Olen jalkeilla.

Ystävänpäiväruusut rakkaaltani. <3

Hiljaa on menty, mutta nyt sentään jo jaloillani. Tutkimuksissa käytävä ahkeraan, seurataan viikottain missä mennään. Mutta kyllä tämä tästä. Paljon paljon parempi on nyt jo fiilis, sekä fyysisesti että henkisesti.

Ja siitä iso kiitos kuuluu miun rakkaalleni, voi että kun hän jaksaa mua kannustaa ja hoivata. Ja komentaa lepäämään. Kuten myös toi tyttäreni. ;) Mistä hänkin on oppinut noin topakat otteet? :D Mutta hoivaa ja huolenpitoa on ollut yllinkyllin. Rakastan niin heitä kaikkia, miestä, tytärtä, poikia, heidän perheitään. 

Mutten ole kyllä pitkään aikaan puntarissa käynyt. Ei paljon ole kiinnostanut. Varmasti on noussutkin paino, kun ei ole yhtään voinut liikkua. Enkä ymmärrä sitä mitenkä minun on niin vaikea saada alas tuota normaalia lämmintä ruokaa, kaikenlainen välipala kyllä menee. Ei hyvä, mutta olen antanut sen nyt itselleni anteeksi, kunhan tässä... sitten kohta...

Lämpimästä ruuasta tulee heti vatsa kipeäksi ja tökkää muutenkin. Vaikka söisi miten hitaasti. Onneksi rauta-arvot ovat nyt hieman nousseet, ei enää ole pahaa anemiaa. Täytyy kyllä pian käydä myös kontrollikokeissa, edellisistä jo liian pitkä aika. B12 arvojakaan en nyt tiedä. Kiireesti, kiireesti tutkittava. 

Muuten ottaa päähän muutama asia. Voi sanoa että raskaastikin välillä. 

Koko ikäni olen ollut mielinkielin joka suuntaan, aina ollut se ns. kiltti tyttö. Enää en jaksa. En kerta kaikkiaan halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka saavat minut voimaan huonosti. Haluan vain nauttia elämästäni, haluan lähelleni ihmisiä joiden kanssa minulla on hyvä olla. Joko minulla olisi tässä iässä siihen mahdollisuus, oikeus? 

On ihmisiä jotka syövät sisältä omaa minuutta ja onnellisuutta, nakertaen, takertuen sinne mielen sopukoihin niin kuin he vain osaavat. He tietävät heikot kohtasi, he käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen juuri niitä heikkouksia. 

Ja sitten taas, on onneksi ihmisiä, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi. Saavat olosi rentoutuneeksi, mielesi levolliseksi. Tunteeksi nousee, että eihän tässä elämässä mikä. :)

Yksi sellainen on tuo kaveri tuolla joka nukkuu omassa sängyssään, rakas autistipoikamme. Oloni on niin hyvä kun tiedän että hän nukkuu viereisessä huoneessa levollisena, rauhallisena, ei ahdistuneena. Hiihtoloma pojalla ja yli viikon nyt kotona. Minulla on niin onni sydämessä kun hän on tuossa lähellä. Ja kun hän voi hyvin. Minua itkettää. Olen niin onnellinen. 

Tänään lähtivät toiset hiihtolomalaiset jo pääkaupunkiin takaisin. Poika ja miniä. <3 Rakkauspakkaukset. Onneksi pian näemme kun lähdemme viemään autistipoikaa Korkeasaareen ja hotellikeikalle. Oli mahtavat muutamat päivät täällä, ikävä kyllä aika meni liiankin nopeasti. Mutta tiedän että he pärjäävät elämässään. Minäkin yritän, kaukana heistä, mutta kuitenkin niin lähellä sydämessä. 

Mummon kulta rakas on onneksi tuossa lähellä ja käy mummoa hoitamassa ja ilahduttamassa. Päristelyllään, jokelteluillaan, hymyillään, kiukutteluillaan, kakkavaipoillaan, ja niin ihanalla olemassaolollaan. 

Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa.
Ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa.
Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu...

Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa..."

Kyllä täytyy sanoa että tämä sairastelu koettelee mielenterveyttä oikein urakalla. Enkä tätä kaikkea jaksaisi ilman tätä ihanaa perhettä.
En ole saanut kohta kolmeen viikkoon liikkua kuin ihan välttämättömän, en nostaa, en kantaa lapsenlasta, en ole saanut verenpaineen antaa kohota, ei mitään rasitusta. Sairaana olen ollut jo melkein kaksi kuukautta.

Useamman pyörtymisen myötä minua ei ole jätetty yksin, vaan minulla on aina kaitsija. Mieheni on ollut todella huolissaan, olen tuottanut hänelle taas tukun harmaita hiuksia. (ei niitä näy kyllä kun on siilitukka) Minulle on passattu kaikki eteen, talutettu ja vahdittu. Mies on hommannut lomaa ja siirrellyt työvuoroja, tytär on tullut joka päivä vauvan kanssa hoitamaan jos mies ei ole ollut kotona. Kolme kertaa on ambulanssi kuljettanut sairaalaan.
Tunnen syyllisyyttä tästä kaikesta. Tiedän, turhaan, enhän tälle mitään voi. Mutta... on niin vaikea antautua vain passattavaksi, vaikka toiset sen niin pyyteettömästi tekeekin.
Haluan olla terve!!
Toisaalta on niin upeaa huomata että minusta pidetään huolta. Niin monin tavoin. <3 Olen etuoikeutettu.
Olen rakastettu. Olen niin onnellinen, kaikesta huolimatta.

Tänään sanoin miehelleni että tahdonvoimalla aion nyt aloittaa parantumisen. Pari päivää sitten otetut kaikki kuvaukset näyttävät että enää ei ole tullut mitään vuotoja eikä infarkteja. Parantuminen voi alkaa. Tulehduksetkin näyttävät voitetuille. Vielä pari viikkoa joudun olemaan rasittamatta, mutta aion lopettaa tämän sairastamisen. Ja se lähtee siitä, että en anna epätoivon enkä masennuksen enää vallata mieltäni. Jääköön se hautajaismieli nyt sitten tälläerää, en järjestä niitä maahanpanijaisia. Nousen, kompastellen, hitaasti, laahustaen ensin, mutta joka askeleella hieman voimistuen ja vakaammin.
Ehkä en tässä vielä juoksuun kovin lähiaikoina yllä, mutta reippaasti elämässä eteenpäin kuitenkin. :)

Elämä koettelee... mutta on elämä välillä myös juhlaa.

Pieni lapsenlapsemme kastejuhla oli viikonloppuna. Kaikki oli aivan ihanaa. Pikku Samuel. Mummon rakas. <3
Samuel nukkui isänsä sylissä koko kastetilaisuuden ajan. Mikäs siinä, isin sylissä on turvaisaa nukkua. Meillä onkin ollut suvussa tapana että ketään kummia ei nosteta erityisasemaan, vaan se on isi joka pitää. Samalla se on vauvankin kannalta parempi vaihtoehto. Nuoripari halusi tehdä myös niin ja poika oli tosi tyytyväisen näköinen koko ajan. Ja tyytyväinen hän onkin suurimman osan ajasta. Mitä nyt välillä ruokaa huutaa. :)

Nuoripari oli niin koskettavan kauniita. En voi olla ajattelematta että tyttäremme on nuori nainen ja äiti. Ja se pojankloppi joka ujona tuli treffailemaan ensi kertaa tytärtämme kahdeksan vuotta sitten, on nyt tuo aikuinen mies ja isä. <3
Olen niin ylpeä heistä molemmista.

