Kyllä, olen ylipainoinen ja vahvasti. Kyllä, minä tiedän sen itsekin. Hitto, on kai minulla peilit, eikä niitäkään edes tarvita, kyllä sen kuule tietää ihan itse. Enkä sen enempää sitä selittele.
Kyllä, olen yrittänyt laihduttaa. Kyllä, kaikintavoin. Hitto, kyllä tässä on yritetty. Näihin vuosiin muuta mahdu kuin yrittämistä ja yrittämistä, mutta kun se on jäänyt siihen. Enkä sitäkään jaksa enempää selitellä.
Kyllä, ihan on lääkäri tutkinut. Kyllä, olen miettinyt. Perhana, eihän tässä muuta ole tehtykään kuin mietitty ja mietitty.
Minä tiedän että olen lihava, minä tiedän että olen syönyt väärin, minä tiedän että olen liikkunut liian vähän, minä tiedän mitä leikkaus vaatii. Kuule, ihan varmasti tarkempaan kuin kukaan teistä.
Mutta sinä et tiedä sitä mitä minä tunnen, mitä on kun masennus valtaa mielen, mitä on kun ei välitä, ei välitä siitä miltä näyttää, ei välitä siitä että sairaudet tulevat ja tuhoavat elimistöäsi. Kun on tuska, kun on paha olla, tuo herkku tuossa ehkä helpottaa oloa.
Autismi on vienyt minun lapseni, vallannut hänet joka lonkerollaan. Tuo lapsi tuossa, minun lihaa ja vertani, ja kuitenkin niin kaukainen. Sisäinen huutoni on kova, se raastaa ja repii joka solun. Mutta ulos se ei tule. Kuin ihan yksin, salaisesti hiljaa häpeillen.
Minun on jaksettava, minun on saatava se huuto vaikenemaan. Tuo herkku tuossa, tuki se huuto. Tainnuta se ja turruta. Anna minun hetkeksi unohtaa.
Siis älä kysy minulta, miksi minä olen ylipainoinen. Älä kysy, miksi en laihduta. anna minun olla se mikä olen. Anna minulle mahdollisuus olla minä, kaikkine kiloineni, kaikkine suruineni. Ole ystäväni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti