Ensimmäinen tavoite saavutettu.

Missä vaiheessa ihminen uskoo, että jos painaa ykköskerroksessa hissin nappulaa 1 niin se ei lähde liikkeelle kerrokseen viisi.? Ja ei se lähde vaikka painaisit useamman kerran, testattu on ja odotettu... ja odotettu... 

Tänään se sitten tapahtui: ensimmäinen tavoitepaino saavutettu. Vähänkö olen tyytyväinen itseeni ja menkööt siinä tunteessa koko maailmakin. :)
Olen siirtynyt kaksinumeroiseen lukuun. Se on ollut niin hirveä painolasti ihan tuolla henkisellä puolella, mutta nyt, ei enää koskaan kolmenumeroista lukua. Ei koskaan!!
Mikä siinä on että painon ääneen sanominen tai kirjoittaminen on todella vaikea myöntää. Mitä itsepetosta. :D 
Kyllähän sen jokainen näkee että tuo tyyppi tuossa on tosi ylipainoinen ja varmasti yli sadan on paino. Mutta kun sitä ei sano ääneen kenellekään, ei ne huomaa, ne luulee että olen normaalipainoinen. Ihan varmasti, ja jos vielä vedän tuota vatsaa vähän sisäänpäin, varmasti ne luulee että olen alipainoinen. Eikä noi peilitkään kaikkea kerro, vääristävät mokomat. Suunniteltu kiusaamaan vain ihmisiä. Kuvakulmatkin on niin huonot, kamerat vääränlaisia. Kameroiden vika se on jos ylipainoiselta näyttää. Just sillähetkellä tuli pullistettua poskia ja vatsaa, voi harmi. En mä oikeasti tuolta näytä. 
Enkä mä mitenkään voi lihoa kun syön niin terveellisesti. Vain kevyt kalkkunaa ja kevyt margariinia ja rasvatonta maitoa. Eihän niitä lasketa jos kahvin kanssa ottaa viinerin tai niitä karkkipusseja, jotka ihan huomaamatta menee suuhun. Jäätelökin on niin sulavaa ja kevyttä, ei se mitenkään voi lihottaa. Jos syön tämän namin salaa toisilta, ei sitä vatsakaan huomaa, eihän nyt yksi mitään, hups, menihän niitä tusina, mutta se nyt oli vain tämä kerta. Ennen seuraavaa kertaa... 

Ihminen on suurin pettämään itseään. Silloin kun ei ole valmis näkemään totuutta, eikä ole voimia ottaa vastaan realiteetteja. Itsepetokset kietoutuvat ympärille hämähäkin seitin tavoin, seitti seitillä niihin hukkuu ja kärpäsenä pyristelee toimimattomana, uskoen omat valheet. Kunnes tulee jostain se juuri sopiva, juuri sopivalla hetkellä oleva tuulenpuuska, joka saa seitit hajoamaan ja on pakko kohdata hämähäkki. Jäätkö siihen vai otatko itseäsi niskasta kiinni ja pakenet, et enää suostu seittien ympäröimäksi.? 

Onneksi minä sain sen tarpeeksi ison tuulenpuuskan, pääsin vapaaksi. Otin elämän omaan käteeni ja tein siitä sellaisen kun halusin. Tai teen edelleen. 

Esim. eilen tein ensimmäiset näytön jälkeiset jalkahoidot. Pidin siis todellakin hieman lomaa enkä koskenut kuin tyttäreni varpaisiin ja jalkoihin. Tuntui niin kivalle tarttua taas työkaluihin, vaikka olikin vain kevyttä jalanhoitoa tälläerää, tunsin suurta tyytyväisyyttä työhöni. 
Lähihoitajakoulutuksen aikaan minulla oli taka-alalla koko ajan tunne että se ei ole ihan sitä mitä haluan tehdä. Jotenkin kaikki tuntui niin nihkeälle, oliko tämä kuitenkaan se ala mitä haluaisin elämääni. Nyt tuntuu että kävinkin sen vain ihan sen takia että pääsin tähän kouluun. Plus laskettuna perhepäivähoitajatutkinto. 
Joku tai aika monikin :D voi ajatella että ei missään nimessä halua sorkkia toisten likaisia haisevia sairaita jalkoja. Olen kai masokisti, mutta minä pidän siitä. Ei kaikki ole ihan herkkua, mutta koskas missään työssä. Tässä näkee niin oman työnsä jäljen ja se on minulle todella tärkeää. Samoin kuin se että kohtaan rauhassa asiakkaan. 
Itsetuntoni on noussut työnkin suhteen, minä osaan tämän homman. Minä haluan tulla hyväksi jalkahoitajaksi, minä haluan oppia lisää, minä osaan. Ja jos en osaa, opettelen. Koko ajan voin kehittää itseäni. Itsetuntoni on niin vahvistunut, että minä en edes vajoa lattianrakoon, vaikka joskus joku asia menisikin pieleen. 

Paljastan siis painoni: 99,2 kg. 
Huh, nyt se on tehty. Kirjoitettuna tuohon. Enkä särkynyt, ei tapahtunut maanjäristystä, olen elossa edelleen. Kukaan ei vielä ole heittänyt kiveä. 
Nyt kohti seuraavaa tavoitetta. Se alkaa kahdeksalla. :) 

Mitä onni on... aika imelää :)

Onni on elää elämäänsä ja osata rakastaa sitä. 

Kyllä, sitä se onni on. Tämä on nyt täysin kliseistä ja varmasti imelääkin tekstiä.
Eikös vanha suomalainen sananlaskukin sano että "Kel onni on, se onnen kätkeköön".
Mutta ei, minä en nyt enää tee niin. Jos joku ei jaksa siitä lukea, So What.

Kuljin tänään pitkin kaupungin katuja ja toria. Yksin, mutta olo oli aivan mielettömän kevyt. Masennus on voimia ja värejä elämästä vievä sairaus. Koko elämä on vain suurta teeskentelyä, sisällä on kuollut olo. Ei nää mitään valoa, ei taivaan sineä, ei kukkien kauneutta. On kuin musta harso olisi laskeutunut elämän päälle.

