Imelletty perunalaatikko paistumassa uunissa, seuraavaksi sinne menee kinkku, sitten kalkkunarulla. Lanttulaatikot vävy paistoi eilen, maksa- ja porkkanalaatikot valmiina. Vielä jos keittäisi porkkanat rosolliin. Ja annokset joulutorttuja.
Joulusiivoukset on tehty, joululiinat pöydillä. Lahjat ostettu ja pakattu. Ei stressiä enää minkäänlaista. Nyt vain pientä puuhailua ja yhdessäoloa perheen kanssa.
Mummo on päässyt jo vaippoja vaihtelemaan ja sylittelemään ja nuuhkuttelemaan ja vain tuijottamaan ja tuijottamaan. On se... ei sitä onnea voi sanoin kuvata. Minun rakas tyttäreni on nyt äiti. <3 Se on iso asia ajatella. Mutta olen siitä ihan mielettömän ylpeä, etenkin kun tiedän ja huomaan miten mahtava äiti hän on.
Ja entäs sitten tämä pieni nuorimies. Miten voikaan niin pieni viedä niin monen ihmisen sydämen? Elämäni olisi onnellista vain häntä tuijotellessa. Ja kuitenkin tiedän että minun roolini on olla mummo, ei äiti, ja olen ylpeä siitä. Minä olen äidin äiti ja se on tärkeää se. Taka-alalla mutta kuitenkin läsnä ja tukena kun ja jos tarvetta on.
Koti on välillä täynnä elämää kun kaikki perheenjäsenet viettävät täällä aikaa. Mummo nauttii. Onneksi rakas miniäkin pääsi seuraamme näin joulun alla muutamaksi päiväksi. En voisi parempaa miniää toivoa, enkä parempaa puolisoa pojallemme. <3
Jouluna saamme tämän ihanan joulunlapsemmekin meille joulua vastaanottamaan. Ei, en ole ostanut hänelle tukuttain lahjoja. Itseasiassa ostin vain autistipoikamme kanssa yhden. Mummo yrittää pysyä nahoissaan. :D
Nyt tulee taas hehkutussanoja puoleen ja toiseen. Mutta minusta on tärkeää sanoa miltä tuntuu. Ja nyt tuntuu tältä. Toisia ihmisiä on arvostettava ja se on myös kerrottava.
Ei se tarkoita sitä että nostaisi jalustalle tai pitäisi itseä tai omaa perhettä muita parempana, minä kerron vain miltä minusta tuntuu. Meillä sanotaan ahkeraan: minä rakastan sinua, ja sitä myös tarkoitetaan.
Viikot ovat olleet tapahtumarikkaat. Maanantaina syntyi yöllä lapsenlapsi ja samana päivänä alkoi näyttöviikko koulussa. Huh huh, mutta minä selvisin!! Ja kiitettävästi. Ehkäpä tämä vauvan syntymä teki sen että en turhia jännitellyt. Asiat asettuivat tärkeysjärjestykseen. Olo oli, että meni miten meni, teen parhaani ja jos ei riitä, niin sitten ei riitä. Mutta riitti ja vielä mainiosti. Oli aika onnellinen olotila kun torstaina näyttöviikon päätteeksi arvioitsijat kättelivät ja onnittelivat. Se on nyt siinä. Olen jalkojenhoidon ammattitutkinnon suorittanut jalkahoitaja. :)
Mutta hyvälle tuntuu. Olen kerrankin ylpeä myös itsestäni. Minä tein sen!
Ja onhan tässä tippunut toi painokin siinä sivussa. Pitkästä aikaa paino alkaa kasilla. Ja vielä muutama kilo ja se alkaa seiskalla. Sitä odotellessa... Sitten olenkin jo tavoitteessani. Vaikka eipä tämäkään olotila ole hullumpi. Ainut vaan että mun parit ainoat farkkuni ovat liian isot. :D
On tämä ollut aikamoiset puolitoista vuotta mitä koulu on kestänyt. Poika joutui pitkäaikaissijoitukseen laitokseen. Muutto ihan uudelle paikkakunnalle ja isoon kaupunkiin vieläpä. Miehellä vaihtui työ. Koti myytiin ja uusi ostettiin. Leikkaus ja laihtuminen, uuden ruokailun suuri opettelu. Ensimmäisen lapsenlapsen syntymä. Opiskelu ja valmistuminen uuteen ammattiin. Yrityksen perustaminen.
Siinä suurimmat ja kaikkea pientä vielä päälle.
Mutta niistä on selvitty. Jälkikäteen ajatellen miten ihmeessä? Ensinnäkin jo minun masennuksesta toipuminen on hurja saavutus. Ja tällaisten myllerrysten keskellä sekin tapahtui.
Nyt voin sanoa aivan suoraan että olen onnellinen. Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni, olen onnellinen tästä perheestä. Kiitos että jaksatte kulkea rinnallani. <3