Meistä ei ole kukaan vuosiin kuulunut kirkkoon, mutta Samuelin isi kuuluu, siksi kirkollinen toimitus. Eikä siinä mitä, juhlavaahan se oli. Siitä huolimatta tilaisuus oli lämmin ja mutkaton, 30 henkeä ja mukava porukka. Hyvin meni kaikki. Autistipoikamme osallistui vauvan siunaamiseen veljensä rinnalla, josta tuli kummi, ja oli todella ylpeä tehtävästään. Ujo mutta ylpeä. <3 Hän pitää niin enon roolistaan. 

Muuten elämä tuntuu taas iskevän kalikalla päähän ja kovaa. 

En mie tiedä kuinka kauan mie tätä jaksan. Tai kuinka kauan miun kroppa jaksaa...

Eikö suunnitelmat voisi joskus toteutua niinkuin on ajatellut? Onko pakko, onko pakko kokea koko ajan näitä takaiskuja? Ja juuri kun luulee että nyt on mun aikani, ja mun hetkeni... 

Terveys pettää jälleen kerran. 

Juuri kun on perustanut oman firman, juuri kun valmistunut, juuri kun elämä pitäisi lähteä sujumaan niinkuin muillakin ihmisillä.

Olen viimeisen kuukauden taistellut munuaistulehdusten ja munuaisaltaan tulehdusten kanssa. Sairaalassa ja sairaalassa. Kipuja ja kuumetta, huonoa oloa ja väsymystä. 

Munuaistulehdus teki nyt sitten viime viikolla sen että iski infektion pernaan ja pernaan tuli infarkti. Ja sydän fuskaa nyt sitten myös. En tiedä oikein tarkkaan, kirurgikin sanoi ensin että minulla on eksoottinen sairauskulku. En tarvitse mitään eksotiikkaa elämääni, ihan peruskin kävisi. 

Isku vasten kasvoja oli kova, enkö pääse lapsenlapsen ristiäisiin? Kuinka tyttäreni pärjää juhlavalmistelujen kanssa, kuinka mieheni pärjää autistipoikamme kanssa juhlissa... Kuinka minä pärjään jos en pääse mukaan??

Sydänkardiologilta sain viimein luvan lähteä kotiin ristiäisiä varten, mukaan kovat ukaasit mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Eli vain matkat vessaan sallittuja, ei vauvankaan kanteluja, nosteluja. Koska asumme lähellä yliopistollista sairaalaa, jossa hoidossa olin ja mieheni jäi töistä minua hoitamaan, sain luvan olla kotona. Sain nähdä ja osallistua kastejuhlaan, sain kokea sen kaiken muiden kanssa. Kiitos siitä. 

Eikä mikään kärsinyt juhlavalmisteluissa ja juhlan aikana, päinvastoin. Tyttären ystävättäret hoitivat kahvitukset aivan upeasti ja autistipoikakin oli olosuhteisiin nähden oikein mallikkaasti. ;) Sitä kuvittelee olevansa aina niin korvaamaton. 

Muuten masennus iskee mieleen. Miten tässä jaksaisi suunnitella tulevaisuutta työn suhteen, kun ei sitä tulevaisuutta näe. Testamenttia mielessä laatii. 

Kaksi viikkoa on nyt kriittinen aika, kuukausi rasittamatta. Saa nähdä mitkä on tuomiot, ja suureneeko vuodot. Ei jaksa pahemmin kiinnostaa esimerkiksi firman raha-asiat. En tiedä mistä elantoni saan... 

Mahdollisesti leikkaus on ollut myös altistava tekijä tässä sairaudessa, ei tiedä. Olen miettinyt että jos olisi nyt se tilanne, että arvioitava lähdenkö leikkaukseen vai en... en tiedä... en todellakaan tiedä...

Tottakai olen tyytyväinen kolmenkymmenen kilon painonpudotuksesta. Mutta sitten tämä kaikki muu. Olisihan niitä sairauksia ollut varmasti yllinkyllin ilman leikkaustakin, vaan luulinpa minä, annoin ymmärtää että elämä olisi sen jälkeen sairaudettomampaa. Paskat. Sairauksia riittää. 

Ja pahenee vaan.