tiistai 20. elokuuta 2013

Terveisiä lattianraosta

Nyt mie kyllä itken.
Jos ihan vähän vaan. Pienet itkut tirautan.

Mulla on paha olla, kun mun pienellä pojalla on paha olla.
Autistipojan hoitaja soitti, oli joutuneet kiinnipitotilanteeseen tänään. Kaksi hoitajista oli saanut syviä haavoja. Viisi hoitajaa piteli kiinni ja diapamia syöttivät rauhoittaakseen. Sitten olikin ollut päivän ihan huumeessa.

Voi että on vaikea kuulla näitä asioita, vaikka ne niin tuttuja onkin. Sitä aina toivoo että nyt elämä menee hyvin, nyt on pojalla asiat hyvin. Hänellä ei ole enää paha olla. Koska siitähän näissä kiinnipitotilanteissa on kyse. Turhautuminen, raivo, tunteiden hallitsemattomuus. Kun ei osaa niitä tunteita tuoda muuten julki, eikä oikein tunnistakaan, mikä nyt on pielessä. Silloin tulee ahdistus ja hallinta menee.
Yleensä noiden pahojen kohtausten jälkeen poika vain itkee. Ja siksikin on niin paha kuulla näistä, melkein toivoo että olisi itse niissä tilanteissa vaikka ne todella rankkoja ovatkin. Toivoo että äidin syli voisi edes jotain auttaa. Ainakin äitiä se lohduttaisi että saisi pitää lähellä.
Mutta on vain pakko luottaa ja antaa toisten hoitaa tällaisetkin tilanteet.

Aina tällaisen hyvän jakson jälkeen, jota on kestänyt jo muutaman viikon, matto jalkojen alta tuntuu taas pahemmalta. Ennättää jo toivoa että jospa tämä nyt tästä... jospa ne kohtaukset olisi nyt ohi... Ja sitten taas, tulee monta pahaa tilannetta.
Enkä minä sille asialle mitään voi. Tuntuu että minun pitäisi. Siis minusta tuntuu siltä. Ei sitä muut minulta vaadi, ihan se olen minä itse joka aina niin ajattelee. Minä ja minun syyllinen mieleni. Syyllinen siksi kun olen kasvattanut ja hoitanut väärin, syyllinen siksi että hän ei enää asu kotona.

No, olenpa nyt taas purkanut pahaa mieltä. Huokaus. Ja toinen huokaus.
Sitten kerätään rippeet taas lattian raosta ja noustaan tästä.


4 kommenttia:

  1. Olen jo pitkään lukenut blogiasi,vaikken ole ennen kommentoinutkaan mitään.Kirjoitat erittäin mielenkiintoisesti vaikeistakin asioista.Nyt tuli tarve kommentoida,kun tuli niin myötätunto olo.Olen itsekin erityislapsen tai nyt jo nuoren aikuisen miehen(ADHD+muuta)äiti.Ja juuri tänään meilläkin oli hyvin vaikeaa ja vaikeita asioita käsiteltävänä.Myös minulla tunne,ettei äitinä eikä muutenkaan riitä mihinkään eikä osaa poikaa oikein auttaa vaikka kaikkensa yrittää.Olen myös menossa minäkin GBP leikkaukseen 2.9 eli puolentoista viikon päästä.Kaiken murheen lisäksi kärvistelen tässä vielä ENE:llä,niin ettei omatkaan voimavarani ole parhaat mahdolliset.Mutta me äidit tiedämme että aina me sieltä lattianraosta ylös kömmimme uusin voimin.Haluan lähettää sinulle myötätunto-halauksen ja toivotuksen että huomenna olisi taas uusi ja parempi päivä.:)

    VastaaPoista
  2. Kiitos teille kaikille lukijoille. Tuntuu että ei ole yksin kaikkien näiden mietintöjen kanssa. Kyllä, juuri se riittämättömyys äitinä on niin vaikeaa.
    Mutta lattianraostakin noustaan. Sitä toivon myös sinulle exmuumimamma. <3

    VastaaPoista
  3. Minullakin on autistinen poika, ekaluokkalainen. Kirjoituksesi blogissa koskettavat syvältä, tunteet niissä ovat niin tuttuja. Syyttää aina itseään siitä, ettei ole tehnyt vielä enemmän, ja oman lapsen paha olo tuntuu silmittömän pahalta vaikka ei voi sitä pois ottaa. Vaikeinta kestää on aaltoliike; se miten hyvässä vaiheessa tottuu tilanteeseen ja paluu entiseen tai pahempaan on katkeran vaikea.
    Lämpimiä ajatuksia sinulle ja pojallesi.

    VastaaPoista