Koulun loppuminen siintää edessä. Vielä vähän, sitten se on siinä. Painaa, painaa mieltä loppunäytöt. Mitenkä mä niistä selviän? Entäs jos en pääsekään läpi?
Sitten toisaalta... mitä sitten... Jos ei mene läpi, niin so what. Mie tiedän että osaan, mie tiedän että pystyn. Ja opin koko ajan enemmän ja paremmin. Jos se ei vielä tässä vaiheessa riitä, sorry vaan, oppiminen on kesken ja sitä jatketaan.
Tätä yritän tolkuttaa tuonne mielen syövereihin joka työntää niitä negatiivisia ajatuksia pintaan aina aika-ajoin.
Firmaa on nyt sitten perustettu. Jalkahoitola Päivä. Kylläpä oli vaikea keksiä nimi. Mutta tuon parempaa en halunnut. Kaikki tuntui niin tekopirteälle ja teennäiselle. Siinäpä se aika on mennytkin. Soita sinne, soita tänne, mieti sitä, mieti tätä.
Apua, pää ei tiedä enää mitä, missä, miksi, mihin!!!
Välillä otin jo liikaakin asiakkaita, kun täytyy tämä koulu ja muu elämäkin sovittaa. Nyt on pakko vähän pitää taukoa ja keskittyä olennaiseen. Koulu, autistipoika, lapsenlapsen syntymä, yritysasiat, oma terveys.
Tiedättekö mikä on tosi vaikeaa? Erottaa opiskelussa oppilaan ja omaishoitajan rooli. Lähihoitajakoulutuksen aikaan siitä oli tulla ylitsepääsemätön ongelma. En pystynyt olemaan tunteetta mukana kun asiat koskivat vammaisuutta, omaishoitajuutta yms. Työharjoittelu kehitysvammaisten asuntolassa meinasi käydä liikaa psyyken päälle, otin sen liian omakohtaisesti. Halusin puolustaa epäkohtia asukkaiden suhteen liiankin tunteella.
Luulin etten tässä koulutuksessa siihen törmäisi, mutta kyllä. Luennot väkivaltaisen asiakkaan kohtaamisesta toi mukanaan omaishoitajien jaksamisen, mielenterveysongelmat, vammaisuuden yms.
En halua tuoda mielipiteitäni aina julki, mutta en millään pysty aina olemaan hiljaankaan. Koko opiskelu menee siihen että taistelen itseni kanssa pitääkseni suuni tukossa ja kyyneleet pois silmistä. Toissapäivänä en edes jaksanut lähteä tunneille, eilinenkin olisi saanut jäädä väliin. Liian omakohtaista, en pysty olemaan ammatillinen. En pysty vielä unohtamaan tätä kaikkea elämäämme kuuluvaa. Kun tuntuu että itse tietää niin noi jutut, älä sä selitä siinä, mä tiedän. Mä ajattelen aina sen asiakkaan kannalta ja se saa mut voimaan henkisesti pahoin. Tulee niin mieleen oma rakas poika. Mikä hätä ja tuska sillä aina välillä onkaan. Ei se mitään pahaa halua, sillä on vain niin paha olla, kun häntä ei ymmärretä, eikä hän ymmärrä omia tunteitaan.
Opettaja puhui siitä että jos pelkää jotain henkilöä, täytyy jättää se henkilö. Antaa toisen asiakkaaksi. Mutta mitä sitten kun se henkilö on oma poika?
Sairastuin paniikkikohtauksiin kolme vuotta sitten kun rupesin pelkäämään poikani agressiivisia kohtauksia. Sitä en voi antaa itselleni edelleenkään anteeksi, kuinka voin niin pelätä omaa rakasta. Kuinka en nähnyt mikä hätä hänellä oli? Aiheutin itse sen hädän hänelle. Olimme suuressa noidankehässä. Miksi minä en aikuisena ja äitinä osannut toimia oikein? Paniikki iski kun tunsin etten hallitse tilanteita.
Koulussa puhutaan väkivaltaisen tai vammaisen tai mielenterveysongelmaisen kohtaamisesta. Kaikille muille se on vain asiakas asiakkaiden joukossa. Minulle se on oma poika.
Tällaisten oppituntien jälkeen tulee puhelu, poika on jouduttu taas laittamaan turvahuoneeseen. Kuinka minä voin ulkopuolisena olla tällaisissa opiskeluissa? Ei tunteita voi naksautella päälle/pois.
Tiedättekö mikä minut eilen pelasti tunneilla? Se että neuloin villasukkaa. Pystyin saamaan käsilleni tekemistä kun ne muuten olisivat vain tärisseet. Mitä kipeämpiä asioita, sitä nopeampaan sukka valmistuu. ;)
Onni on kun on nämä isommat lapset. <3 Onni on kuitenkin myös tämä autistipoika. <3
 |
| Lapsenlapselle ostimme mieheni kanssa uudet vaunut. Ehkäpä mummo ja pappa pääsee myös niitä pian työntelemään. Lapsemme jää parin viikon päästä äippälomalle, toivon niin hänelle ja hänen miehelleen voimia ja jaksamista. Ja sitä pientä vauvaa. <3 |
 |
| Kunnostin omilla lapsilla olleen ja heille jo vanhana ostetun kehdon. Jospa siinä kelpaisi sitten vauvelin mummolassa pötkötellä. Myös uusi peitto tuli tehtyä virkaten. Ja tietenkin parit nallet. |
 |
| Vauvelille sukkaset. Valmistettu bambulangasta joka on siis antibakteerista, kestää kuumapesua ja vauvalle ihanan pehmeää. |
 |
| Tästä tulossa vauvelille nuttu. |
 |
| Tässä muutamat valmiit sukat. Oikeesti niitä taitaa olla yli kymmenet tehty tälläerää. Ja muutamat lapaset. Ja lisää tulee kokoajan. |
 |
| Ihania bambu-lankoja. Näistä tuli tehtyä vauvanpeittoa ja tiskirättejä. :) |
Joulu on siis kohta tulossa. Näytöt tulossa. Lapsenlapsi tulossa.
Elämä on yhtä odotusta.
Painoa on tippunut hitaasti, mutta kuitenkin. Nyt taitaa olla yhteensä miinusta noin 26-27 kg.
Huomenna lähdemme vierailemaan autistipojan luona Vaalijalassa.
Samalla täytyy jutella hänen asioistaan. Huh huh. Voimaa huomiseen. Kiitos. Ja isot halit antamaan pojalle ja pusut. <3
Hei! Olipa ihana kuulla sinusta pitkästä aikaa; oli jo ihan ikävä. Kirjoitat niin täyttä asiaa taas.Minunkin on vaikea olla puuttumatta asiaan kun puhutaan ADHD ihmisistä ja asioista oman pojan takia. Minua ärsyttää niin suunnattomasti kun ADHD:stä on tullut yleisnimitys lähes kaikille vaikeuksille ja ongelmille nykyihmisten ja nuorisonkin suussa. Minua loukkaa se ihan henkilökohtaisestikin kun tiedän mitä vaikeuksia se todella tuo elämään, niin pojan kuin minunkin. Nytkin on ollut jatkuva huoli jo kesästä lähtien, kun poikaa vaivaa lisäksi lähes jatkuva masennus ja lääkärille ei ole saanut aikaa vaikka keväästä asti on yritetty.Pitäisi saada lääkitystä päivitettyä ym.Ei todellakaan psykologin hyvin harvoista tapaamisista ole riittävästi apua. Ja se äidin tuska ja huoli kun ei osaa mielestään tarpeeksi auttaa.Ole sinäkin itsellesi armollinen,kyllä väkivaltaista käytöstä on ihmisen ihan luonnollista pelätä vaikka olisi kyse miten rakkaasta ihmisestä tahansa.Silloin pitää vaan ajatella että se on se "sairaus" joka raivoaa, ei se oma rakas poika. Valmistut juuri siihen ammattiin, jonka harjoittajasta minulla on kohta huutava pula. Oma ihana hoitajani, jonka kanssa olemme puolin ja toisin myös sielunhoitajia jää ensi vuonna eläkkeelle. Omalla paikkakunnalla on todella huono tarjonta löytää uutta ja sinunkin luokse on vähän liian pitkä matka. ;)) Nuo sinun neulomukset on aivan ihania. Voikun minullakin olisi tuollainen neulojatäti kun itsellä ei pysy puikot edes sormissa. Paljonko sinulla on nyt siitä leikkauksesta aikaa ? Täällä on niin kovin vähän blogikirjoittajia, jotka kertoisivat elämästä enemmän myös leikkauksen jälkeen. Itsellä tulee nyt 2kk täyteen. Painoa on lähtenyt kaikkiaan 51kg ja leikkauksen jälkeen 14.3kg. Mutta minä olenkin ollut todella orjallisen tiukkana ruokailun suhteen. Se minun oma blogi on edelleen suunnitteluasteella, mutta josko minä sen aikaan saisin. Voimia sinulle hoitokokoukseen ja kaikkeen muuhunkin odotukseen,joulunkin.
VastaaPoistaHienosti olet saanut painoa pois. Onnea siitä! :) Mitähän mulla on nyt aikaa leikkauksesta? Muistaakseni se oli huhtikuun kolmas päivä kun leikattiin. En ole ollenkaan orjallinen tuon ruokailun suhteen, syön melkein vain kun tuntuu jotain maistuvan, sen seurauksena kärsin vitamiinien puutoksesta ja anemiasta vaikka niihin tabletteja syönkin. Olisi otettava kunnon tehohoito tuon ruokailun suhteen. :)
PoistaKiitos sinulle sanoistasi. Ymmärrän hyvin, luulen ymmärtäväni suhteesi ADHD sanomisiin. Minullekin kalskahtaa korvaan, sivuutetaan sillä moni asia ja ei todellakaan tiedetä mitä se oikeasti on. Nähdään vain yksi suppea puoli asiasta. Meillä poika on myös kärsinyt masennuksesta aika-ajoin. Sekin tuntuu aivan mielettömän pahalle. Pieni poika ja masennus. :( Mutta elämä on, toisten kohdalla sitten tällaista. Onneksi pojillamme on rakkautta perheessä. <3