta. Nyt kaikki tuntuu taas hieman valoisammalle. Mitä se nyt vammaisen lapsen kohdalla voi olla...
Kyllä minä siellä itkeä tihrustin välillä, niin henkilökohtaisista ja kipeistä asioista puhuttiin. Sellaisten palaverien jälkeen on aina niin poikki. Ja mykkä. Tarvitsee aikaa omien aatosten kanssa. Onneksi ei tarvitse olla yksin, riittää kun ojentaa kätensä, koskettaa miehen kättä, ja tietää että hän ajattelee ja tuntee samoin. <3

tiistai 6. elokuuta 2013

Epäonnistuneita leivonnaisia ja onnistuneita päiviä.

Sarjassamme epäonnistuneita leivonnaisia: Näistä piti tulla vadelmamuffinseja. Näistä tuli, jotain epämääräistä. :D Onneksi maku oli hyvä, ja onneksi näitä oli syömässä vain tytär ja vävy. En löytänyt muuton jäljiltä muffinivuokaani ja tein ne noihin ohuisiin paperivuokiin, tulos oli sitten tämä. Eikä edes kohonneet kuten piti. :( No, onneksi ihmisyyteni ei ole kiinni siitä onnistuuko leivonnaiseni vai ei. Joskus onnistuu, joskus ei. :D




Tänään on hopeahääpäivämme. 6.8.88 oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Häät olivat pienet, minulla ei todellakaan ollut mitään stressiä niistä. Ei turhia paineita, ei mitään pakkotouhuja. Vain tärkeintä oli se että tuosta miehestä tuli minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa. Kuitenkin kaikki oli kaunista ja ihanaa. Ja häistä läksimme suoraan kahden viikon häämatkalle Kreikkaan. Meille päivä oli muutenkin tärkeä. Silloin tuli tasan vuosi tapaamisestamme. Hän oli kosinut minua jo kaksi kuukautta seurusteltuamme ja sitten menimme jo kihloihin, mutta päätimme häät pitää ensimmäisenä vuosipäivänämme. Siitä on nyt siis 25 vuotta. Uusimme eilen kaksin valamme ja ostimme uudet sormukset. Enkä voi, vaikka kuinka imelälle kuulostaisi, väittää että rakastaisin häntä yhtään vähemmän kuin silloin 25 vuotta sitten. Ehkäpä vain syvemmin. Ja tiedän että myös hän tuntee juuri samoin. <3





Onneksi olen vähän paremmassa kunnossa terveyteni suhteen, pystyn nauttimaan näistä päivistä ja hetkistä toisella tavalla. Miehenikään ei tarvitse olla niin huolissaan minusta. Minähän jaksan nyt vaikka mitä. :) Kesä on tuonut laiskottelua, vähän herkuttelua ja vähän vieraita ja omia lapsukaisia. Odotan että koulut taas alkavat, syksy tulee ja pääsee itsekin tässä jotenkin ruotuun. Nyt ei ole painoa tippunut yhtään, ei kyllä noussutkaan, mutta herkkuja on ollut vähän liikaa. Tämä leikkaus ei poista sitä etteikö herkkuja tekisi mieli, etteikö koko ajan täytyisi olla tarkkana edelleen mitä suuhunsa pistää. Siksi odotan että näistä helteistä pääsee, jaksaisi kuntoillakin vähän. En edelleenkään pidä kuumasta säästä, olen silloin mieluummin tuulettimen alla sisällä. Mutta kun tulee syksyn kirpeät pikku pakkassäät, silloin olen energisempi. Mikä ihanuus käydä lenkillä, sitten vetäytyä villasukkaneuleineni kynttilöiden valoon. Voisiko syksy jo tulla, kiitos.

Autistipoikamme muutti eilen uudelle osastolle Vaalijalassa. Voi että olen nukkunut huonosti viime ajat. Huoli on ollut suuri hänestä. Kuinka muutto sujuu, miten hän suhtautuu kaikkiin uusiin ihmisiin, miten sopeutuu uusiin tiukkoihinkin sääntöihin... On niin vaikeaa luottaa lastaan vieraille ihmisille, enhän tunne sieltä vielä yhtään ketään hoitajaa. Mistä sitä tietää millaisia he ovat? Poika ei osaa kunnolla edes kertoa asioitaan, mistä me tiedämme miten häntä kohdellaan. Hoitajien sekä muiden lasten puolelta. Mutta on vain pakko luottaa, vaikka sydäntä kivistää huoli ja paine.
Yön pimeinä tunteina sitä miettii että olen niin itsekäs kun en ota lasta kotiin. Miksi en vain hoitaisi itse lastani, eikä hänen tarvitsisi olla vieraiden ihmisten luona. Miksi elämän piti mennä näin? Koska näistä ajatuksista pääsee eroon?
Koska näille kyynelille tulee loppu?

