Lenkkeilykaveri ja psykologiaa

Tuo tuossa tonkimassa on lenkkikaverini Paavo. Kohta kolmevuotias cockerspanieli. Vallaton, vilkas, ärsyttävä, ystävällinen, kiltti, rakas ja se jonka takia on ainakin pakko lähteä liikkeelle.

Lenkin päälle maistui taivaalliselle kuuma kasvissosekeitto raejuustolla. Sen päälle vielä kuppi kahvia ja jaksaa taas touhuta päivän touhut. 

Mutta miksi Oulusta ei kuulu soittoa tarkasta leikkauspäivämäärästä? Lupasivat soittaa. Eilen jo tarkistin että missä mennään, mutta hoitaja sanoi vielä keskustelevansa kirurgin kanssa.
Haloo, täällä rouva Hätähousu haluaa äkkiä ja mielellään heti tietää tarkan päivän! Huhtikuu on leikkauskuukausi kyllä, mutta mikä päivä? :(

Psykologin käynnit kuuluvat myös tähän prosessiin. Niitä on kyllä tullut tehtyä jo useampi vuosi, lapsuuden hyväksikäyttöä aloin purkaa vasta nyt keski-iässä, siihen asti pidin sen salaisuutena. Tyhmää, mutta ihminen toimii niin. Syyllistää ja häpeää itseään vaikka on ollut lapsi, eikä ole pystynyt estämään tapahtumia, eikä ole itse tehnyt mitään väärää, vaan hänelle on tehty niin väärin. Ja luulee koko ikänsä kävelevänsä häpeänleima otsassa itsetunto murennettuna.
Psykologia on tarvittu myös omaishoitajan arjen jaksamisessa, sanonpahan vaan että kehitysvammaisen autistin vanhempien elämä on rankkaa. Sitä ei käy kieltäminen, autismi on niin laaja-alainen kehityshäiriö että siihen liittyy paljon vaikeuksia.
Ilman psykogikäyntejä ei leikkauksestakaan selviä. Siinä tukea annetaan ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen. Hyvä vaan, koen sen vain välittämisenä ja siinä että leikkaava tahokin pitää huolta että kaikki sujuu.
Nyt tuntuu että kyllä tämä tästä sujuu, mutta koskaanhan ei voi tietää... kaikkea on tullut koettua.

Kysymyksiä ja kommentteja saa esittää. :)