Mielenterveyden sivuilla sanotaan:

Syyt hoitoa vaativan masennuksen taustalla voivat olla moninaisia. Yleensä masennus on biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden summa - masennuksen taustalta löytyy harvoin yhtä selkeää syytä. Perimä, varhainen kasvuympäristö ja elämänpolun varrella sattuneet asiat vaikuttavat siihen, miten altis ihminen on masennukselle.

Masennuksen todennäköisyyttä lisää esimerkiksi erityisen vaikea lapsuus, kuten fyysisen, henkisen tai seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen tai heitteille jääminen. Kun kohdalle sattuu jotain liian raskasta, surullista tai vaikeaa, seurauksena voi olla masennus.

Minulla lapsuuden traumat joita en ollut käynyt millään tavalla läpi vaan salannut kaikenikääni ja sitten lapseni sairaus ja vuodet rankkoja omaishoitaja-aikoja tekivät sen että masennus iski. Ei yhtä'äkkiä, ei päivissä, vaan kuukausissa ja vuosissa se vain lisääntyi ja paheni. Viimeisinä parina vuotena sain siihen apuja jonkun verran, kävin läpi lapsuutta, hyväksyin sen että minä olen uhri jolle on tehty väärin, minä en ole leimaotsassa. Mutta vasta viime keväänä kun viimeinen voimanjyväkin minusta tuntui kuluvan loppuun, jouduin sairaalaan, poika laitokseen, koti ja asuinpaikka vaihtui, koulu alkoi, leikkaus... 

Vasta nyt voin sanoa että olen selvinnyt. 

Se on uskomaton tunne. Se valo joka ihan oikeasti paistaa elämässä, saa minut melkein huutamaan ja itkemään ilosta, kun ennen huusin vain tuskasta. Sitä mustaa harsoa ei enää ole. 

Olo on niin kevyt. Tottakai 17 kiloa painoa pois saa jalat tuntumaan kevyemmille, mutta ei se pelkästään sitä ole. Kyllä se keveyden tunne tulee ihan tuolta sisältä päin. 

En osaa sitä oloa kuvata, sen tunteen toivon ihmisten itse löytävän. Minä en tarvitse siihen muuta kuin tämän minun pikku elämäni, perheeni, itseni. Hyväksyn viimein itseni, se on kai se tärkein asia. Siihen sitten menikin 46 vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Hyvien tekojen ei tarvitse olla suuria, kalliita tai vaikeita, eivätkä ne kysy tiettyä aikaa ja paikkaa - pelkkä hymy riittää. 

Sain tänään auttaa kaupungilla paria vanhusta. Ensin autoin erään kivetyksen poikki mummelin joka ei yksin päässyt turvallisesti kulkemaan sitä, sitten autoin toista mummoa joka oli pudonnut tuolilta lattialle. Hymy ja kiitokset sain palkaksi. Se riittää. Oma hymyni vain leveni. 

Elämä on...

Ajatuksiin sekoittuu monenlaiset mietteet. Toisaalta on niin pettynyt ja suoraansanottuna ottaa päähän, toisaalta taas on niin onnellinen ja iloinen muutamasta ihanasta asiasta. Tätähän se elämä on, ylös ja alas. Mutta näin sekaisin en muista mietteeni ihan äskettäin olleen, niin laidasta laitaan.

Pettymys ihmisten turhiin puheisiin ja lupauksiin on suuri. Pettymys itseen, miksi minä aina sorrun luottamaan vääriin ihmisiin. Kun olisi vaan tarpeeksi pessimisti, niin ei tarvitsisi pettyäkään... Sekö se olisi se lääke näihin? Enpä tiedä, olisiko sekään elämisen arvoista elämää. Mieluummin olen sitten sinisilmäinen ja luottavainen kuin täysin kyynistynyt.
Ehkä jossain vaiheessa löydän sen balanssin niiden välillä.

Ehkä olen sen jo osittain löytänyt, enää minua ei voi murskata maan rakoon, tuli mitä tuli. Tottakai ottaa päähän kun pettymys iskee, mutta minä nousen siitä. Perkele, vika ei ole minussa kun olen luottanut, vika on siinä päässä joka on pettänyt puheensa ja tekonsa.

Sitten taas: aamu alkoi niin ihanasti. En voi sitä sanoin vielä kuvata, sen aika on myöhemmin, mutta sen sanon että ei sen parempaa herätystä olisi voinut saada. :) Olen onnellinen. Kaikista pettymyksistä huolimatta. Olen juuri tässä hetkessä juuri nyt, täysin onnellinen.

Eikä yhtään vähennä se että taas oli kilo tippunut painoa. ;)

Ruoka mielessä, ruoka lautasella.

Tyttären kanssa päätimme pistäytyä kaupunkipäivän kunniaksi ravintolassa syömässä.
Näytin leikkaustodistus-korttia ja minua kehoitettiin tekemään tilaus lasten annoksista. :)
Toisaalta ei kovin kiva juttu, oli aika suppeat tarjottavat, miksei normaaleja aikuisten annoksia saa myös pienempinä?
No, onneksi löytyi lohi perunamuussilla ja tattikastikkeella lämpimien vihannesten kera. Aikuinen tytärkin päätti ottaa lasten aterian ja tarjoilija joka toi ruuat pöytään oli kieltämättä vähän hämmennyksissään kun tuli ruokien kanssa.
Kaksi aikuista, toinen tällainen matami, ja lasten ruuat. :D







Kai täytyisi lasten aterioistakin saada puolikkaat annokset kun
näin paljon jää ruokaa syömättä. Lohi ja osa kasviksista meni,
kaikki muut jäi lautaselle.
Hyvää oli, ei siinä mitään, mutta kun ei vatsa vedä, niin ei
pakolla. Paitsi tattikastikkeen ulkonäkö ei ole kyllä mikään
mieltä ylentävä. Keskustelumme aiheesta ei ole tähän blogiin
sopivaa. :D






Siitä tulikin mieleeni eräs pieni osasyyllinen tähän ylipainoon: minulle on niin opetettu että lautaselle ei saa jäädä koskaan mitään. Ja mitään ruokaa ei saa koskaan heittää pois. Ja aina tuputetaan lisää ja lisää.
Tottakai olen itse itseni tällaiseksi ruokkinut ja siihen syyllinen, mutta eipä nuokaan edellä kerrotut asiat ole asiaa helpottaneet.
Ymmärrän että vanhempieni ja heidän vanhempiensa elämässä on ollut ruuanpuutetta ja kaikki juontaa sieltä juurensa, mutta ei enää, me emme tarvitse niin paljon ruokaa kuin meillä on tarjolla. Siksi olen myös sanonut lapsilleni että jos ei vatsa vedä enää, ei ole pakko syödä. Muistaa vaan seuraavalla kerralla ottaa vähemmän, mieluummin vähän mutta uudestaan. Enkä todellakaan ole hyväksynyt missään vaiheessa ns. pakkosyöttöä esim. päiväkodissa. Maistaa pitää, mutta se täytyy riittää.
Kaikenhuippu on se kun täytyy vetää jopa vanhat tuotteet kun ei voi heittää mitään pois. Näin meille on opetettu ja tuputettu koko ajan ja edelleen. Olen tullut ihan yliherkäksi vanhoille ruuille, en syö mitään vähänkään epäilyttävää. Tuoretta sen olla pitää. :) Etenkin kun sitä ruokaa menee enää niin vähän verrattuna aikaisempiin määriin.

Tänään söin kesän ensimmäiset kotimaiset mansikat ja vadelmat. Voi kun maistui hyvälle. Mutta eipähän noita montaa mennyt, näköjään tänä kesänä riittää pienempikin määrä mansikan ostossa. Koko talven odotan että saan syödä kesällä mansikoita, tuntuu että se maku tulee aina voimakkaana muistoihin. Ai niin, ja eilen meni myös ensimmäiset kirsikat. Siihen kun vielä lisää vesimeloonit, mitä muuta ihminen tarvitsee elääkseen? No, muutama hapankorppu on aina paikallaan. :)

Lähden tästä ostamaan mehujään naapurikaupasta. Hellettä piisaa edelleen täällä meidän nurkissa, onneksi hiukan edes viilentynyt. Mehujää on hyvä kuuman sään piristys eikä tee minullekaan huonoa oloa. Sopiva koko, sopiva maku. Pehmiksen osto tässä eräänä päivänä oli virhe, liian makeaa.

Pelkään että syön liikaa, pelkään että lihon. Olen ajatellut että samallalailla kuin alkoholismi tai muut riippuvuudet, myös tämä meikäläisen olotila on sellainen että koko ikäni joudun olemaan niin tarkkana ja tarkkailussa. Kai täytyy liittyä johonkin ylipainoisten AA-kerhoon loppuelämäksi jos meinaa pystyä olemaan kuivilla. Missähän sellainen olisi?

Kesä on tullut ja huolet on ohi. :) Ainakin hetkeksi.

Heipparallaa taas.
On siis kesä kuljen Kallaveden rantaa... Tai kuten autistipoikamme luokka lauloi kevätjuhlassa Robinin sävelin: oo-oo-oo kesä-lo-maa. :)

Sen sanon että jokaisen ihmisen jolle vaan tilaisuus tarjoutuu, täytyisi käydä katsomassa edes yksi vammaisten lasten joulu- tai kevätjuhla. Olen ollut katsomassa lukemattomat ihanat normaalien lasten päiväkoti ja koulujuhlat, mutta sitä koskettavuutta ja iloa ei ole muualla kuin vammaisten lasten juhlissa. Ja avustajien, opettajien ja hoitajien omistautumista.
Kaikki esiintyivät, omalla tavallaan, omilla taidoillaan, ketään ei arvostella, kenenkään kanssa ei kilpailla. Mutta se ilo mikä heistä loistaa, saa minut taas täällä pillittämään. Esim. meidänkin poikamme nauttii aivan hurjasti (vaikka mahdottomasti jännittääkin) siitä että perhe on katsomassa ja muistuttaa lukemattomat kerrat sitä ennen että taputammehan varmasti hänelle. Oli opettajallekin sanonut ennen juhlaa että hän on komea, (uudessa kauluspaidassaan) ja että äiti on hänestä ylpeä ja äiti ilahtuu. Kyllä, juuri näin, olin niin niin ylpeä ja niin iloinen ja niin kyyneleet silmissä taas jälleenkerran. Taidot ja teot eivät olleet suuret, mutta sitäkin tärkeämmät.
Tällä kertaa kaikki Vaalijalan koulut esittivät yhteisen Talentti-kilpailun. Jossa kaikki menivät jatkoon. Idea oli hyvä ja huomasi että henkilökunta oli täysillä myös mukana. Niinkuin aina. Kiitos, ei sellaista taputusten ja vislailujen määrää ole ihan joka juhlassa. :D

Itsetehty kortti autistipojan opettajalta. Hänellä on huippuope.

Näyttöviikko ohi ja voisin sanoa että: väsynyt mutta onnellinen. Olipas aika rankka viikko. Mutta niin siitä vaan selvittiin ja erinomaisin arvosanoin. Palaute arvioitsijoilta oli mahtavaa. Olet oikealla alallasi, jatka vaan samaa rataa, sinusta tulee hyvä jalkahoitaja, perusta vaan pian hoitola.
Tämä on aivan uskomatonta. Voiko olla oikeasti totta että vasta viime keväänä makasin sairaalassa vaikean masennuksen kourissa. En nähnyt mitään suuntaa elämälleni, olin valmis lopettamaan sen autistipoikani kanssa. Mieheni kysyikin minulta näytön jälkeen kun leijuin epäuskoisena pilvissä, että olisitko uskonut tätä vuosi sitten? En, en todellakaan, kun on mustan masennuksen kourissa ja aivan poikki, ei tulevaisuutta pysty näkemään. En osannut kuvitella että löydän itselleni ihan oman paikan elämässä. Pystyn jättämään menneisyyden taakseni ja kohtaamaan tulevaisuuden avoimin mielin intoa puhkuen. Asun uudella paikkakunnalla kaupungissa vieläpä, olen löytänyt kotini ja paikkani. Rakas on edelleen rakkaana vierelläni, autistipoika on asettunut niin sanotusti omilleen, aikuiset lapset elävät hyvää elämää. Minulla on uusia rakkaita ystäviä, vanhoja unohtamatta. Terveyteni on uskomattoman hyvä.
Ja en malta olla mainitsematta että painoa on tippunut 16 kiloa. :)

Pää hajoaa ja sydäntä puristaa

Voi kun ei pienen ihmisen pää meinaa riittää kaikkeen. :(

Näyttöviikko lähenee ja paljon asiaa pitäisi vielä saada päähän menemään. Tapasin yhden näytön arvioitsijamme ja oli todella tiukka täti. Huh huh, mitähän tästä vielä tulee. 

Sitten toisaalta, kun ei jotenkin vaan tämä ole elämän tärkein kysymys. Tuntuu että menkööt miten menee, uusin sitten syksyllä. On niin paljon muuta ajateltavaa. En pysty keskittymään lukemiseen.

Poikamme, autistipoikamme, elämä on nyt taas se tärkein juttu. Vaihtaa osastoa ja jos saan sanoa, tämä uusi osasto tuntuu näin ensi tutustuen ihan "piip-piip-piip". Tuli mieleen että mitä jos otan pojan kotiin ja rupean taas hänen omaishoitajaksi. Kukaan ei saa satuttaa poikaamme, haluan pitää hänet luonamme. Lähellämme. Halata ja rutistaa juuri silloin kun on tarve. 

Ja kuitenkin... kaikkeen sekoittuu se tunne, että minulla on nyt oma elämä, nautin opiskelusta ja nautin mieheni kanssa olemisesta, nautin elämästäni. Saanko nauttia jos pojallamme on paha olla? Se on tunne joka raastaa tällä hetkellä sydäntäni niin paljon. Kysymys MIKSI, nousee taas mieleen. Miksi tämä helvetti on pitänyt meille tapahtua? 

Uusi omahoitaja on tosi tiukan tuntuinen täti, toinen oma hoitaja on unkarilainen mies joka ei puhu edes kunnolla suomea. Osastolta pääsee kotiin VAIN kolmen viikon välein viikonlopuksi. Kotiin ei saa soittaa kuin pari kertaa viikossa tiettynä päivänä ja niitäkin valvotaan. Ruokailu on sellaista että hoitaja annostelee ruuan, kun entisessä sai itse ottaa juuri sen verran kuin halusi syödä, eli koska autistit ovat erittäin ronkeleita ruuan suhteen, poikakin otti jotain ruokaa vain teelusikallisen, mutta se toimi. Puurokin on syötävä aamulla, meillä ei ole poika syönyt koskaan sitä. Ja kaikkea muuta...

Meille on ollut todella tärkeää että kotiin voi aina soittaa, ihan silloin kun siltä tuntuu, käytännössä joka ilta. Se on ollut myös pojalle tosi tärkeä juttu. Ja kotiin tullaan myös kun esim. meillä on vapaata. Minua pelottaa poikani puolesta. Liian suuria muutoksia ja mitä se tekee autistille kun asiat muuttuu radikaalisti?

Vankilaltahan tuo kaikki tuntuu, ei miltään hoitokodilta. Huom! kodilta. Tuo mikään koti ole. :( 

Kaksi kuukautta, tai oikeastaan vain reilu kuukausi aikaa tottua ajatukseen. Sitten hän vaihtaa. Eikä meiltä paljoa kysellä että sopiiko meille vaan asia ilmoitetaan että näin on. Missä on poikamme itsemääräämisoikeus, missä on meidän vanhemmuutemme?

Ei pitäisi ajatella, mutta väkisin tuli mieleen että jos poikamme olisi terve, hän saattaisi jopa parin vuoden sisällä muuttaa esikon kanssa yhteen asumaan ja opiskelemaan samaan kaupunkiin. Siinä isoveli pitäisi vähän silmällä pikkuveljeä, voisimme vuokrata pojille yhteisen opiskelukämpän. Yhdessä voisivat kulkea tänne luoksemme ja yhdessä käydä peleissä ja kisoissa. Tämä on toisille niin arkielämää, miksi ei meille? 

Ja oikeasti, yritä tässä sitten keskittyä näyttöihin. Tai tähän leikkauksen jälkeiseen elämään. Oma paino on taas niin mitättömältä tuntuva asia. 

Talon myynti on myös niin paljon mielessä ja uutta etsitään täältä, pitäisi saada uusi koti että pääsisi perustamaan sitä omaa hoitolaa. Tyttären perheelle etsimme myös täältä paikkakunnalta sopivaa vuokra-asuntoa. Lupasimme olla apuna ja tottakai odotan kovasti että saan heidät tänne lähellemme. Se on sitä positiivista odotusta tähän elämään. 

Esikko lähtee kiertämään Eurooppaa, sitäkin mietin ja pelkään, vaikka tiedän että häneen voin luottaa, mutta en voi luottaa kaikkiin muiden maiden kansalaisiin. Äitin sydän lyö varmasti koko ajan tiheämmin. Olen ylpeä ja onnellinen hänen puolestaan, mutta... tule terveenä takaisin rakas poikamme! Äitikään kun ei voi suojella kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi.

Onneksi on elämässä myös paljon ihanaakin ihanampia ajatuksia ja tapahtumia, joita ei nyt tässä vielä sen enempää. Ne säilytän tuonne sydämeni sopukkaan ja annan muhia ja kasvaa,otan niistä virtaa elämän vastoinkäymisiin, ei niistä vielä, sitten kun sen aika on. <3 

Huh hellettä ja niin edespäin.

Kesä on tullut ja minulla uudet kesäkostuumit. :)  On Guessin laukku ja Riekerin ballerinat (jalassa aivan ihanat) ja liehuva huivimekko. Asusteet voisi olla vähän värikkäämmät, myönnän, mutta en ole vielä valmis. Värejä on ollut minun aina vaikea pitää, musta on lempivärini. Yritän opetella siitä pikkuhiljaa ulos, mutta mekon väriläikät ovat tarpeeksi tällä erää. Ehkä sitten myöhemmin. ;)

Saattelin miehen taas pyöräillen yövuoroon ja päätinpä pistäytyä matkalla olevaan isoon tavarataloon. Oli vapaailta tulossa ja minä ajattelin palkita itseni jollain hyvällä. Hmmmm, mitähän ostaisi? Ei karkkia, ei suklaata, ei leivoksia, ei kakkuja, ei... mitään mitä ennen olisi mennyt yksinäiseen olotilaan ja tunnesyömiseen. Ei tehnyt mieli, eikä pystyisi syömään. Ei edes hedelmiä. Mitä sitten ostin? Arvatkaapa vaan... kahta erilaista hapankorppua. Jee, mitkä herkut. :D
Vähän on toi ruokavalio muuttunut sitten viime talven. Ai niin, no ostin vielä proteiinirahkan, siinä herkkua kerrakseen.

Huomenaamuna aion mennä puntarin päälle. Olen nyt yrittänyt jättää punnituksen vähemmälle, kerta viikkoon olisi minulle hyvä, kun ennen oli joka aamu. Sain siitä vain aivan turhaa stressiä, ravitsemusterapeuttikin sanoi että stressihormoonini nousee eikä paino tipu. Okey, yritän unohtaa tuon painonmittaamisen joka käänteessä.

Vaatevarastoa olen uusinut, huomaan että kaappini on täynnä muodottomia kaapuja, ei tee mieli käyttää niitä. Muutama uusi vaatekin odottaa sopivaa ajankohtaa, tai siis sopivaa painoa.
Se tässä laihtumisessa on upeaa, että kun ennen laihdutti, jätti aina takaportin että jos minä kuitenkin vielä lihon... Nyt ei kertakaikkiaan sellaista mahdollisuutta ole. Ei, en anna sen tapahtua!! Siispä kaikki ylisuuret vaatteet saa samantien hävittää.

Ihanaa oli kun sain uuden työtakin mahtumaan päälleni. Olin jo ostanut sen aikaisemmin tavoitepuseroksi ja nyt se hetki on tullut. Ei purista, ei kiristä. :D Vähänkö olen mielissäni...

Työhousutkin piti jo vaihtaa. Voi surku. Siis ei.
Hei, nyt vasta huomasin: minähän olen oikeasti ostanut väriä. Oikein kunnolla värikästä. Oho, en tajunnutkaan. Alkaako harmaa hiiri oikeasti luopua karvoistaan? Ja minähän viihdyn tässä uudessa asussa. :o  Ehkäpä nyt on sitten aika jo siirtyä askel taas eteenpäin.

Mutta sen vaan sanon että suojaessu tällä säällä on jalkahoitajan kirous. Rintamuksen alunen on ensimmäisenä läpimärkä. Yritä siinä sitten olla hehkeä ja ammatillinen ja hygieeninen. Huh huh. Koska en ole koskaan tätä hellettä halunnut, katson että minulla on myös oikeus siitä valittaa. Olen syksyn kirpeän pakkaskelin ihminen. En kertakaikkiaan kestä tätä kuumuutta. Eihän mitään jaksa tehdä, kaikki on tunkkaista ja nihkeää ja hikistä. Yäk. Yritäpä ulkoilla... ei mitään tehoa. Ei virkisty millään, eikä myöskään saa kunnolla unta. Eli on vielä väsyneempi.
Onneksi kuulin juuri säätiedotuksesta että ilma on vähän viilenemässä. Sorry vaan, mutta tätä mieltä olen. :)

Lopuksi esittelen parhaan kaverini. Olemme vasta tutustuneet, mutta meillä on jo erittäin lämmin tai sanoisinko viileä suhde. Tunnemme että kuulumme toisillemme, emmekä saa tarpeeksi toistemme seurasta. Olen pahoillani rakas mieheni, mutta välillä tämä seura on parempi kuin sinun.
Saanko esitellä, uusi rakkaani:

Minä-minä-minä -ihmiset ja minä ;)

Viikkokin jo vierähtänyt. Paljon on tapahtunut, hyvää ja vielä parempaa ja välillä vähän huonompaa. Sellaista se elämä on. Ylös mennään ja välillä alas tullaan jotta päästään taas nauttimaan niistä ylöspäin menoista. Eipähän ole elämä tylsää. :)
Nauttinut olen elämästä, perheen kera, ja ihan yksinkin.
Nyt vähän sairastelu haittaa menoa. Tuo ohutsuolien operoiminen tässä leikkauksessa aiheuttaa "vähän" oireita,  antibioottikuuri meneillään ja kipuja on vaikka muille jakaa. Ja kouluhommat on vienyt niin paljon aikaa ettei ajatuksiin meinaa muuta mahtua. Perusjakson loppukiri häämöttää.

Vaan on aikas mukava pyöräillä kun on tuo aurinko paistanut. Mitä nyt kuumuus alkaa tuntua täällä kerrostaloasumisessa. Vietimme miehen kanssa pari päivää entisellä paikkakunnalla, missä meillä vielä talokin on. Pihaa rapsutellen ja tyttären ja vävyn seurasta nauttien. Sitä minä vaan sanon, että onko tämä oikeus ja kohtuus, että siellä melkein 200 neliöinen ilmastoitu talo on autiona ja täällä 60 neliöisessä kerrostaloasunnossa paahdutaan? Kulmahuoneisto, ylin kerros. Järveltä aurinko paistaa aamusta iltaan. Kyllä, kuuma on. Tuulettimetkin vielä ostamatta. Kun vaan saisi siirrettyä sen talon tänne, mutta en minä enää näillänäkymin täältä takaisin halua muuttaa. Näin on hyvä. :)

