Äitin sydän ikävöi, aina.

Se iski taas kuin halolla päähän. Hiljaisuus. Ikävä.


Viikonloppu oli ihana, kaikki lapset kotona. Juhlittiin samalla esikoisen 24 vee päivää. Oli elokuvissa käyntiä, shoppailua, ravintolassa ruokailua, täytekakkua, hiustenleikkuuta, jalkahoitoa, vaatehuoltoa... Kaikenlaista. Ja perjantaina meille tuli uusi perheenjäsen: Vilma. Pieni söpö kissanpentu. En mie halunnut olla ilman kissaa. Aina lapsuudesta asti ollut, mie olen niin kissaihminen. Koira on pikemminkin mieheni, mut toi kissa on ihan mun. Vaikka autistipojalle se on kyllä nimetty. ;)

Sitä paitsi mieheni on niin eläinrakas, että ei tarvinnut paljoa houkutella. Lepertelyt ja leikkimiset on jo siltäkin suunnalta kovasti kuvioissa. Puhumattakaan näistä muista perheenjäsenistä. Myös Paavo-koira on sopeutunut hyvin, haisteli ja totesi ettei tuosta kirpusta ole vastusta, ja jätti rauhaan.


Sitten kun on tällainen viikonloppu, ja kaikki lähtee. Mieskin töihin... Minä jään yksin ja jotenkin tuntuu niin... haikealle... yksinäiselle...
Entisinä aikoina olisi nyt ollut aika tunnesyömiselle. Paha mieli jonka luulee paranevan sillä että vetää herkkuja. Luulee ja saakin vain pahemman mielen.
Entäs nyt, tässä elämässä? Otin pienen omenan ja järsin sitä ja tulin myös kirjoittamaan. Tuosta omenastakin sai vain vatsan kipeäksi. Tuoreet hedelmät ei sula ja aiheuttaa vain kipuoireita. Onneksi sentään kahvia voi juoda, keitänpä kohta kupillisen. Kyllähän tämä olokin tästä, kunhan taas aikaa kuluu. Huomenna kuntosalille kaverin kanssa ja eiköhän se saa unohtamaan ikävän.
Vaikka tietää että nyt on taas piiiitkä aika ennenkuin noita poikia näkee, onneksi on sentään tyty lähellä.
Mie sanoinkin autistipojalle, kun hän sanoi taksia odottaessa: Äiti, mulle tulee ikävä... että hän kulkee aina mun sydämessä mukana ja mie ajattelen häntä aina. <3 Kuten kaikki lapsemme, puolisoineen ja tulevine lapsineen.