On siis kesä kuljen Kallaveden rantaa... Tai kuten autistipoikamme luokka lauloi kevätjuhlassa Robinin sävelin: oo-oo-oo kesä-lo-maa. :)
Sen sanon että jokaisen ihmisen jolle vaan tilaisuus tarjoutuu, täytyisi käydä katsomassa edes yksi vammaisten lasten joulu- tai kevätjuhla. Olen ollut katsomassa lukemattomat ihanat normaalien lasten päiväkoti ja koulujuhlat, mutta sitä koskettavuutta ja iloa ei ole muualla kuin vammaisten lasten juhlissa. Ja avustajien, opettajien ja hoitajien omistautumista.
Kaikki esiintyivät, omalla tavallaan, omilla taidoillaan, ketään ei arvostella, kenenkään kanssa ei kilpailla. Mutta se ilo mikä heistä loistaa, saa minut taas täällä pillittämään. Esim. meidänkin poikamme nauttii aivan hurjasti (vaikka mahdottomasti jännittääkin) siitä että perhe on katsomassa ja muistuttaa lukemattomat kerrat sitä ennen että taputammehan varmasti hänelle. Oli opettajallekin sanonut ennen juhlaa että hän on komea, (uudessa kauluspaidassaan) ja että äiti on hänestä ylpeä ja äiti ilahtuu. Kyllä, juuri näin, olin niin niin ylpeä ja niin iloinen ja niin kyyneleet silmissä taas jälleenkerran. Taidot ja teot eivät olleet suuret, mutta sitäkin tärkeämmät.
Tällä kertaa kaikki Vaalijalan koulut esittivät yhteisen Talentti-kilpailun. Jossa kaikki menivät jatkoon. Idea oli hyvä ja huomasi että henkilökunta oli täysillä myös mukana. Niinkuin aina. Kiitos, ei sellaista taputusten ja vislailujen määrää ole ihan joka juhlassa. :D
 |
| Itsetehty kortti autistipojan opettajalta. Hänellä on huippuope. |
Näyttöviikko ohi ja voisin sanoa että: väsynyt mutta onnellinen. Olipas aika rankka viikko. Mutta niin siitä vaan selvittiin ja erinomaisin arvosanoin. Palaute arvioitsijoilta oli mahtavaa. Olet oikealla alallasi, jatka vaan samaa rataa, sinusta tulee hyvä jalkahoitaja, perusta vaan pian hoitola.
Tämä on aivan uskomatonta. Voiko olla oikeasti totta että vasta viime keväänä makasin sairaalassa vaikean masennuksen kourissa. En nähnyt mitään suuntaa elämälleni, olin valmis lopettamaan sen autistipoikani kanssa. Mieheni kysyikin minulta näytön jälkeen kun leijuin epäuskoisena pilvissä, että olisitko uskonut tätä vuosi sitten? En, en todellakaan, kun on mustan masennuksen kourissa ja aivan poikki, ei tulevaisuutta pysty näkemään. En osannut kuvitella että löydän itselleni ihan oman paikan elämässä. Pystyn jättämään menneisyyden taakseni ja kohtaamaan tulevaisuuden avoimin mielin intoa puhkuen. Asun uudella paikkakunnalla kaupungissa vieläpä, olen löytänyt kotini ja paikkani. Rakas on edelleen rakkaana vierelläni, autistipoika on asettunut niin sanotusti omilleen, aikuiset lapset elävät hyvää elämää. Minulla on uusia rakkaita ystäviä, vanhoja unohtamatta. Terveyteni on uskomattoman hyvä.
Ja en malta olla mainitsematta että painoa on tippunut 16 kiloa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti