Taas sairaana. Juuri tähän jatkuvaan sairasteluun haen helpotusta.
Kuume nousi viime yönä, olo on kieltämättä aika vaikea.
On niin niin noloa perua aina sovittuja tapaamisia. "Hei, anteeksi mutta tulin viime yönä kuumeeseen, voisimmeko perua tapaamisemme? Ei, en tiedä uutta aikaa, täytyy katsoa ensin miten tästä paranee."
Entäpä se että olet sopinut autistipojalle että tulet käymään klo 12 hänen koulussa? Sen peruminen ei olekaan niin yksinkertaista. Selität ja selität, ja loppua ei tule. Pettymyksen sieto on vaikeaa, ymmärrys ei meinaa riittää siihen että ei äiti nyt oikeasti pysty tulemaan. (onneksi teimme kompromissin ja isänsä lähti käymään siellä, muuten olisi ollut vaikeat ajat koulussa, noin niinkuin avustajaa ja opettajaa säästääksemme)
Joskus hyvät asiat tulevat ryöppynä, joskus niitä saa odottaa ja odottaa eikä aurinkoa näy. Meille on nyt tarjottu avekki-koulutusta väkivaltaisen autistin kohtaamiseen, perheterapiaa keskusteluihin mitä on kun lapsi on väkivaltainen ja miltä tuntuu luovuttaa hänet laitokseen ja sitten tämä leikkaukseen pääsy ja todella ihania ihmisiä kanssamme kulkemaan. Missä nämä kaikki ovat olleet ne viisitoista vuotta jonka olemme yksin perheenä taistelleet? Kukaan ei tarjonnut apua, ei konkreettista ei henkistä. Jos elää viisitoista vuotta varpaillaan ja kokoaikainen huoli päällä, ei kai se ole ihme että eukko on tässä kunnossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti