Pää hajoaa ja sydäntä puristaa

Voi kun ei pienen ihmisen pää meinaa riittää kaikkeen. :(

Näyttöviikko lähenee ja paljon asiaa pitäisi vielä saada päähän menemään. Tapasin yhden näytön arvioitsijamme ja oli todella tiukka täti. Huh huh, mitähän tästä vielä tulee. 

Sitten toisaalta, kun ei jotenkin vaan tämä ole elämän tärkein kysymys. Tuntuu että menkööt miten menee, uusin sitten syksyllä. On niin paljon muuta ajateltavaa. En pysty keskittymään lukemiseen.

Poikamme, autistipoikamme, elämä on nyt taas se tärkein juttu. Vaihtaa osastoa ja jos saan sanoa, tämä uusi osasto tuntuu näin ensi tutustuen ihan "piip-piip-piip". Tuli mieleen että mitä jos otan pojan kotiin ja rupean taas hänen omaishoitajaksi. Kukaan ei saa satuttaa poikaamme, haluan pitää hänet luonamme. Lähellämme. Halata ja rutistaa juuri silloin kun on tarve. 

Ja kuitenkin... kaikkeen sekoittuu se tunne, että minulla on nyt oma elämä, nautin opiskelusta ja nautin mieheni kanssa olemisesta, nautin elämästäni. Saanko nauttia jos pojallamme on paha olla? Se on tunne joka raastaa tällä hetkellä sydäntäni niin paljon. Kysymys MIKSI, nousee taas mieleen. Miksi tämä helvetti on pitänyt meille tapahtua? 

Uusi omahoitaja on tosi tiukan tuntuinen täti, toinen oma hoitaja on unkarilainen mies joka ei puhu edes kunnolla suomea. Osastolta pääsee kotiin VAIN kolmen viikon välein viikonlopuksi. Kotiin ei saa soittaa kuin pari kertaa viikossa tiettynä päivänä ja niitäkin valvotaan. Ruokailu on sellaista että hoitaja annostelee ruuan, kun entisessä sai itse ottaa juuri sen verran kuin halusi syödä, eli koska autistit ovat erittäin ronkeleita ruuan suhteen, poikakin otti jotain ruokaa vain teelusikallisen, mutta se toimi. Puurokin on syötävä aamulla, meillä ei ole poika syönyt koskaan sitä. Ja kaikkea muuta...

Meille on ollut todella tärkeää että kotiin voi aina soittaa, ihan silloin kun siltä tuntuu, käytännössä joka ilta. Se on ollut myös pojalle tosi tärkeä juttu. Ja kotiin tullaan myös kun esim. meillä on vapaata. Minua pelottaa poikani puolesta. Liian suuria muutoksia ja mitä se tekee autistille kun asiat muuttuu radikaalisti?

Vankilaltahan tuo kaikki tuntuu, ei miltään hoitokodilta. Huom! kodilta. Tuo mikään koti ole. :( 

Kaksi kuukautta, tai oikeastaan vain reilu kuukausi aikaa tottua ajatukseen. Sitten hän vaihtaa. Eikä meiltä paljoa kysellä että sopiiko meille vaan asia ilmoitetaan että näin on. Missä on poikamme itsemääräämisoikeus, missä on meidän vanhemmuutemme?

Ei pitäisi ajatella, mutta väkisin tuli mieleen että jos poikamme olisi terve, hän saattaisi jopa parin vuoden sisällä muuttaa esikon kanssa yhteen asumaan ja opiskelemaan samaan kaupunkiin. Siinä isoveli pitäisi vähän silmällä pikkuveljeä, voisimme vuokrata pojille yhteisen opiskelukämpän. Yhdessä voisivat kulkea tänne luoksemme ja yhdessä käydä peleissä ja kisoissa. Tämä on toisille niin arkielämää, miksi ei meille? 

Ja oikeasti, yritä tässä sitten keskittyä näyttöihin. Tai tähän leikkauksen jälkeiseen elämään. Oma paino on taas niin mitättömältä tuntuva asia. 

Talon myynti on myös niin paljon mielessä ja uutta etsitään täältä, pitäisi saada uusi koti että pääsisi perustamaan sitä omaa hoitolaa. Tyttären perheelle etsimme myös täältä paikkakunnalta sopivaa vuokra-asuntoa. Lupasimme olla apuna ja tottakai odotan kovasti että saan heidät tänne lähellemme. Se on sitä positiivista odotusta tähän elämään. 

Esikko lähtee kiertämään Eurooppaa, sitäkin mietin ja pelkään, vaikka tiedän että häneen voin luottaa, mutta en voi luottaa kaikkiin muiden maiden kansalaisiin. Äitin sydän lyö varmasti koko ajan tiheämmin. Olen ylpeä ja onnellinen hänen puolestaan, mutta... tule terveenä takaisin rakas poikamme! Äitikään kun ei voi suojella kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi.

Onneksi on elämässä myös paljon ihanaakin ihanampia ajatuksia ja tapahtumia, joita ei nyt tässä vielä sen enempää. Ne säilytän tuonne sydämeni sopukkaan ja annan muhia ja kasvaa,otan niistä virtaa elämän vastoinkäymisiin, ei niistä vielä, sitten kun sen aika on. <3