Epäonnistuneita leivonnaisia ja onnistuneita päiviä.

Sarjassamme epäonnistuneita leivonnaisia: Näistä piti tulla vadelmamuffinseja. Näistä tuli, jotain epämääräistä. :D Onneksi maku oli hyvä, ja onneksi näitä oli syömässä vain tytär ja vävy. En löytänyt muuton jäljiltä muffinivuokaani ja tein ne noihin ohuisiin paperivuokiin, tulos oli sitten tämä. Eikä edes kohonneet kuten piti. :( No, onneksi ihmisyyteni ei ole kiinni siitä onnistuuko leivonnaiseni vai ei. Joskus onnistuu, joskus ei. :D

Tänään on hopeahääpäivämme. 6.8.88 oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Häät olivat pienet, minulla ei todellakaan ollut mitään stressiä niistä. Ei turhia paineita, ei mitään pakkotouhuja. Vain tärkeintä oli se että tuosta miehestä tuli minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa. Kuitenkin kaikki oli kaunista ja ihanaa. Ja häistä läksimme suoraan kahden viikon häämatkalle Kreikkaan. Meille päivä oli muutenkin tärkeä. Silloin tuli tasan vuosi tapaamisestamme. Hän oli kosinut minua jo kaksi kuukautta seurusteltuamme ja sitten menimme jo kihloihin, mutta päätimme häät pitää ensimmäisenä vuosipäivänämme. Siitä on nyt siis 25 vuotta. Uusimme eilen kaksin valamme ja ostimme uudet sormukset. Enkä voi, vaikka kuinka imelälle kuulostaisi, väittää että rakastaisin häntä yhtään vähemmän kuin silloin 25 vuotta sitten. Ehkäpä vain syvemmin. Ja tiedän että myös hän tuntee juuri samoin. <3





Onneksi olen vähän paremmassa kunnossa terveyteni suhteen, pystyn nauttimaan näistä päivistä ja hetkistä toisella tavalla. Miehenikään ei tarvitse olla niin huolissaan minusta. Minähän jaksan nyt vaikka mitä. :) Kesä on tuonut laiskottelua, vähän herkuttelua ja vähän vieraita ja omia lapsukaisia. Odotan että koulut taas alkavat, syksy tulee ja pääsee itsekin tässä jotenkin ruotuun. Nyt ei ole painoa tippunut yhtään, ei kyllä noussutkaan, mutta herkkuja on ollut vähän liikaa. Tämä leikkaus ei poista sitä etteikö herkkuja tekisi mieli, etteikö koko ajan täytyisi olla tarkkana edelleen mitä suuhunsa pistää. Siksi odotan että näistä helteistä pääsee, jaksaisi kuntoillakin vähän. En edelleenkään pidä kuumasta säästä, olen silloin mieluummin tuulettimen alla sisällä. Mutta kun tulee syksyn kirpeät pikku pakkassäät, silloin olen energisempi. Mikä ihanuus käydä lenkillä, sitten vetäytyä villasukkaneuleineni kynttilöiden valoon. Voisiko syksy jo tulla, kiitos.

Autistipoikamme muutti eilen uudelle osastolle Vaalijalassa. Voi että olen nukkunut huonosti viime ajat. Huoli on ollut suuri hänestä. Kuinka muutto sujuu, miten hän suhtautuu kaikkiin uusiin ihmisiin, miten sopeutuu uusiin tiukkoihinkin sääntöihin... On niin vaikeaa luottaa lastaan vieraille ihmisille, enhän tunne sieltä vielä yhtään ketään hoitajaa. Mistä sitä tietää millaisia he ovat? Poika ei osaa kunnolla edes kertoa asioitaan, mistä me tiedämme miten häntä kohdellaan. Hoitajien sekä muiden lasten puolelta. Mutta on vain pakko luottaa, vaikka sydäntä kivistää huoli ja paine.
Yön pimeinä tunteina sitä miettii että olen niin itsekäs kun en ota lasta kotiin. Miksi en vain hoitaisi itse lastani, eikä hänen tarvitsisi olla vieraiden ihmisten luona. Miksi elämän piti mennä näin? Koska näistä ajatuksista pääsee eroon?
Koska näille kyynelille tulee loppu?

Elämä on iloa ja surua, onnea ja huolta, ja sitähän se on - elämää. Aurinko paistaa välillä pilvettömältä taivaalta, mutta ei se ole se asia joka sen onnen tuo. Vaan se että rakastaa ja on onnellinen myös niinä pilvisinä päivinä. Ja on onnellinen että näkee sen kaiken, pilvet, sateet, ukkoset ja auringon paisteen.