Pääsiäistouhuja ja raivareita

Tottakai minä unohdin uusia yhden lääkereseptin ja lääke loppuu kesken pääsiäisen. Siinä sitä sitten pyörittiin pitkin kaupungin katuja ja etsittiin avoinna olevaa apteekkia ja kun se viimein löytyi, sain tietää että resepti on uusimatta. Hyvä minä. En muistanut. Eikun suoraan Terveystalolle ja änkyttämään sinne että minä tarvitsen tätä lääkettä ihan nyt heti, kun on aamukin ottamatta. Lääkäri oli lähellä ja kuuli sen, kutsui suoraan huoneeseen ja kirjoitti reseptin. Helpotuksen huokaus, 27 e lasku ja eikun taas apteekkiin. Ja autistipoika mukana, joten homma ei käynyt ihan yksinkertaisesti.

Haluatteko kuulla millaista on autistiperheen vapaapäivät? Herätys tapahtuu kuudelta, on vapaa tai mikä. Jos et nouse ylös, alkaa tavaroiden heittely. Ja siitä lähtien virtaa riittää iltaan asti, ei hetken lepoa. Voi kun joskus nukkuisi päiväunet, tai edes lepäisi. Lähdetään ulos. Ei! Syödään. Ei! Leikitään. Ei! Pelataan. Ei! Luetaan. Ei!  Ja tavarat lentää. Muutama rasia menee rikki. Nyrkit puhuvat kuka vaan kohdalle osuu. Naapurit, anteeksi häiriö, meillä mekastetaan.
Rauhallista on jos kaveri pyörii vain ympyrää, mutta rasittavaa sen katsominenkin on. Onko autisti koskaan hiljaa ja paikallaan? En ole tavannut moista. Huh puh ja hallelujaa, lomat on ihania, eikö totta?

Meillä tehtiin joulutorttuja, eikun pääsiäistorttuja. Miksihän niitäkin pitää tehdä vain jouluna, sama se kai on mikä vuodenaika on. :D Hyvin maistui.

Askartelemme myös autistipojan kanssa paljon. Hän pitää rakentelusta mutta ikävä kyllä kiinnostus ei riitä niin pitkälle että niillä askarrelluilla tekeleillä sitten leikittäisiin. Ei, vaan heti pitäisi jo aloittaa uusi tekele. Hieman on vaikeuksia tullut kun poika on esittänyt että kyllä, isi rakentaa avaruusaluksen ja kyllä, isi tekee laivan ja lentokoneen ja robotti tietysti myös. Ja ei siis mikään lelu kelpaa vaan oikea sen pitäisi olla. Totta vai satua, siinä on kaverilla paljon oppimista. Raivarihan siitä seuraa kun ei iskä sitä rakettia takapihalle rakenna.

Tämän kertainen tekele oli ötököiden karkottaja -lintu, elokuvasta Ötökän elämää. Eikös ole hieno? :D Kyllä nyt kaikki ötökät meiltä pysyy poissa.

Eipä tässä jouda paljon leikkaukseen menoa ajatella, mieskin kun on pitkän päivän töissä. Sieltä se huolissaan välillä soittelee, että miten minä pärjäilen. Voi voi rakas, tiedän että olet hengessä mukana, mutta koska hänenkin työnsä on vaativaa, ei tätä kaikkea kotihommia viitsisi hänenkään niskaan kaataa kesken työpäivän. Onneksi on noi isommat lapset... <3

No niin ja siinä meni sitten taas joku rikki. Liian pitkään olin tässä koneella. Terve ja moro, mie menen selvittelee tuota meteliä ennenkuin se yltyy kunnon raivariin jossa ei pidättele enää muu kuin rauhoittava lääkitys ja kiinnipitely.

Lapset kotona

Yritin tehdä pääsiäispupusämpylöitä. Ei ihan näköisiä, pikemminkin hiiriä mutta hyvin teki kauppansa.






Joka vuotinen pääsiäismunien maalaus on lapsien rituaali, tuli taas hienoja tekeleitä. :)

Touhua riittää, mutta ajatuksiin tunkeutuu joka väliin leikkaus. Voi kun se olisi jo ohi... ja toisaalta voi kun siihen olisi vielä aikaa.

