Kiinteää ruokaa saa onneksi syödä jo. Siinäkin on kyllä rajoituksensa. Ei tomaatin kuorta, ei lehtisalaattia, ei herneitä, ei siemeniä, ei yleensäkään mitään mikä voi tukkia ohutsuolta.
Tänään ruokana broilerin fileepihvi kasviksilla.
Ja tällainen annos sitä jäi syömättä. Ei vaan maistu
lämmin ruoka. Tämäkin lautanen siis leipälautanen,
eli koko ei iso, mutta ruoka ei vaan maistu.
Kahvia menee ja hapankorppua. Aamupuurokin
tökkii, ennen se sentään meni alas hyvin.
Rahkoja syön, ne ovat parasta.
Ainoastaan anopin tekemät haukipihvit menivät ilolla
alas eilen ja otinpa toisenkin. Eikä tehneet mitään vatsakipuja. Tuo jatkuva vatsakipu haittaa ja sitten se että väsyttää. Voi olla vitamiinit vähän hukassa, energiavajettakin. Vettä pitäisi yrittää saada alas se puolitoista litraa. Kun muistaisi pitää aina pulloa mukana.
No, tulipa tästä nyt valitus. :D Mutta tällaista tämä syöminen on tällä erää, kuuluu asiaan. Opettelen ja opettelen, uusi ruokailutapa on hieman vaikeaa. Etenkin kun ei maistu ja sitten kärsii koko kroppa.
Eilen oli taas palaveria autistipojan asioista. Mikähän on saldo vuosien palavereista? Huh huh, niitä riittää, tunteja ja tunteja on kertynyt tuhansia.
Sitten meille tarjottiin myös perheterapiaa koska lapsemme on siirtynyt laitoshoitoon. Olisi tarkoitus purkaa sen aiheuttamia tunnereaktioita. Ihan hyvä, niitä tunteita kun riittää.
Hieman meillä mieheni kanssa kyllä heräsi hymyilyttämään kun terapeutti kysyi miten meillä keskenämme menee. Kumpikin katsoi toisiaan ja hymyili, sanopa se tuolle vieraalle ihmiselle millainen meidän suhde on. :D Ei sitä onnea voi sanoin kuvata, se vaan on. Sanoimme sitten molemmat että tuon henkilön kanssa tuossa, minulla on hyvä olla. Se kertokoon kaikki. Se on meidän juttu, kaikki sanat on latteita sen rinnalla. <3
Minulla on vaikeuksia edelleen hyväksyä se asia että minulla on oikeus itsekkyyteen. Syyllistän itseäni ja säälin poikaa koska hänen täytyy asua laitoksessa. Asiahan ei ole näin, kysehän on siitä että poika on kuntoutuksessa jossa hän opettelee asioita joita kotona on vaikea oppia, hän opettelee itsenäisyyttä, hän opettelee kohtaamaan vieraita ihmisiä ja toimimaan samanikäisten nuorten kanssa. Terapeutti sanoi minulle että vähiten mitä poikani tällä hetkellä kaipaa, on sääli. Tiedän. Mutta sydän ei vaan meinaa asettua samaanmieleen.
Niinkuin opettelen tätä uutta ruokailutapaa, niin opettelen myös uutta äitiyttä. Elämä on tätä, uuden opettelua. Mutta kylläpä se olisikin tylsää jos kaikki jatkuisi aina vaan samana. Kyllä minä vielä opin, ja onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä yksin. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti