Ensimmäinen tavoite saavutettu.

Missä vaiheessa ihminen uskoo, että jos painaa ykköskerroksessa hissin nappulaa 1 niin se ei lähde liikkeelle kerrokseen viisi.? Ja ei se lähde vaikka painaisit useamman kerran, testattu on ja odotettu... ja odotettu... 

Tänään se sitten tapahtui: ensimmäinen tavoitepaino saavutettu. Vähänkö olen tyytyväinen itseeni ja menkööt siinä tunteessa koko maailmakin. :)
Olen siirtynyt kaksinumeroiseen lukuun. Se on ollut niin hirveä painolasti ihan tuolla henkisellä puolella, mutta nyt, ei enää koskaan kolmenumeroista lukua. Ei koskaan!!
Mikä siinä on että painon ääneen sanominen tai kirjoittaminen on todella vaikea myöntää. Mitä itsepetosta. :D 
Kyllähän sen jokainen näkee että tuo tyyppi tuossa on tosi ylipainoinen ja varmasti yli sadan on paino. Mutta kun sitä ei sano ääneen kenellekään, ei ne huomaa, ne luulee että olen normaalipainoinen. Ihan varmasti, ja jos vielä vedän tuota vatsaa vähän sisäänpäin, varmasti ne luulee että olen alipainoinen. Eikä noi peilitkään kaikkea kerro, vääristävät mokomat. Suunniteltu kiusaamaan vain ihmisiä. Kuvakulmatkin on niin huonot, kamerat vääränlaisia. Kameroiden vika se on jos ylipainoiselta näyttää. Just sillähetkellä tuli pullistettua poskia ja vatsaa, voi harmi. En mä oikeasti tuolta näytä. 
Enkä mä mitenkään voi lihoa kun syön niin terveellisesti. Vain kevyt kalkkunaa ja kevyt margariinia ja rasvatonta maitoa. Eihän niitä lasketa jos kahvin kanssa ottaa viinerin tai niitä karkkipusseja, jotka ihan huomaamatta menee suuhun. Jäätelökin on niin sulavaa ja kevyttä, ei se mitenkään voi lihottaa. Jos syön tämän namin salaa toisilta, ei sitä vatsakaan huomaa, eihän nyt yksi mitään, hups, menihän niitä tusina, mutta se nyt oli vain tämä kerta. Ennen seuraavaa kertaa... 

Ihminen on suurin pettämään itseään. Silloin kun ei ole valmis näkemään totuutta, eikä ole voimia ottaa vastaan realiteetteja. Itsepetokset kietoutuvat ympärille hämähäkin seitin tavoin, seitti seitillä niihin hukkuu ja kärpäsenä pyristelee toimimattomana, uskoen omat valheet. Kunnes tulee jostain se juuri sopiva, juuri sopivalla hetkellä oleva tuulenpuuska, joka saa seitit hajoamaan ja on pakko kohdata hämähäkki. Jäätkö siihen vai otatko itseäsi niskasta kiinni ja pakenet, et enää suostu seittien ympäröimäksi.? 

Onneksi minä sain sen tarpeeksi ison tuulenpuuskan, pääsin vapaaksi. Otin elämän omaan käteeni ja tein siitä sellaisen kun halusin. Tai teen edelleen. 

Esim. eilen tein ensimmäiset näytön jälkeiset jalkahoidot. Pidin siis todellakin hieman lomaa enkä koskenut kuin tyttäreni varpaisiin ja jalkoihin. Tuntui niin kivalle tarttua taas työkaluihin, vaikka olikin vain kevyttä jalanhoitoa tälläerää, tunsin suurta tyytyväisyyttä työhöni. 
Lähihoitajakoulutuksen aikaan minulla oli taka-alalla koko ajan tunne että se ei ole ihan sitä mitä haluan tehdä. Jotenkin kaikki tuntui niin nihkeälle, oliko tämä kuitenkaan se ala mitä haluaisin elämääni. Nyt tuntuu että kävinkin sen vain ihan sen takia että pääsin tähän kouluun. Plus laskettuna perhepäivähoitajatutkinto. 
Joku tai aika monikin :D voi ajatella että ei missään nimessä halua sorkkia toisten likaisia haisevia sairaita jalkoja. Olen kai masokisti, mutta minä pidän siitä. Ei kaikki ole ihan herkkua, mutta koskas missään työssä. Tässä näkee niin oman työnsä jäljen ja se on minulle todella tärkeää. Samoin kuin se että kohtaan rauhassa asiakkaan. 
Itsetuntoni on noussut työnkin suhteen, minä osaan tämän homman. Minä haluan tulla hyväksi jalkahoitajaksi, minä haluan oppia lisää, minä osaan. Ja jos en osaa, opettelen. Koko ajan voin kehittää itseäni. Itsetuntoni on niin vahvistunut, että minä en edes vajoa lattianrakoon, vaikka joskus joku asia menisikin pieleen. 

Paljastan siis painoni: 99,2 kg. 
Huh, nyt se on tehty. Kirjoitettuna tuohon. Enkä särkynyt, ei tapahtunut maanjäristystä, olen elossa edelleen. Kukaan ei vielä ole heittänyt kiveä. 
Nyt kohti seuraavaa tavoitetta. Se alkaa kahdeksalla. :)