Olen ollut hieman pahoinvoiva ja mahakipuinen, mutta luulen että se johtuu ihan jännityksestä. Huokaukset ovat lisääntyneet ja voimistuneet. Pysykää nyt möröt poissa ja antakaa mun olla rauhassa nämä loppu päivät. Jos olen näin pahoinvoiva jo ennen leikkausta, mitä se on sen jälkeen? On vaikea keskittyä ja kuitenkin pakko. Ei ole varaa pyöriä oman navan ympärillä.

Autistipoika on ollut vaihteeksi hyvällä tuulella ja kohtaukseton. Joka hetkistä tsemppaamista hän kyllä perheeltä vaatii, huomiota, valvontaa ja loputtomien höpötyksien kuuntelijaa. Joskus kun oli oikein väsynyt, tuntui että huuto sisällä tunki ulos: ole hetki hiljaa! Ja kuitenkin vasta yhdeksän vuotiaana jätkä oppi puhumaan, joten ei minulla ole oikeutta valittaa siitä että hän nyt puhuu. Mutta kun oma väsymys on kova, ei jaksa olla äiti joka ei valita. Sitä olen tässä viime vuoden aikana opetellut, äidilläkin on oikeus valittaa. Äidilläkin on oikeus olla väsynyt. Äidilläkin on oikeus olla epätäydellinen.

Enkä minä tätä hommaa jaksaisi jollei olisi puoliso joka tätä kaikkea yhdessä jakaa. Ja ottaa nykyisin myös päävastuun kaikesta, kun ei minusta siihen enää ole ollut. Sehän se on onnellisen avioliiton tarkoitus, kun toinen väsyy, toinen jaksaa ja välillä voimme myös yhdessä olla väsyneitä, mutta senkin tunteen jaamme ja yhdessä mietimme ratkaisua.

Kyllä minä vaan nautin olla äiti. Kaksi keskenmenoakin kokeneena, tuntuu että nämä lapset ovat elämäni. Tottakai myös mieheni, mutta... äitinä olo... ei sitä voi sanoin kuvata. Ja kun se ei ole mikään itsestäänselvyys. Tiedättekö mikä minua ärsyttää aivan suunnattomasti? Se että aina kun pariskunta odottaa lasta, sanotaan sama fraasi: ei ole väliä onko lapsi tyttö vai poika, kunhan se on terve. Mitä hittoa? Entä kun lapsi ei ole terve, eikö se saa syntyä? Eikö hänen elämänsä ole arvokas? Kunpa tämä maailma menisi enemmän siihen suuntaa että sanoittaisiin: ei ole väliä onko tyttö tai poika, kunhan on lapsi meille.

Tällä hetkellä parasta on kun autistipoika unenpöpperössä halaa ja sanoo: äiti, rakastan sinua. Sydän pakahtuu. Juuri tuon kaverin takia haluan tulla kuntoon. Kuten myös näiden kahden isomman. <3 Ovat he niin rakkaita ja huipputyyppejä että ovat ansainneet terveen äidin.

Sainpa viimein tytön pöllölapasetkin valmiiksi. Toiselle puolelle tuli pöllö takaapäin ja koska minulla ei ollut valmista mallia, tuli aika monta kertaa purettua tekele ennenkuin tuli valmista. :) 

Pääsiäinen näyttää tältä...

Hyvää Pääsiäistä ystävät kalliit!

Nyt voi sanoa että ravitsemusterapeutti Anette Palsa olisi tyytyväinen jääkaappimme sisältöön. Sieltä ei löydy kuin rahkaa, raejuustoa, kananmunia, broilerin fileitä, maustamatonta jogurttia, vähärasvaista juustoa, vihanneksia, kivennäisvettä ja sokeroimatonta limsaa makeannälkään. 

Lapset tulevat pääsiäiseksi ja joutuvat äitin kanssa samaan ruokavalioon. Onneksi aikuiset lapset pitävät kyseisestä ruokalistasta, ehkäpä he saavat vähän herkkuja siihen päälle. ;) No, paljastettakoon että pakkasessa on ranskalaisia ja lihapullia ja pyttipannua, mutta vain autistipoikaa varten, koska hän ei syö muuta. Onneksi kyseiset ruuat eivät kuulu minun himoruokiini. 