Mieli on pyörinyt monenasian kanssa. Yksi ihmetyksen aihe on se, kuinka paljon tähän maailmaan mahtuu itsekkyyttä. Kyllä, tiedän että minun on sitä itsekkyyttä opeteltava, mutta toivon että siinäkin säilyy kohtuus. Olen täynnä MINÄ-MINÄ-MINÄ -ihmisiä. Toisaalta täytyy hattua nostaa, että ollaan niin tyytyväisiä itseen että sitä pitää tuoda koko ajan esiin... mutta... sitä röyhkeyttä... Jos maailmassa olisi vähän enemmän toisten huomioon ottamista ja vähän vähemmän minä-minä-minä -asennetta, olisi tämä meille kaikille varmasti paljon parempi paikka. En sano että minä siinä olisin onnistunut, mutta ainakin yritän, ainakin mietin asiaa, ainakin pyrin parempaan.
Lapset... lasten elämästä minä huolta kannan, en tarkoita pelkästään omiani, hehän ovat jo aikuisia, mutta muita lapsia. Pieniä, viattomia, rakkautta tarvitsevia. En kertakaikkiaan enää pysty lukemaan edes kaikkia kirjoituksia lehdistä, on pakko pyrkiä säästämään itseä, kun ei pysty auttamaan kaikkia. Se on julmaa, mutta on pakko kylmettää itsensä, muuten sekoan.
Olen itsekin tehnyt paljon elämässä väärin, mutta koskaan en ole tahallani toista vahingoittanut. Hölmö olen ja huolimaton, mutta antakaatte se anteeksi. Perheeni on onneksi sen minulle anteeksi antanut. :) <3

Sitten toisaalta, olen niin kiitollinen siitä miten on elämääni sattunut niitä toisenlaisiakin ihmisiä. <3 Välittäviä, kuuntelevia, osaaottavia hyvässä ja pahassa hetkessä. Heille en voi koskaan riittävästi kiittää että ovat elämääni astuneet. Jotkut jo kauan aikaa sitten, jotkut ihan vast'ikään.

Olen yrittänyt ottaa oppia Anna-Leena Härkösen sanomisista: Mitä enemmän yli neljäkymmentä tulen, sitä vähemmän haluan olla kusipäiden kanssa tekemisissä.
Kyllä, näin se vaan on! Kiitos ja kumarrus. :)

Äitienpäivä eikun jatkuu :)

En mie ymmärrä, miten tämmöinen äitee saa noita muistamisia aina vaan lisää.
Mutta en valita. Olen niin otettu. Aina he on muistaneet meikäläistä noi lapset ja puoliso. Uusi nomination-korulaattakin on niin niin kaunis. Turkoosi sydän jonka ympärillä on helmiketju. Ei oikein näy kuvassa. Ja kortti. Kyllä tytär on taitava. Ja rakas. Onneksi näen hänet ylihuomenna, äitienpäiväjuhlat siis jatkuu ja jatkuu. :)

Epätäydellinen äiti, mutta äiti kuitenkin

Sain lahjaksi kylpyläliput, teatteriliput ja Beyonce-hajuveden. Ihania, odotan todella paljon että pääsen käyttämään nuo liput heti kesäkuun alussa. Hajuvesi tuoksuu jo ja hyvälle tuoksuukin. :)

Meidän ihana autistipoika oli tehnyt minulle monenlaiset ihanuudet. Kukkaruukku johon oli itse istuttanut valkean orvokin, kortin jossa lukee: Äidille jolla on kultainen sydän, ja kassi, aivan ihanalla maalauksella. Siinä poika on omistamassaan tiikeri-naamiaispuvussa ja hyppii hyppykepillään. Pyysi minua vielä kiinnittämään erityistä huomiota että kirjoitti ÄITI sydänpisteillä. <3 Voi rakas. Kyllä äiti lupasi käyttää kassia ihan varmasti. Ja ylpeydellä. 

Äitienpäivä. Monenlaiset mietteet pyörivät mielessä. On ihanaa olla äiti. Parasta maailmassa. Olen niin kiitollinen että saan olla äiti. 

Mutta millainen äiti... Voi rakkaat lapset, en ole täydellinen, kaukana siitä. En osaa, en uskalla, en jaksa, en kehtaa, en pysty, en sitä... en tätä. Ja kaikkea muuta aivan liikaa. 

Laulussa sanotaan, että en päivääkään vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin, monta päivää, ja monta tekoa. Jälkiviisautena tekisin monta asiaa toisin, ja monta jättäisin tekemättä. 

Mutta olen tällainen, vaillinainen, epätäydellinen äiti, joka rakastaa lapsiaan yli kaiken. Ei vaan aina osaa käyttäytyä niinkuin kunnon äidin pitäisi. Mokailee monesti. 

Antakaa anteeksi rakkaat lapset äidillenne, kaikki mokailut ja hölmöydet. Kiitos että rakastatte minua vaikka epätäydellinen äiti olenkin. <3

Upeita lapsia meille siitä huolimatta on kasvanut. Kaksi seisoo aikuisena jo hienosti omilla jaloillaan ja kolmas, avustettuna, mutta niin reippaana. 

Haluan olla aina äiti, jolle voi puhua, joka auttaa jos tarvitsee, joka lohduttaa ja tukee, jolle voi antaa anteeksi, joka on omana hölmönä itsenään läsnä silloin kun tarve on. 

Käsitöitä ja kesämietteitä.

