Mitä onni on... aika imelää :)

Onni on elää elämäänsä ja osata rakastaa sitä. 

Kyllä, sitä se onni on. Tämä on nyt täysin kliseistä ja varmasti imelääkin tekstiä.
Eikös vanha suomalainen sananlaskukin sano että "Kel onni on, se onnen kätkeköön".
Mutta ei, minä en nyt enää tee niin. Jos joku ei jaksa siitä lukea, So What.

Kuljin tänään pitkin kaupungin katuja ja toria. Yksin, mutta olo oli aivan mielettömän kevyt. Masennus on voimia ja värejä elämästä vievä sairaus. Koko elämä on vain suurta teeskentelyä, sisällä on kuollut olo. Ei nää mitään valoa, ei taivaan sineä, ei kukkien kauneutta. On kuin musta harso olisi laskeutunut elämän päälle.

Mielenterveyden sivuilla sanotaan:

Syyt hoitoa vaativan masennuksen taustalla voivat olla moninaisia. Yleensä masennus on biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden summa - masennuksen taustalta löytyy harvoin yhtä selkeää syytä. Perimä, varhainen kasvuympäristö ja elämänpolun varrella sattuneet asiat vaikuttavat siihen, miten altis ihminen on masennukselle.

Masennuksen todennäköisyyttä lisää esimerkiksi erityisen vaikea lapsuus, kuten fyysisen, henkisen tai seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen tai heitteille jääminen. Kun kohdalle sattuu jotain liian raskasta, surullista tai vaikeaa, seurauksena voi olla masennus.

Minulla lapsuuden traumat joita en ollut käynyt millään tavalla läpi vaan salannut kaikenikääni ja sitten lapseni sairaus ja vuodet rankkoja omaishoitaja-aikoja tekivät sen että masennus iski. Ei yhtä'äkkiä, ei päivissä, vaan kuukausissa ja vuosissa se vain lisääntyi ja paheni. Viimeisinä parina vuotena sain siihen apuja jonkun verran, kävin läpi lapsuutta, hyväksyin sen että minä olen uhri jolle on tehty väärin, minä en ole leimaotsassa. Mutta vasta viime keväänä kun viimeinen voimanjyväkin minusta tuntui kuluvan loppuun, jouduin sairaalaan, poika laitokseen, koti ja asuinpaikka vaihtui, koulu alkoi, leikkaus... 

Vasta nyt voin sanoa että olen selvinnyt. 

Se on uskomaton tunne. Se valo joka ihan oikeasti paistaa elämässä, saa minut melkein huutamaan ja itkemään ilosta, kun ennen huusin vain tuskasta. Sitä mustaa harsoa ei enää ole. 

Olo on niin kevyt. Tottakai 17 kiloa painoa pois saa jalat tuntumaan kevyemmille, mutta ei se pelkästään sitä ole. Kyllä se keveyden tunne tulee ihan tuolta sisältä päin. 

En osaa sitä oloa kuvata, sen tunteen toivon ihmisten itse löytävän. Minä en tarvitse siihen muuta kuin tämän minun pikku elämäni, perheeni, itseni. Hyväksyn viimein itseni, se on kai se tärkein asia. Siihen sitten menikin 46 vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Hyvien tekojen ei tarvitse olla suuria, kalliita tai vaikeita, eivätkä ne kysy tiettyä aikaa ja paikkaa - pelkkä hymy riittää. 

Sain tänään auttaa kaupungilla paria vanhusta. Ensin autoin erään kivetyksen poikki mummelin joka ei yksin päässyt turvallisesti kulkemaan sitä, sitten autoin toista mummoa joka oli pudonnut tuolilta lattialle. Hymy ja kiitokset sain palkaksi. Se riittää. Oma hymyni vain leveni.