Elämä on iloa ja surua, onnea ja huolta, ja sitähän se on - elämää. Aurinko paistaa välillä pilvettömältä taivaalta, mutta ei se ole se asia joka sen onnen tuo. Vaan se että rakastaa ja on onnellinen myös niinä pilvisinä päivinä. Ja on onnellinen että näkee sen kaiken, pilvet, sateet, ukkoset ja auringon paisteen.






keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Uuden kodin mietteitä

Täältä olen minä lähtöisin. Olen perheen nuorimmainen ja tässä äitini sylissä. Nyt kun asuu ihanassa uudessa kodissa jälleen kerran, täytyy kuitenkin muistaa mistä on lähtöisin. Elämä oli välillä tosi tiukkaa. Samassa talossa asui vielä mummoni ja enoni ja tätini vuosikaudet ja muutakin sukua ja kylänporukkaa ihan kiitettävästi. Vasta kun täytin 16, meille rakennettiin uusi koti ja sisävessa ja sisäsauna ja muuta mukavaa. :) Mutta samantien muutin kyllä pois, että eipä siitä tullut nautittua kuin lomilla. Nyt on sekin kotitila myyty ulkopuolisille, joskus se tuntuu vähän haikealle, mutta toisaalta sydämessä ne muistot on.

Täällä vain nautiskelen uudesta kodista. Alkaa olla kaikki kunnossa. Entinen asunto vaan täytyisi käydä siivoamassa. Se oikeasti tuntui olevan asunto, tämä on koti. Koko ajan tiesi että se on vain väliaikainen asumus siksi aikaa että saadaan oikea koti, joten odotteli vaan että koskas homma menee eteenpäin. Ja nyt sitten tuntuu ihan kodille. Omat tavaramme ovat löytäneet paikkansa. En voisi mitenkään tehdä niin että uusisin kaikki, ei, koti lähtee juuri niistä omista jutuista. Vasta sitten kun ne omat pikku tavarat ovat löytäneet paikkansa, on valmista. Vasta sitten voi kotiutua. :)


Sainpa jotain kaiken tohinan keskellä aikaankin. Tyttären vauvalle peitto on valmis. Toista jo kovasti tekemässä, hieman eri mallilla, täytyyhän mummolassakin olla oma.
Eilen vauvanvaate ostoksilla tyttären kanssa, voi että se on ihanaa. Kaikki se on sitä valmistautumista vauvan tuloon.  En ymmärrä sitä että mitään ei voisi ostaa ennakkoon, tai muutenkaan puhua ja odottaa vauvan tuloa. Ainahan elämässä voi tapahtua mitä vaan, mutta eihän tässä voi elää niin että pelkää elää. Jos jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu, tämä hetki on nyt ja tässä. Ja tästä nautimme. :) Sen ainakin olen elämästä oppinut, jos en muuta.




Samalla kävimme ihanassa pikku kahvilassa, meidän suosikkikohteemme. Mutta... minulla menee aikalailla rahaa hukkaan, kun koskaan en pysty syömään annoksia loppuun asti. Ei vaan pysty, stoppi tulee vastaan ja

sitten onkin turha yrittää enää. Lämmin ruoka on erityisesti sellaista jota ei paljoa mene. Tein yksi päivä kotona pizzaa. Söin pienestä palasta puolet, päädyin oksentamaan. Joskus pystyy syömään mutta joskus tulee seis heti. Ota tästä sitten selvää. Mutta ei se mitään, paino on tippunut ihanasti. Tytär yllätti eilen kehuskelemalla miten sääreni ovat hoikat. Sanoinkin että parasta mitä hän on äiti-sanan opittuaan sanonut. :D Kylläpä sitä on kehuskelunkipeä. Suokaatte anteeksi minulle, mutta tämä kaikki on niin... se vain on... osaa sitä edes sanoa.
Olen tässä jo jonkun aikaa nauttinut sellaisestakin pienestä suuresta asiasta, eli kun pystyy istuessa laittamaan jalan toisen jalan päälle sillälailla viehkosti, naisellisesti. :D Ihan totta, ei se ylipainoisella onnistu. Sen osaa kuvitella vain sellainen joka on sen kokenut. Jopa auton takapenkillä tai pöydän alla mahtuu laittamaan vaivatta jalan toisen päälle. Ja näin tekee, ihan vain sen takia kun se on nyt mahdollista. Entäpä sitten kun vauva syntyy... sitten pystyy niin hyvin pitelemään sylissä lähellä, ei ole liian iso maha tai liian isot tissit tiellä. 
Olenkin sanonut että sitä mukaan kun tyttären vatsa kasvaa, minun pienenee. Näin sen täytyy ollakin. Näin on hyvä ja oikein. <3 


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013



Once upon a time there was a dream...
Nyt se on toteutunut. Uusi koti. Entinen kotitalo myyty ja väliaikaisesta asunnosta muutettu uuteen kotiin. Tavarat on vielä jonkun verran levällään mutta pääpiirteittäin alkaa olla kunnossa. Viisi yötä jo nukuttu uudessa kodissa, eikä kyllä meinaa edes malttaa nukkua kun täytyy vaan henkäistä onnesta. Lisäilen kuvia pikku hiljaa kun saan paikat kuntoon.
Työhuoneenikin on niin ihana että oikein odotan työhön kiinni pääsemistä. Vielä kun saan siihen uuden asiakastuolin, sitten työn touhuun pikku hiljaa. Mitä nyt Ikean hyllyt odottaa vielä kasaamista. ;)

Meillä on hyvä työnjako, esim. puutarhakalusteita kokoessa, minä istuin kahvikuppi kädessä ja luin kokoamisohjeita miehelleni joka teki fyysisen työn. Hyvin sujuu. Ystävä kyllä ehdotti että olisi pitänyt olla viinilasi, mutta kun en alkoholia juo, niin kahvikuppi sopii minulle paljon paremmin. Ja pystyin jopa selkeästi neuvomaan ohjeet loppuun asti. :D

Niin paljon on tapahtunut... mutta vain positiivista. Tytär miehensä kanssa muutti samalle paikkakunnalle tuohon kilometrin päähän. Kaksi päivää sitä muuttoa ja sitten meidän. Huh, nyt en enää muuta mihinkään. Ei vanha enää jaksa.
Mutta jaksan iloita tästä kaikesta uudesta. Uusi koti meille, mutta muutenkin vain kaksi vuotta vanha rivarinpätkä. Kaikki hienoudet löytyy hyvässä paketissa. Ja tilaa on niin ihanasti enemmän kuin väliaikaisasunnossa. Mahtuu jopa lattialle vatsalleen lukemaan sanomalehteä. :D

Uunissa tuoksuu tuoreista mustikoista tehty mustikkapiirakka. Tytär ja vävy tulee pian kahville. <3 Miehellä loppui ikävä kyllä loma tänään, olipa työntäyteinen loman pätkä. Onneksi elokuussa vielä pari viikkoa, sitten joutaa ihan oikeasti lomaillakin. Jaksa Rakas, jaksa! Kiitin häntä viimeeksi eilen illalla tästä kaikesta. Hän lupasi että kun muutamme tänne uudelle paikkakunnalle, saan mieleiseni kodin, mihinkään huonoon en tarvitse muuttaa. Ja hän piti lupauksen. Yhdessähän tämän tietenkin teimme, yhdessä valitsimme ja maksoimme, mutta hän se pääasiallisen toimeentulon kotiin kuitenkin tuo. Vaikka tämä onkin kaikki vain materiaa, on se koti vaan aikas tärkeä asia. Ja nyt vaan teemme tästä oman pikku paikkamme johon kaikkien lapsien on mukava tulla.

Kuten myös lastenlasten, joista ensimmäinen jo ilmoitti olemassaolostaan. <3

Tuohon kohtaan tulee leikkimökki, tuossa pelaamme jalkapalloa, tuolla keinumme...

Kaiken tämän onnen keskellä painokin vain tippuu, taas oli hurahtanut kolme kiloa. :)

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Ensimmäinen tavoite saavutettu.

Missä vaiheessa ihminen uskoo, että jos painaa ykköskerroksessa hissin nappulaa 1 niin se ei lähde liikkeelle kerrokseen viisi.? Ja ei se lähde vaikka painaisit useamman kerran, testattu on ja odotettu... ja odotettu... 

Tänään se sitten tapahtui: ensimmäinen tavoitepaino saavutettu. Vähänkö olen tyytyväinen itseeni ja menkööt siinä tunteessa koko maailmakin. :)

Olen siirtynyt kaksinumeroiseen lukuun. Se on ollut niin hirveä painolasti ihan tuolla henkisellä puolella, mutta nyt, ei enää koskaan kolmenumeroista lukua. Ei koskaan!!
Mikä siinä on että painon ääneen sanominen tai kirjoittaminen on todella vaikea myöntää. Mitä itsepetosta. :D 
Kyllähän sen jokainen näkee että tuo tyyppi tuossa on tosi ylipainoinen ja varmasti yli sadan on paino. Mutta kun sitä ei sano ääneen kenellekään, ei ne huomaa, ne luulee että olen normaalipainoinen. Ihan varmasti, ja jos vielä vedän tuota vatsaa vähän sisäänpäin, varmasti ne luulee että olen alipainoinen. Eikä noi peilitkään kaikkea kerro, vääristävät mokomat. Suunniteltu kiusaamaan vain ihmisiä. Kuvakulmatkin on niin huonot, kamerat vääränlaisia. Kameroiden vika se on jos ylipainoiselta näyttää. Just sillähetkellä tuli pullistettua poskia ja vatsaa, voi harmi. En mä oikeasti tuolta näytä. 
Enkä mä mitenkään voi lihoa kun syön niin terveellisesti. Vain kevyt kalkkunaa ja kevyt margariinia ja rasvatonta maitoa. Eihän niitä lasketa jos kahvin kanssa ottaa viinerin tai niitä karkkipusseja, jotka ihan huomaamatta menee suuhun. Jäätelökin on niin sulavaa ja kevyttä, ei se mitenkään voi lihottaa. Jos syön tämän namin salaa toisilta, ei sitä vatsakaan huomaa, eihän nyt yksi mitään, hups, menihän niitä tusina, mutta se nyt oli vain tämä kerta. Ennen seuraavaa kertaa... 

Ihminen on suurin pettämään itseään. Silloin kun ei ole valmis näkemään totuutta, eikä ole voimia ottaa vastaan realiteetteja. Itsepetokset kietoutuvat ympärille hämähäkin seitin tavoin, seitti seitillä niihin hukkuu ja kärpäsenä pyristelee toimimattomana, uskoen omat valheet. Kunnes tulee jostain se juuri sopiva, juuri sopivalla hetkellä oleva tuulenpuuska, joka saa seitit hajoamaan ja on pakko kohdata hämähäkki. Jäätkö siihen vai otatko itseäsi niskasta kiinni ja pakenet, et enää suostu seittien ympäröimäksi.? 


Onneksi minä sain sen tarpeeksi ison tuulenpuuskan, pääsin vapaaksi. Otin elämän omaan käteeni ja tein siitä sellaisen kun halusin. Tai teen edelleen. 


Esim. eilen tein ensimmäiset näytön jälkeiset jalkahoidot. Pidin siis todellakin hieman lomaa enkä koskenut kuin tyttäreni varpaisiin ja jalkoihin. Tuntui niin kivalle tarttua taas työkaluihin, vaikka olikin vain kevyttä jalanhoitoa tälläerää, tunsin suurta tyytyväisyyttä työhöni. 

Lähihoitajakoulutuksen aikaan minulla oli taka-alalla koko ajan tunne että se ei ole ihan sitä mitä haluan tehdä. Jotenkin kaikki tuntui niin nihkeälle, oliko tämä kuitenkaan se ala mitä haluaisin elämääni. Nyt tuntuu että kävinkin sen vain ihan sen takia että pääsin tähän kouluun. Plus laskettuna perhepäivähoitajatutkinto. 
Joku tai aika monikin :D voi ajatella että ei missään nimessä halua sorkkia toisten likaisia haisevia sairaita jalkoja. Olen kai masokisti, mutta minä pidän siitä. Ei kaikki ole ihan herkkua, mutta koskas missään työssä. Tässä näkee niin oman työnsä jäljen ja se on minulle todella tärkeää. Samoin kuin se että kohtaan rauhassa asiakkaan. 
Itsetuntoni on noussut työnkin suhteen, minä osaan tämän homman. Minä haluan tulla hyväksi jalkahoitajaksi, minä haluan oppia lisää, minä osaan. Ja jos en osaa, opettelen. Koko ajan voin kehittää itseäni. Itsetuntoni on niin vahvistunut, että minä en edes vajoa lattianrakoon, vaikka joskus joku asia menisikin pieleen. 

Paljastan siis painoni: 99,2 kg. 

Huh, nyt se on tehty. Kirjoitettuna tuohon. Enkä särkynyt, ei tapahtunut maanjäristystä, olen elossa edelleen. Kukaan ei vielä ole heittänyt kiveä. 
Nyt kohti seuraavaa tavoitetta. Se alkaa kahdeksalla. :)