Minä-minä-minä -ihmiset ja minä ;)

Viikkokin jo vierähtänyt. Paljon on tapahtunut, hyvää ja vielä parempaa ja välillä vähän huonompaa. Sellaista se elämä on. Ylös mennään ja välillä alas tullaan jotta päästään taas nauttimaan niistä ylöspäin menoista. Eipähän ole elämä tylsää. :)
Nauttinut olen elämästä, perheen kera, ja ihan yksinkin.
Nyt vähän sairastelu haittaa menoa. Tuo ohutsuolien operoiminen tässä leikkauksessa aiheuttaa "vähän" oireita,  antibioottikuuri meneillään ja kipuja on vaikka muille jakaa. Ja kouluhommat on vienyt niin paljon aikaa ettei ajatuksiin meinaa muuta mahtua. Perusjakson loppukiri häämöttää.

Vaan on aikas mukava pyöräillä kun on tuo aurinko paistanut. Mitä nyt kuumuus alkaa tuntua täällä kerrostaloasumisessa. Vietimme miehen kanssa pari päivää entisellä paikkakunnalla, missä meillä vielä talokin on. Pihaa rapsutellen ja tyttären ja vävyn seurasta nauttien. Sitä minä vaan sanon, että onko tämä oikeus ja kohtuus, että siellä melkein 200 neliöinen ilmastoitu talo on autiona ja täällä 60 neliöisessä kerrostaloasunnossa paahdutaan? Kulmahuoneisto, ylin kerros. Järveltä aurinko paistaa aamusta iltaan. Kyllä, kuuma on. Tuulettimetkin vielä ostamatta. Kun vaan saisi siirrettyä sen talon tänne, mutta en minä enää näillänäkymin täältä takaisin halua muuttaa. Näin on hyvä. :)

Mieli on pyörinyt monenasian kanssa. Yksi ihmetyksen aihe on se, kuinka paljon tähän maailmaan mahtuu itsekkyyttä. Kyllä, tiedän että minun on sitä itsekkyyttä opeteltava, mutta toivon että siinäkin säilyy kohtuus. Olen täynnä MINÄ-MINÄ-MINÄ -ihmisiä. Toisaalta täytyy hattua nostaa, että ollaan niin tyytyväisiä itseen että sitä pitää tuoda koko ajan esiin... mutta... sitä röyhkeyttä... Jos maailmassa olisi vähän enemmän toisten huomioon ottamista ja vähän vähemmän minä-minä-minä -asennetta, olisi tämä meille kaikille varmasti paljon parempi paikka. En sano että minä siinä olisin onnistunut, mutta ainakin yritän, ainakin mietin asiaa, ainakin pyrin parempaan.
Lapset... lasten elämästä minä huolta kannan, en tarkoita pelkästään omiani, hehän ovat jo aikuisia, mutta muita lapsia. Pieniä, viattomia, rakkautta tarvitsevia. En kertakaikkiaan enää pysty lukemaan edes kaikkia kirjoituksia lehdistä, on pakko pyrkiä säästämään itseä, kun ei pysty auttamaan kaikkia. Se on julmaa, mutta on pakko kylmettää itsensä, muuten sekoan.
Olen itsekin tehnyt paljon elämässä väärin, mutta koskaan en ole tahallani toista vahingoittanut. Hölmö olen ja huolimaton, mutta antakaatte se anteeksi. Perheeni on onneksi sen minulle anteeksi antanut. :) <3

Sitten toisaalta, olen niin kiitollinen siitä miten on elämääni sattunut niitä toisenlaisiakin ihmisiä. <3 Välittäviä, kuuntelevia, osaaottavia hyvässä ja pahassa hetkessä. Heille en voi koskaan riittävästi kiittää että ovat elämääni astuneet. Jotkut jo kauan aikaa sitten, jotkut ihan vast'ikään.

Olen yrittänyt ottaa oppia Anna-Leena Härkösen sanomisista: Mitä enemmän yli neljäkymmentä tulen, sitä vähemmän haluan olla kusipäiden kanssa tekemisissä.
Kyllä, näin se vaan on! Kiitos ja kumarrus. :)