Pelkoa ja jännitystä tulevasta

Nyt se sitten tuli. Se kaiken purkautuminen, jännityksen, pelon, väsymyksen, ikävän. 
Autistipoikamme veimme kaikki porukalla ensin Vaalijalaan omaan hoitopaikkaansa. Sinne jäi vilkuttamaan totisella naamalla. :´( Ja äiti nieleskelee kyyneleitä. 
Sen jälkeen koira matkanvarrelle rakkaalle ystävälle hoitoon leikkausviikoksi. Itkemään oli sekin jäänyt ensin. Tiedän että tulee pärjäämään ja olemaan iloinen oma itsensä, mutta haikeus senkin lähdöstä näköjään tuli. 
Sitten olikin vuorossa nuorison vieminen juna-asemalle. Samaan junaan menivät, toinen vaan jatkaa matkaa vähän kauemmaksi kuin toinen. Olkaa turvassa rakkaat. Pitäkää huolta itsestänne. <3

Ei ennätetty kotiin asti kun minä jo vollotin täyttä kurkkua. Ei tarvinnut kuin yksi lempeä lause mieheltä, kun minä annoin tulla. Koko pääsiäisen olin pitänyt leikkauspelon kurissa, mutta nyt se pääsi valloilleen. Pelko leikkauksesta, pelko tulevasta. Mitä kaikkea on vielä edessä? Entä jos se ei toteudukaan... Entä jos minä pilaan kaiken... Entä jos leikkaus epäonnistuu tai tulee komplikaatioita...

Kai sitä oli myös niin väsynyt tämän autistipojan kanssa touhuamisesta useamman päivän ajan ja ikävä ja autius iski kun lapset lähtivät. Oksettaa, sydäntä ahdistaa. Mihin minä olen oikein itseni laittanut? 

Sisua, sisua olisi nyt löydyttävä. Siellä sitä on, mutta sen esiin kaivaminen ei nyt tunnu kovin helpolle. Mieskin kun lähti jo yöksi töihin. Voi että, kun olisi nyt ollut kotona, ihan vain viemässä näitä ajatuksia pois. Kiusaamassa ja hellimässä, tukemassa ja kovistelemassa sisun perään. 

No, enköhän minä selviä. 

Olen nyt palannut melko normaaliin ruokavalioon. Leikkausta edeltävät kaksi päivää tankataan ja arvatkaa mitä minä söin ensimmäisenä? Ruisleipää! Aah, ihanaa. Ja meni jäätelökin ja ystävän tekemä mustikkapiirakka kahvin kera. Oli niiiin hyvää. Tomaatti-mozzarellapiirakka. Kaikki maistui taivaalliselle. Eipä sitä tiedä mitä sitä saa seuraavan kerran syödä ja minkä verran.

Lenkkeilykaveri ja psykologiaa

Tuo tuossa tonkimassa on lenkkikaverini Paavo. Kohta kolmevuotias cockerspanieli. Vallaton, vilkas, ärsyttävä, ystävällinen, kiltti, rakas ja se jonka takia on ainakin pakko lähteä liikkeelle.

Lenkin päälle maistui taivaalliselle kuuma kasvissosekeitto raejuustolla. Sen päälle vielä kuppi kahvia ja jaksaa taas touhuta päivän touhut. 

Mutta miksi Oulusta ei kuulu soittoa tarkasta leikkauspäivämäärästä? Lupasivat soittaa. Eilen jo tarkistin että missä mennään, mutta hoitaja sanoi vielä keskustelevansa kirurgin kanssa.
Haloo, täällä rouva Hätähousu haluaa äkkiä ja mielellään heti tietää tarkan päivän! Huhtikuu on leikkauskuukausi kyllä, mutta mikä päivä? :(

Psykologin käynnit kuuluvat myös tähän prosessiin. Niitä on kyllä tullut tehtyä jo useampi vuosi, lapsuuden hyväksikäyttöä aloin purkaa vasta nyt keski-iässä, siihen asti pidin sen salaisuutena. Tyhmää, mutta ihminen toimii niin. Syyllistää ja häpeää itseään vaikka on ollut lapsi, eikä ole pystynyt estämään tapahtumia, eikä ole itse tehnyt mitään väärää, vaan hänelle on tehty niin väärin. Ja luulee koko ikänsä kävelevänsä häpeänleima otsassa itsetunto murennettuna.
Psykologia on tarvittu myös omaishoitajan arjen jaksamisessa, sanonpahan vaan että kehitysvammaisen autistin vanhempien elämä on rankkaa. Sitä ei käy kieltäminen, autismi on niin laaja-alainen kehityshäiriö että siihen liittyy paljon vaikeuksia.
Ilman psykogikäyntejä ei leikkauksestakaan selviä. Siinä tukea annetaan ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen. Hyvä vaan, koen sen vain välittämisenä ja siinä että leikkaava tahokin pitää huolta että kaikki sujuu.
Nyt tuntuu että kyllä tämä tästä sujuu, mutta koskaanhan ei voi tietää... kaikkea on tullut koettua.

Kysymyksiä ja kommentteja saa esittää. :)