Äitimuorin hartiahuivi tuli valmiiksi klo 24 edellisenä päivänä ennen juhlia. Vähän tiukalle veti mutta sisulla eteenpäin. Olin päättänyt että se on valmis ja se tuli valmiiksi. Mitä nyt niskat meni vähän jumiin. :D
Lanka on alpakkaa ja tosi ohutta ja pehmeää, hitaanlainen neuloa, sen takia homma vähän kesti. Mutta ihanan pehmoinen siitä tuli ja huomasin että lahja oli saajastakin mieleinen. :)









Nyt onkin aloitettu jo sitten seuraava työ. Virkkaustyö, pitäisi tehdä niin paljon noita paloja että saisi ihan peitteen aikaiseksi. Mutta pikku hiljaa. Mukavia tehdä siellä ja täällä. Yksi valmistuu kuitenkin niin näppärästi. Taitaapa lähteä tänään koulunpenkillekin mukaan. Anteeksi opettaja mutta välillä on tylsä vain kuunnella. Sitä paitsi huomaan että pystyn paremmin keskittymään kuulemaani, kun teen samalla käsillä jotain. Kouluaikaan käytin aina kynää ja kirjoittelua muistin tukena. Pelkkä kuunteleminen on tällaiselle höyrypäälle tosi vaikeaa.
 Saa nähdä kuka tämän sitten saa... ;)








Tässä on menty taas mielen kanssa vuoristorataa. Viimeeksi toissapäivänä olin sitä mieltä että miksi helvetissä läksin tähän leikkaukseen. Enkö olisi pystynyt tähän hommaan muutenkin? Tavallinen laihdutus ja elämäntapojen muutos antaa kuitenkin paljon anteeksi. Tämä ei mitään.
Olo oli tosi huono koko päivän ja sitä oli jatkunut jo useampanakin päivänä. Päässä humisi ja surisi, mikään ei maistunut miltään, pahaaoloa vain pukkasi ja jalat tuntuivat vetelille.

Tuli seuraava aamu ja puntari näytti - 600 g edellisen - 500 g päälle. Olipa vaikutus. :D Sitä oli taas niin kevyt ja upea olo. Enää neljä kiloa ja sitten ollaan ensimmäisessä etapissa. Kyllä se sieltä näköjään tulee, vaikka toivottomuus meinaa välillä iskeäkin.

Ehkä tähän mielenheittelyyn vaikuttaa myös tuo koulun näyttökokeen lähentyminen. Enää kolme viikkoa... ja se on siinä: koko viikko näyttöä. Perusjakso on sitten suoritettu. Saas nähdä kuinka muijan käy...
Sitten alkaa kesäloma...

Tiedättekö mitä aion tehdä kesällä? En mitään. :) Siis en ole edes hakenut töihin. Aion keskittyä vain oman napanöyhtäni tutkimiseen. Koska minulla on ollut kesälomaa? En muista. En tiedä. Unohtanut jo sellaisen.
Poikamme on kesän opettelemassa uuteen osastoon ja sieltä oli suositus että hän tulisi kotiin vain joka kolmas viikonloppu. Joten minulla ei ole mitään tekemistä. Tai siis minulla ei ole mitään velvoitteita. En ole vastuussa muista kuin itsestäni. Se tunne on outo, se tunne on vapauttava, se tunne on joltain osin myös todella pelottava. Kohtaan itseni. Ja sepä se onkin pelottavaa. :D Entä jos en pidä siitä? Entä jos en tule toimeen sen kanssa?...

Vaalijalan perheterapeutti kysyi meiltä mieheni kanssa: koska viimeeksi te olette viettänyt lomaa olemalla vain omia itseänne? Siinä mentiin hiljaiseksi. Ehkä siitä on tosiaan jo 24 vuotta aikaa. En kadu sitä, olen sitä mieltä että olemme aina halunneet jakaa lomamme lasten kanssa, meillä on ollut hauskaa yhdessä koko perheenä. Mutta sen jälkeen kun kuopus syntyi 15 vuotta sitten ja hänen sairautensa ilmeni, ovat lomat olleet myös raskaitakin. Isotsisarukset ovat siitä huolimatta halunneet viettää lomat pikkuveljen kanssa, Särkänniemessä, Korkeasaaressa, Muumimaailmassa lukemattomat kerrat. Heille iso kiitos siitä. Olemme voineet olla yhdessä ja kaiken, mikä sana, rankkuudesta huolimatta, viettää ihania ja rakkaita aikoja. <3

Ehkä nyt on kuitenkin miehenä ja vaimona meidän vuoromme...

Hauskaa vappua!

Vappu! Yksin...
On tullut vietettyä monet vaput lapsuudessa vappumarsseilla. On ollut Helsingin vappuja Havis Amandalla ja ystävien kera. On vietetty nyyttäreitä, on lukemattomia bilevappuja, on lasten kanssa napostellen ja ilmapalloja ostellen. Mutta mieheni on niin niin monet kerrat ollut vaput töissä. Näin nytkin. Ja minä aion viettää vapun yksin, ehkäpä neuloen ja telkkaria katsoen. Jee, ompa jännittävää. :D

Näin keskellä viikkoa kun tämä vappu vielä on, niin mitäpä sitä suuremmin huomioimaan. Ei pakkohauskaa, ei kiitos. On ihan hyvä näin. Joka vappu on meillä ollut ilmapallot ja serpentiinit, munkit, sun muut. Tänä vuonna... ei mitään vappuun viittaavaa. Yksi tippaleipä. Siinä kaikki. Eiköhän tuo menene tämä päivä ihan näin. Olisin voinut pyytää ystäviäkin, mutta... en mie nyt taida jaksaa. ;) Ystäviä voi tavata muulloinkin.

Tänä aamuna - 200 g. Mikä saavutus. :D
Kun se 12 kg tipahti painoa, ei sen jälkeen ole sitten tapahtunut edelleenkään mitään. Paitsi nyt sitten tämä 200 g. Olen iloinen siitäkin. Onhan se merkki, että kyllä se siitä laskee.
Hieman tuli kyllä väärää informaatiota ennen leikkausta. Kaikki kommentit oli sitä luokkaa, että kun se ja se kävi leikkauksessa, lähti siltä paino niin ja niin paljon ja kuukaudessa oli jo laiha tikku. Luulenpa että siinä oli pientä liioittelun makua. Tai sitten kyseiset henkilöt eivät olleet nähneet laihduttajaa kuin vuoden päästä. Voihan tietysti olla että minäkin annoin itseni uskoa, kun halusin uskoa. Olisihan se niin helppoa kun käyt leikkauksessa ja kuukauden päästä olet normaalipainoinen. Tai vielä parempi että nukutuksesta herätessä olisi jo aivan ihannemitoissa.
Okey, älkää ottako juttujani vakavasti. Kyllästynyt odottamaan vaan puhuu täällä.

