Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa.
Ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa.
Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu...

Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa..."

Kyllä täytyy sanoa että tämä sairastelu koettelee mielenterveyttä oikein urakalla. Enkä tätä kaikkea jaksaisi ilman tätä ihanaa perhettä.
En ole saanut kohta kolmeen viikkoon liikkua kuin ihan välttämättömän, en nostaa, en kantaa lapsenlasta, en ole saanut verenpaineen antaa kohota, ei mitään rasitusta. Sairaana olen ollut jo melkein kaksi kuukautta.

Useamman pyörtymisen myötä minua ei ole jätetty yksin, vaan minulla on aina kaitsija. Mieheni on ollut todella huolissaan, olen tuottanut hänelle taas tukun harmaita hiuksia. (ei niitä näy kyllä kun on siilitukka) Minulle on passattu kaikki eteen, talutettu ja vahdittu. Mies on hommannut lomaa ja siirrellyt työvuoroja, tytär on tullut joka päivä vauvan kanssa hoitamaan jos mies ei ole ollut kotona. Kolme kertaa on ambulanssi kuljettanut sairaalaan.
Tunnen syyllisyyttä tästä kaikesta. Tiedän, turhaan, enhän tälle mitään voi. Mutta... on niin vaikea antautua vain passattavaksi, vaikka toiset sen niin pyyteettömästi tekeekin.
Haluan olla terve!!
Toisaalta on niin upeaa huomata että minusta pidetään huolta. Niin monin tavoin. <3 Olen etuoikeutettu.
Olen rakastettu. Olen niin onnellinen, kaikesta huolimatta.

Tänään sanoin miehelleni että tahdonvoimalla aion nyt aloittaa parantumisen. Pari päivää sitten otetut kaikki kuvaukset näyttävät että enää ei ole tullut mitään vuotoja eikä infarkteja. Parantuminen voi alkaa. Tulehduksetkin näyttävät voitetuille. Vielä pari viikkoa joudun olemaan rasittamatta, mutta aion lopettaa tämän sairastamisen. Ja se lähtee siitä, että en anna epätoivon enkä masennuksen enää vallata mieltäni. Jääköön se hautajaismieli nyt sitten tälläerää, en järjestä niitä maahanpanijaisia. Nousen, kompastellen, hitaasti, laahustaen ensin, mutta joka askeleella hieman voimistuen ja vakaammin.
Ehkä en tässä vielä juoksuun kovin lähiaikoina yllä, mutta reippaasti elämässä eteenpäin kuitenkin. :)