Pelkoa ja jännitystä tulevasta

Nyt se sitten tuli. Se kaiken purkautuminen, jännityksen, pelon, väsymyksen, ikävän. 
Autistipoikamme veimme kaikki porukalla ensin Vaalijalaan omaan hoitopaikkaansa. Sinne jäi vilkuttamaan totisella naamalla. :´( Ja äiti nieleskelee kyyneleitä. 
Sen jälkeen koira matkanvarrelle rakkaalle ystävälle hoitoon leikkausviikoksi. Itkemään oli sekin jäänyt ensin. Tiedän että tulee pärjäämään ja olemaan iloinen oma itsensä, mutta haikeus senkin lähdöstä näköjään tuli. 
Sitten olikin vuorossa nuorison vieminen juna-asemalle. Samaan junaan menivät, toinen vaan jatkaa matkaa vähän kauemmaksi kuin toinen. Olkaa turvassa rakkaat. Pitäkää huolta itsestänne. <3

Ei ennätetty kotiin asti kun minä jo vollotin täyttä kurkkua. Ei tarvinnut kuin yksi lempeä lause mieheltä, kun minä annoin tulla. Koko pääsiäisen olin pitänyt leikkauspelon kurissa, mutta nyt se pääsi valloilleen. Pelko leikkauksesta, pelko tulevasta. Mitä kaikkea on vielä edessä? Entä jos se ei toteudukaan... Entä jos minä pilaan kaiken... Entä jos leikkaus epäonnistuu tai tulee komplikaatioita...

Kai sitä oli myös niin väsynyt tämän autistipojan kanssa touhuamisesta useamman päivän ajan ja ikävä ja autius iski kun lapset lähtivät. Oksettaa, sydäntä ahdistaa. Mihin minä olen oikein itseni laittanut? 

Sisua, sisua olisi nyt löydyttävä. Siellä sitä on, mutta sen esiin kaivaminen ei nyt tunnu kovin helpolle. Mieskin kun lähti jo yöksi töihin. Voi että, kun olisi nyt ollut kotona, ihan vain viemässä näitä ajatuksia pois. Kiusaamassa ja hellimässä, tukemassa ja kovistelemassa sisun perään. 

No, enköhän minä selviä. 

Olen nyt palannut melko normaaliin ruokavalioon. Leikkausta edeltävät kaksi päivää tankataan ja arvatkaa mitä minä söin ensimmäisenä? Ruisleipää! Aah, ihanaa. Ja meni jäätelökin ja ystävän tekemä mustikkapiirakka kahvin kera. Oli niiiin hyvää. Tomaatti-mozzarellapiirakka. Kaikki maistui taivaalliselle. Eipä sitä tiedä mitä sitä saa seuraavan kerran syödä ja minkä verran.