Tyhjyys iskee

Niin se taas iskee se tyhjyys. Ei sitä voi sanoin kuvailla miltä se tuntuu kun ovi takana menee kiinni ja autistipoika jää sinne ns. laitoshoitoon. Poissa kotoa, vieraiden ihmisten huomaan. Itku silmässä. Hädissään.
Älkää tulko mulle sanomaan että onhan hän jo 15 vuotta, se on höpönhöpöä tässä tilanteessa. Vaikka onkin 15 mutta kun henkinen ikä on 5 ja kuka äiti laittaisi viisi vuotiaan viikko toisensa jälkeen aina useaksi viikoksi pois kotoa? Kysynpähän vaan...
Eikä siitä tunteesta pääse koskaan eroon, voi sen hiljentää taka-alalle mutta mielessä se kuitenkin on. Hieman helpompaa tietysti on kuin verrattuna ensimmäiseen kertaan, jolloin pääsimme mieheni kanssa vain läheiselle bussipysäkille ja siinä itkimme yhdessä suureen ääneen olka olkaa vasten toinen toistamme tukien mutta niin sanattomana.

Mutta kun meillä ei ole tarjota sitä kuntoutusta mitä hän tarvitsee, en jaksa hoitaa 24/7 enkä kuntouttaa 24/7 mitä autisti tarvitsee, tai seurauksena taantuma. Niinpä pyörin tällähetkellä vain oman napani ympärillä, itsekkyys on tämän hetkinen sana. Mutta sen olen monen kantapään kautta oppinut, että nyt se on tehtävä.
Mutta en vieläkään tiedä onko tämä kaikki oikein, on vaikea iloita omasta olosta kun poika ei voi olla kanssamme. Aina on tunne että olemme hänet hylänneet... Se on tunne johon järki ei voi vaikuttaa. Se on äitiyden tunne, se on rakkauden tunne.

Loppujen lopuksi tämä kaikki laihduttaminen on niin pinnallista, tätä oman navan ympärillä pyörimistä. Jos kyse ei olisi siitä että saan sairaudet pois, en varmaan tätä jaksaisi. Minä en välittäisi siitä miltä näytän. Mitä sillä on väliä? Hitto vieköön, enkö minä ole minä, on sitten painoa yli vai alle sata?
Okey, voin haluta että mieheni on ylpeä minusta, mutta ehkäpä hän on myös muutenkin? Kiloistako se vain olisi kiinni. En usko.