Himoruokiini kuuluu nykyisin kasvissosekeitto. Olen aina siitä pitänyt (lisättynä tuorejuustolla ennen), mutta nyt siitä on tullut vielä ehdoton suosikki. Helppo ja hyvä ja ravitseva. Siihen lasi rasvatonta piimää ja vatsa onkin täysi ja onnellinen. :) 

Mutta olen huono äiti enkä ole tehnyt tänä pääsiäisenä rahkapullia. :( Varmasti ensimmäinen sellainen pääsiäinen, mutta ehkäpä saan anteeksi kun 23 vuotta on ollut aina. Mikähän lastenkasvattaja se joskus vuosia vuosia sitten sanoi että sellaisessa perheessä missä tuoksuu pulla, ei lapsilla ole huolta ja kasvaa hyviä lapsia. No, enkös minä nuorena äitinä aloittanut kiivaan pullan paistamisen ja jotenkin tuonne alitajuntaan se on jäänyt: olen huono äiti jos en leivo. Hohhoijaa, kyllä meitä äitejä syyllistetään. Ja kyllä me äitit olemme herkkiä syyllistymään. :D 

En nyt kuitenkaan jaksa uskoa että olisin sen huonompi äiti tänä pääsiäisenä vaikken niitä pullia ole tehnytkään. Luulen että lapseni ovat oikein onnellisia kun äiti alkaa voida paremmin ja on muuttanut ruokavaliota. 

Sitä paitsi haittaako se vaikka tänä pääsiäisenä meillä syötäisiinkin (en minä) joulutorttuja? Löysin pakkasesta joululta jääneen paketin niitä, autistipoika erityisesti niistä pitää, joten luulen että meillä herkutellaan vähän erilaisella pääsiäisherkulla. :) Ehkäpä säästän yhden pariin päivään ennen leikkausta, nimittäin tämä ENED-ruokavalio päättyy silloin ja kaksi päivää ennen leikkausta saa syödä hyvin tavallista ruokaa, silloin on tarkoitus tankata. Joten ehkä siihen sopii myös yksi joulutorttu. Vaikka niin se mieli muuttuu, voi olla ettei sellaista edes tee enää mieli.
Nyt tekee mieli kahvia ja jos vaikka istuskelisi hetken ulkona katselemassa auringonlaskua. Näyttää niin upealle tuo Kallaveden maisemat näin ilta-auringossa. Ruokaa silmille ja mielelle. Lapset, tulkaa pian kotiin. Äiti odottaa. <3

Leikkauskutsu tuli

Juuri kun pääsin valittamasta että miksi mulle ei soiteta siitä leikkauspäivästä, niin tuli soitto. Ja se tapahtuu jo ensi viikolla, keskiviikko aamuna Oulussa. Voi hallelujaa että alkoi pelottaa. Onneksi toi pääsiäinen on tuossa välissä ja kaikki lapset tulee kotiin, eiköhän siinä pääse unohtamaan välillä mihin on menossa ja mitä tekemässä. :)

Sairaanhoitaja oli oikein sympaattinen ja kyseli peloista. Samalla antoi kovasti vielä infoa käytännön asioista, suositteli hotellit miehelle ja kaikkea. Varmaan meidän on lähdettävä edellisenä päivänä ja yövyttävä Oulussa,  olisi kuitenkin kahdeksalta aamulla mentävä veriryhmä ja vasta-aine seulontakokeisiin.
Leikkaus tapahtuu noin puolenpäivän aikaan. Sitä ennen on anestesialääkärin tapaaminen ja kirurgikin käy vielä juttelemassa, hänet olen siis jo pariin kertaan tavannut.
Kirjoja otettava mukaan, sikäli mikäli jännitykseltä pystyy lukemaan. Kyllä minä olen kolmessa leikkauksessa ollut mutta kyllä se vaan jännittää. Ja tämä on eniten elämääni muuttava leikkaus ja varmasti aiheuttaa paljon myös vaikeuksia jälkikäteen. Mutta ne positiiviset vaikutukset ovat nyt ne joita yritän vain tuonne päänuppiin työntää. Möröt pysykööt poissa!

Miehelle tuli kiire hommata pari päivää vapaata työvuoroista, onneksi hänellä alkaakin sitten loma. Pääsee mua passaamaan. Mikäli olen elossa... No, sieltä se mörkö taas tulla tupsahti.

