perjantai 21. helmikuuta 2014

Olen jalkeilla.

Ystävänpäiväruusut rakkaaltani. <3

Hiljaa on menty, mutta nyt sentään jo jaloillani. Tutkimuksissa käytävä ahkeraan, seurataan viikottain missä mennään. Mutta kyllä tämä tästä. Paljon paljon parempi on nyt jo fiilis, sekä fyysisesti että henkisesti.
Ja siitä iso kiitos kuuluu miun rakkaalleni, voi että kun hän jaksaa mua kannustaa ja hoivata. Ja komentaa lepäämään. Kuten myös toi tyttäreni. ;) Mistä hänkin on oppinut noin topakat otteet? :D Mutta hoivaa ja huolenpitoa on ollut yllinkyllin. Rakastan niin heitä kaikkia, miestä, tytärtä, poikia, heidän perheitään. 

Mutten ole kyllä pitkään aikaan puntarissa käynyt. Ei paljon ole kiinnostanut. Varmasti on noussutkin paino, kun ei ole yhtään voinut liikkua. Enkä ymmärrä sitä mitenkä minun on niin vaikea saada alas tuota normaalia lämmintä ruokaa, kaikenlainen välipala kyllä menee. Ei hyvä, mutta olen antanut sen nyt itselleni anteeksi, kunhan tässä... sitten kohta...
Lämpimästä ruuasta tulee heti vatsa kipeäksi ja tökkää muutenkin. Vaikka söisi miten hitaasti. Onneksi rauta-arvot ovat nyt hieman nousseet, ei enää ole pahaa anemiaa. Täytyy kyllä pian käydä myös kontrollikokeissa, edellisistä jo liian pitkä aika. B12 arvojakaan en nyt tiedä. Kiireesti, kiireesti tutkittava. 

Muuten ottaa päähän muutama asia. Voi sanoa että raskaastikin välillä. 
Koko ikäni olen ollut mielinkielin joka suuntaan, aina ollut se ns. kiltti tyttö. Enää en jaksa. En kerta kaikkiaan halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka saavat minut voimaan huonosti. Haluan vain nauttia elämästäni, haluan lähelleni ihmisiä joiden kanssa minulla on hyvä olla. Joko minulla olisi tässä iässä siihen mahdollisuus, oikeus? 
On ihmisiä jotka syövät sisältä omaa minuutta ja onnellisuutta, nakertaen, takertuen sinne mielen sopukoihin niin kuin he vain osaavat. He tietävät heikot kohtasi, he käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen juuri niitä heikkouksia. 
Ja sitten taas, on onneksi ihmisiä, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi. Saavat olosi rentoutuneeksi, mielesi levolliseksi. Tunteeksi nousee, että eihän tässä elämässä mikä. :)

Yksi sellainen on tuo kaveri tuolla joka nukkuu omassa sängyssään, rakas autistipoikamme. Oloni on niin hyvä kun tiedän että hän nukkuu viereisessä huoneessa levollisena, rauhallisena, ei ahdistuneena. Hiihtoloma pojalla ja yli viikon nyt kotona. Minulla on niin onni sydämessä kun hän on tuossa lähellä. Ja kun hän voi hyvin. Minua itkettää. Olen niin onnellinen. 

Tänään lähtivät toiset hiihtolomalaiset jo pääkaupunkiin takaisin. Poika ja miniä. <3 Rakkauspakkaukset. Onneksi pian näemme kun lähdemme viemään autistipoikaa Korkeasaareen ja hotellikeikalle. Oli mahtavat muutamat päivät täällä, ikävä kyllä aika meni liiankin nopeasti. Mutta tiedän että he pärjäävät elämässään. Minäkin yritän, kaukana heistä, mutta kuitenkin niin lähellä sydämessä. 

Mummon kulta rakas on onneksi tuossa lähellä ja käy mummoa hoitamassa ja ilahduttamassa. Päristelyllään, jokelteluillaan, hymyillään, kiukutteluillaan, kakkavaipoillaan, ja niin ihanalla olemassaolollaan. 





sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa.
Ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa.
Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu...

Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa..."

Kyllä täytyy sanoa että tämä sairastelu koettelee mielenterveyttä oikein urakalla. Enkä tätä kaikkea jaksaisi ilman tätä ihanaa perhettä.
En ole saanut kohta kolmeen viikkoon liikkua kuin ihan välttämättömän, en nostaa, en kantaa lapsenlasta, en ole saanut verenpaineen antaa kohota, ei mitään rasitusta. Sairaana olen ollut jo melkein kaksi kuukautta.

Useamman pyörtymisen myötä minua ei ole jätetty yksin, vaan minulla on aina kaitsija. Mieheni on ollut todella huolissaan, olen tuottanut hänelle taas tukun harmaita hiuksia. (ei niitä näy kyllä kun on siilitukka) Minulle on passattu kaikki eteen, talutettu ja vahdittu. Mies on hommannut lomaa ja siirrellyt työvuoroja, tytär on tullut joka päivä vauvan kanssa hoitamaan jos mies ei ole ollut kotona. Kolme kertaa on ambulanssi kuljettanut sairaalaan.
Tunnen syyllisyyttä tästä kaikesta. Tiedän, turhaan, enhän tälle mitään voi. Mutta... on niin vaikea antautua vain passattavaksi, vaikka toiset sen niin pyyteettömästi tekeekin.
Haluan olla terve!!
Toisaalta on niin upeaa huomata että minusta pidetään huolta. Niin monin tavoin. <3 Olen etuoikeutettu.
Olen rakastettu. Olen niin onnellinen, kaikesta huolimatta.

Tänään sanoin miehelleni että tahdonvoimalla aion nyt aloittaa parantumisen. Pari päivää sitten otetut kaikki kuvaukset näyttävät että enää ei ole tullut mitään vuotoja eikä infarkteja. Parantuminen voi alkaa. Tulehduksetkin näyttävät voitetuille. Vielä pari viikkoa joudun olemaan rasittamatta, mutta aion lopettaa tämän sairastamisen. Ja se lähtee siitä, että en anna epätoivon enkä masennuksen enää vallata mieltäni. Jääköön se hautajaismieli nyt sitten tälläerää, en järjestä niitä maahanpanijaisia. Nousen, kompastellen, hitaasti, laahustaen ensin, mutta joka askeleella hieman voimistuen ja vakaammin.
Ehkä en tässä vielä juoksuun kovin lähiaikoina yllä, mutta reippaasti elämässä eteenpäin kuitenkin. :)