Lapset, tulkaa pian kotiin ja viekää mun ajatukset johonkin muuhun. Sen tiedän että kun autistipoikakin tulee kotiin, niin ei siinä paljon omia murheita jää aikaa ajatella. Hyvä niin. Ja tyttären kanssa shoppailu auttaa aina. Jospa palkitsen itseni jollain kivalla. Vaatehankintoja ei vielä hirveästi viitsi tässä vaiheessa tehdä. ;)

Lenkkeilykaveri ja psykologiaa

Tuo tuossa tonkimassa on lenkkikaverini Paavo. Kohta kolmevuotias cockerspanieli. Vallaton, vilkas, ärsyttävä, ystävällinen, kiltti, rakas ja se jonka takia on ainakin pakko lähteä liikkeelle.

Lenkin päälle maistui taivaalliselle kuuma kasvissosekeitto raejuustolla. Sen päälle vielä kuppi kahvia ja jaksaa taas touhuta päivän touhut. 

Mutta miksi Oulusta ei kuulu soittoa tarkasta leikkauspäivämäärästä? Lupasivat soittaa. Eilen jo tarkistin että missä mennään, mutta hoitaja sanoi vielä keskustelevansa kirurgin kanssa.
Haloo, täällä rouva Hätähousu haluaa äkkiä ja mielellään heti tietää tarkan päivän! Huhtikuu on leikkauskuukausi kyllä, mutta mikä päivä? :(

Psykologin käynnit kuuluvat myös tähän prosessiin. Niitä on kyllä tullut tehtyä jo useampi vuosi, lapsuuden hyväksikäyttöä aloin purkaa vasta nyt keski-iässä, siihen asti pidin sen salaisuutena. Tyhmää, mutta ihminen toimii niin. Syyllistää ja häpeää itseään vaikka on ollut lapsi, eikä ole pystynyt estämään tapahtumia, eikä ole itse tehnyt mitään väärää, vaan hänelle on tehty niin väärin. Ja luulee koko ikänsä kävelevänsä häpeänleima otsassa itsetunto murennettuna.
Psykologia on tarvittu myös omaishoitajan arjen jaksamisessa, sanonpahan vaan että kehitysvammaisen autistin vanhempien elämä on rankkaa. Sitä ei käy kieltäminen, autismi on niin laaja-alainen kehityshäiriö että siihen liittyy paljon vaikeuksia.
Ilman psykogikäyntejä ei leikkauksestakaan selviä. Siinä tukea annetaan ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen. Hyvä vaan, koen sen vain välittämisenä ja siinä että leikkaava tahokin pitää huolta että kaikki sujuu.
Nyt tuntuu että kyllä tämä tästä sujuu, mutta koskaanhan ei voi tietää... kaikkea on tullut koettua.

Kysymyksiä ja kommentteja saa esittää. :) 

Tiukka ruokavalio, olen ylpeä.

Uskomattoman helposti on lähtenyt tämä ENED-ruokavalio liikkeelle. Hei, mä kävelin kaupassakin ihan ilman vilkaisuja karkkihyllyn ja keksihyllyn ohi. Hyvä minä! Ei edes tehnyt mieli.

Suurin ongelma taitaa olla yli-innokkaat sukulaiset tai ystävät jotka tuputtaa ja tuputtaa. En ole koskaan pitänyt siitä, mutta nyt sen hallinnassa pitäminen on vielä vaikeampaa. Kilttityttö minussa ei ole uskaltanut sanoa vastaan, nyt on pakko opetella.
Ei kiitos, en voi syödä leipää. No, kyllähän sinä nyt yhden maistat, ja tämähän on terveellistä. Ja kakkua on pakko ottaa ja niin edelleen. Ethän sinä vielä ole siellä leikkauksessa ollut. En niin, mutta menossa ja tähän nyt kuuluu tällainen ruokavalio. Minä haluan että maksani on paremmassa ja pienemmässä kunnossa ennen leikkausta, riskit ovat silloin pienemmät. Hei haloo, usko, en syö.

Eli helpompaa on ollut melkein tämä ruokavalion muutos itselle kuin tietyille muille. :)

Yksi repsahdus on tullut. Sunnuntai oli aivan vapaapäivä. Autistipoikakin oli laitoksessa ja vietimme mieheni kanssa ihan omaa aikaa. Uskomattoman ihanaa. Ihan olla vaan, käydä ulkona, käydä kaupoilla, kierrellä kerrankin ihan rauhassa Ikeaa käsi kädessä mieheni kanssa. Siinä sitten innostuttiin menemään Juice Bariin ottamaan yhdet smoothiet. En pitänyt sitä kuitenkaan suurempana syntinä, otin pienemmän ja sisälsi kuitenkin vain mansikkaa, ananasta, mangoa ja passionia. Nautin sen ilman mitään tunnontuskia. :)

ENED-ruokavaliossa on tarkoitus pysyä niin niukassa kalorimäärässä, että kroppa menee vähän niinkuin ketoosi tilaan, eikä vatsa edes huuda ruokaa. Siltä se kyllä tuntuu. Hieman on kyllä päätä huimannut ja särkenyt. Kun vaan muistaisi juoda tarpeeksi, siitä se on paljon kiinni. Täytyy myöntää että tänään oli kyllä veto poissa, tuli nukuttua pitkät päiväunet. Ehkäpä täytyy tarkistaa ruuan rytmitystä, taisi mennä liian pitkillä tauoilla.

Mies töistä ja broilerin fileet valmiina uunista aurinkosalaatin kera. Kehui kovasti. Mieheni on vähään tyytyväinen. ;) Hyvin koulutettu kahdessakymmenessä viidessä vuodessa, vai mitä?

Selityksiä, selittelyjä lihavuudesta

Kyllä, olen ylipainoinen ja vahvasti. Kyllä, minä tiedän sen itsekin. Hitto, on kai minulla peilit, eikä niitäkään edes tarvita, kyllä sen kuule tietää ihan itse. Enkä sen enempää sitä selittele.

Kyllä, olen yrittänyt laihduttaa. Kyllä, kaikintavoin. Hitto, kyllä tässä on yritetty. Näihin vuosiin muuta mahdu kuin yrittämistä ja yrittämistä, mutta kun se on jäänyt siihen. Enkä sitäkään jaksa enempää selitellä.

Kyllä, ihan on lääkäri tutkinut. Kyllä, olen miettinyt. Perhana, eihän tässä muuta ole tehtykään kuin mietitty ja mietitty.

Minä tiedän että olen lihava, minä tiedän että olen syönyt väärin, minä tiedän että olen liikkunut liian vähän, minä tiedän mitä leikkaus vaatii. Kuule, ihan varmasti tarkempaan kuin kukaan teistä.

Mutta sinä et tiedä sitä mitä minä tunnen, mitä on kun masennus valtaa mielen, mitä on kun ei välitä, ei välitä siitä miltä näyttää, ei välitä siitä että sairaudet tulevat ja tuhoavat elimistöäsi. Kun on tuska, kun on paha olla, tuo herkku tuossa ehkä helpottaa oloa.
Autismi on vienyt minun lapseni, vallannut hänet joka lonkerollaan. Tuo lapsi tuossa, minun lihaa ja vertani, ja kuitenkin niin kaukainen. Sisäinen huutoni on kova, se raastaa ja repii joka solun. Mutta ulos se ei tule. Kuin ihan yksin, salaisesti hiljaa häpeillen.
Minun on jaksettava, minun on saatava se huuto vaikenemaan. Tuo herkku tuossa, tuki se huuto. Tainnuta se ja turruta. Anna minun hetkeksi unohtaa.

Siis älä kysy minulta, miksi minä olen ylipainoinen. Älä kysy, miksi en laihduta. anna minun olla se mikä olen. Anna minulle mahdollisuus olla minä, kaikkine kiloineni, kaikkine suruineni. Ole ystäväni.

Millaista on olla ylipainoinen

http://nyt.fi/20130322-viidessae-vuodessa-58-kiloa-lisaeae-todella-lihava-vihaa-sovituskopin-peiliae/


Löysin hyvän tekstin netistä. Lue Venlan tarina:

Suomessa on kaksi miljoonaa ylipainoista aikuista. On oikeastaan harvinaista olla normaalipainoinen.

Silti normaali on normaalia. Ylipaino on poikkeus.

Venla on poikkeus.

Vaikka teoriassa kenestä tahansa voi tulla lihava. Kuka tahansa voi syödä enemmän kuin kuluttaa.

Silti on kauheaa – ja väärin – kuulla Venlan syyttävän painosta itseään.

Sitä mieltä on myös asiantuntija, joka tutkii lihavuutta työkseen.

”En ole tavannut yhtään lihavaa ihmistä, joka haluaisi olla lihava, jos vaihtoehtona on olla normaalipainoinen. En ymmärrä, miten se on itse valittua”, sanoo Kirsi Pietiläinen. Hän toimii lääkärinä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin, Husin, lihavuustutkimusyksikössä.

”Mistä lähtien lihavuus on tullut sellaiseksi tilaksi, että julkisesti saa haukkua? Ovatko suomalaiset yhtä julmia, jos ihmisellä on jokin vamma tai muu ulospäin näkyvä juttu?”

Päivän ruoka: 100 g lohta, (ikävä kyllä lähikaupassa oli vain pakastelohta) raejuustoa, kasviksia, vihanneksia.  Hyvälle maistui.

Aamupäivällä 1,5 dl kaurapuuroa, kuppi kahvia ja välipalaksi 1 dl rasvatonta rahkaa. 

Eikä tänään enää paljon muuta. Mennään tosi niukalla tämä loppuaika ennen leikkausta. Paitsi kaksi päivää ennen leikkausta on tarkoitus tankata proteiineja ja hiilihydraattejakin. Sitä odotellessa tääkin menee. ;) Enköhän mä ole jo tähän päivään mennessä ahminut herkkuja tarpeeksi. Sitä paitsi tämä on helppoa kun mieheni syö samoja ruokia vapaaehtoisesti, on vain kuulema onnellinen kun en järjestä herkkuja pöytään. (eikä hänellä ole kyllä ylipainoa)

Puuro on kaiken alku

Puuroa aamupalaksi. Se oppi on ainakin mennyt perille.
Kyllä meillä lapsenakin sitä syötiin mutta kahvi se taisi kuitenkin olla se yleisin aamunavaus. Vasta aikuisiällä ja vatsan ruvettua oireilemaan siitä kaikesta kahvista ;) on puuro astunut aamupalarituaaliksi.

Siksipä tähän ENED-ruokavalioon liittyvä aamupuuro onkin minulle juuri sopiva. Sen jälkeen kyllä menee kuppi kahvia. Mutta leipä, pahinta on kun ei enää voi syödä leipää. Ruisleipää. Tuoretta tuoksuvaa. Tai sitten sellaista vähän kuivahtanutta kovaa voin kera. Aaah. Vesi kielellä, kuola valuu suupielestä. Kuinka jonkun ruoka-aineen tuoksu ja haju ja maku voikin niin tulla mieleen.
Jotkut ruuat liittyvät niin muistoihin. Ei tarvitse olla mitään curmeeruokaa, vaan se hetki, se muisto joka siihen on liittynyt.
Minulle yksi tärkeimmistä muistoista on teini-ikäisenä syntynyt: Kello viisi, kaksi vuotta, joka maanantaiaamu, äidin keittämä kaurapuuro voisilmällä, kaksi paistettua kananmunaa, kuppi kahvia ja äidin tekemää ruisleipää. Siitä alkoi matka isän kanssa autolla neljänkymmenen kilometrin päähän kirkolle ja siitä linja-autolla opiskelupaikkakunnalle kuudenkymmenen kilometrin päähän.
Koska se aika oli yksi parhaista vaiheista elämässäni, on sen aamupalan muistotkin niin elävästi mielessä. <3
Ja puuro maistuu siis edelleen. :)

Kääk, kuumetta

Taas sairaana. Juuri tähän jatkuvaan sairasteluun haen helpotusta.
Kuume nousi viime yönä, olo on kieltämättä aika vaikea.

On niin niin noloa perua aina sovittuja tapaamisia. "Hei, anteeksi mutta tulin viime yönä kuumeeseen, voisimmeko perua tapaamisemme? Ei, en tiedä uutta aikaa, täytyy katsoa ensin miten tästä paranee."
Entäpä se että olet sopinut autistipojalle että tulet käymään klo 12 hänen koulussa? Sen peruminen ei olekaan niin yksinkertaista. Selität ja selität, ja loppua ei tule. Pettymyksen sieto on vaikeaa, ymmärrys ei meinaa riittää siihen että ei äiti nyt oikeasti pysty tulemaan. (onneksi teimme kompromissin ja isänsä lähti käymään siellä, muuten olisi ollut vaikeat ajat koulussa, noin niinkuin avustajaa ja opettajaa säästääksemme)

 Joskus hyvät asiat tulevat ryöppynä, joskus niitä saa odottaa ja odottaa eikä aurinkoa näy. Meille on nyt tarjottu avekki-koulutusta väkivaltaisen autistin kohtaamiseen, perheterapiaa keskusteluihin mitä on kun lapsi on väkivaltainen ja miltä tuntuu luovuttaa hänet laitokseen ja sitten tämä leikkaukseen pääsy ja todella ihania ihmisiä kanssamme kulkemaan. Missä nämä kaikki ovat olleet ne viisitoista vuotta jonka olemme yksin perheenä taistelleet? Kukaan ei tarjonnut apua, ei konkreettista ei henkistä. Jos elää viisitoista vuotta varpaillaan ja kokoaikainen huoli päällä, ei kai se ole ihme että eukko on tässä kunnossa?

Nyt se alkaa

Tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Fraasi - mutta niin tähän päivään sopiva. 

Eilen sen sain, leikkauspäätöksen kirurgilta. Noin kolmen viikon päästä vatsalaukun ohitusleikkaus kutsuu Ouluun. Olen niin onnellinen, jännittynyt, peloissani. Tiedän ja tunnen että elämässäni alkaa uusi aika. 

Kymmenen vuotta autistilapseni omaishoitajana teki sen että en jaksanut pitää millään tavoin huolta itsestäni. Kiloja tuli ja tuli, ja minä väsyin ja masennuin ja kierre oli valmis. En tiedä vieläkään uskallanko ääneen mainita että olen helpottunut siitä että viimein saan henkäistä. En siihen vielä pysty, pojan laitokseen laittaminen on liian tuskaisaa. Mutta se on antanut siihen mahdollisuuden että pystyn keskittymään nyt itseeni. Ja tähän projektiin. 

Helsingin Terveystalossa oli aivan mahtava henkilökunta. Saimme kahtena päivänä paljon tietoa ja ohjausta ja tukea. Siellä ei todellakaan syyllistetä vaan tuetaan ja kannustetaan uuteen elämään ilman sairauksia. Minä niin haluan olla vielä joku päivä terve ja energinen ja ehkäpä vähän paremman näköinenkin. ;)

Olen nyt aloittanut leikkaustaedeltävän dieetin: ENED-ruokavalion. Tarkoitus saada maksan kokoa pienemmäksi että leikkaukselle jää tilaa. (Siinähän siis pienennetään vatsalaukku minimiin ja ohutsuolta pätkäistään, nämä sitten yhdistetään joten aineenvaihdunta paranee, hormoonitoiminta muuttuu, ruokahalu ja makeanhimo häviää, refluksitauti paranee yms. kuten myös diabetes) 

Ei leipää yhtään, ei pastaa, riisiä, perunaa. Ei edes marjoja ja hedelmiä. Vain 200 g lihaa päivässä ja kasviksia ja juomista ja maitotuotteita joitain. Niin ja 1,5 dl puuroa aamulla. Tiukkaa tekee, mutta ei se mitä. Tiedän että se leikkaus on siellä lähellä tulossa, tämän kyllä kestää. 

Ja kyllä, maksan itse joka sentin, yhteiskunnan ja toisten verorahoilla en tätä tee. Hemputisti maksaa, mutta pakko saada terveys takaisin. Enää ei ole muuta vaihtoehtoa. 

Mieheni on lupautunut tukihenkilökseni, kuten myös rakas ystäväni. He kyllä auttavat ja tukevat, kuten myös aikuiset lapseni, yksin en tässä elämänmuutoksessa jää. Minä leijun, jalkani tuskin koskettavat maata, olen onnellinen tästä kaikesta. (mitä se leijuminen nyt näillä kilomäärillä on mahdollista)

Ja

Tervetuloa blogiini

Olen 46-vuotias kolmen ihanan lapsen äiti ja rakkaimmastakin rakkaimman miehen vaimo. Elämä on potkinut päähän mutta myös antanut paljon. Olen elämän taitekohdassa jossa lapset ovat muuttaneet kotoa pois, olemme mieheni kanssa yhdessä aloittaneet uudenlaisen elämän uudella paikkakunnalla. Näillä sivuilla kertoilen elämästäni, mitä on olla autistipojan äiti, aikuisiällä uuden ammatin opiskelija, mitä on olla lapsena vuosia seksuaalisesti hyväksikäytetty, mitä on luovuttaa lapsi laitoshoitoon kun ei enää itse jaksa, mitä on olla masentunut, mitä on olla onnellinen, ja ennenkaikkea tämänhetkisestä projektistani, kolmen viikon päästä tapahtuvasta vatsalaukunohitusleikkauksesta eli lihavuusleikkauksesta. Itkuvirttä tästä ei toivottavasti tule, elämässä on niin paljon onnenhetkiä. <3