Pyöräilty on niin että takapuoli on kipeä. Huomasin eilen että jarrukin ottaa kiinni etupyörään, eli olen koko ajan ajanut vähän jäykemmällä pyörällä. Heh, mitäpä tuosta. Suomalaisella sisulla vaikka jarru päällä. Kyllä se vähän jäykemmälle on tuntunut ja vähän olen kapinoinut kun mies menee kevyesti edelle. (ja siihenhän on siis ihan syynä vain se jarru, ei muuten) Eikä minua mies kyllä ohittele. Perhana. :D Meillä on kyllä ollut tapana että mies menee ylämäessä ohi ja minä alamäessä. Mutta sopuisasti tasaiset menemme yhdessä. On mukava ajella uusia katuja ja tutustua uuteen kotikaupunkiin pyöräillen, ihan toista kuin auton ikkunan takaa. Tuuli on ollut vielä aika hurjaa, mutta kunhan se tuosta kesää kohti rauhoittuu, eväät mukaan ja matkaan pitemmillekin reissuille. Jäätelökioskeja alkaa olla joka levähdyspaikoissa, niihinkin voi sitten tutustua pienten jätskiannosten kera. Laktoositon vaniljajäätelö on sellaista jota ainakin pystyn syömään. Onneksi. Rakastan jäätelöä.

Tällaisin vapputerveisin tälläerää. Viettäkää mieleisenne vappu, yksin tai yhdessä, rauhallisesti tai bilettäen. Mutta antakaa miehelleni helppo ja rauhaisa työvuoro, olkaa iisisti. Rakkaudella <3 minä

Ruokailu tökkii

Kiinteää ruokaa saa onneksi syödä jo. Siinäkin on kyllä rajoituksensa. Ei tomaatin kuorta, ei lehtisalaattia, ei herneitä, ei siemeniä, ei yleensäkään mitään mikä voi tukkia ohutsuolta.

Tänään ruokana broilerin fileepihvi kasviksilla.







Ja  tällainen annos sitä jäi syömättä. Ei vaan maistu
lämmin ruoka. Tämäkin lautanen siis leipälautanen, 
eli koko ei iso, mutta ruoka ei vaan maistu. 
Kahvia menee ja hapankorppua. Aamupuurokin 
tökkii, ennen se sentään meni alas hyvin. 
Rahkoja syön, ne ovat parasta. 
Ainoastaan anopin tekemät haukipihvit menivät ilolla 
alas eilen ja otinpa toisenkin. Eikä tehneet mitään vatsakipuja. Tuo jatkuva vatsakipu haittaa ja sitten se että väsyttää. Voi olla vitamiinit vähän hukassa, energiavajettakin. Vettä pitäisi yrittää saada alas se puolitoista litraa. Kun muistaisi pitää aina pulloa mukana. 
No, tulipa tästä nyt valitus. :D Mutta tällaista tämä syöminen on tällä erää, kuuluu asiaan. Opettelen ja opettelen, uusi ruokailutapa on hieman vaikeaa. Etenkin kun ei maistu ja sitten kärsii koko kroppa. 

Eilen oli taas palaveria autistipojan asioista. Mikähän on saldo vuosien palavereista? Huh huh, niitä riittää, tunteja ja tunteja on kertynyt tuhansia. 
Sitten meille tarjottiin myös perheterapiaa koska lapsemme on siirtynyt laitoshoitoon. Olisi tarkoitus purkaa sen aiheuttamia tunnereaktioita. Ihan hyvä, niitä tunteita kun riittää. 
Hieman meillä mieheni kanssa kyllä heräsi hymyilyttämään kun terapeutti kysyi miten meillä keskenämme menee. Kumpikin katsoi toisiaan ja hymyili, sanopa se tuolle vieraalle ihmiselle millainen meidän suhde on. :D Ei sitä onnea voi sanoin kuvata, se vaan on. Sanoimme sitten molemmat että tuon henkilön kanssa tuossa, minulla on hyvä olla. Se kertokoon kaikki. Se on meidän juttu, kaikki sanat on latteita sen rinnalla. <3 

Minulla on vaikeuksia edelleen hyväksyä se asia että minulla on oikeus itsekkyyteen. Syyllistän itseäni ja säälin poikaa koska hänen täytyy asua laitoksessa. Asiahan ei ole näin, kysehän on siitä että poika on kuntoutuksessa jossa hän opettelee asioita joita kotona on vaikea oppia, hän opettelee itsenäisyyttä, hän opettelee kohtaamaan vieraita ihmisiä ja toimimaan samanikäisten nuorten kanssa. Terapeutti sanoi minulle että vähiten mitä poikani tällä hetkellä kaipaa, on sääli. Tiedän. Mutta sydän ei vaan meinaa asettua samaanmieleen. 
Niinkuin opettelen tätä uutta ruokailutapaa, niin opettelen myös uutta äitiyttä. Elämä on tätä, uuden opettelua. Mutta kylläpä se olisikin tylsää jos kaikki jatkuisi aina vaan samana. Kyllä minä vielä opin, ja onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä yksin. <3

Rikas elämästä

Päivä mennyt autistipojan asioissa Avekki-koulutuksessa. Eli:



"Avekki -koulutus lastensuojelu- ja vammaistyössä
työskenteleville haasteellisten tilanteiden hallintaan:
Avekki -toimintatapamalli antaa työntekijälle ja työyhteisölle valmiuksia ennakoida ja hallita tilanteita, joissa henkilöllä
esiintyy itseä, toisia henkilöitä tai ympäristöä vahingoittavaa käyttäytymistä. Niiden taustalla voi olla monenlaisia syitä
kuten kehitysvamma, autismin kirjon oireyhtymä, neuropsykiatrinen häiriö tai mielenterveydelliset haasteet. Toimintatapamallia
käytetään mm. opetus-, hoito-, kuntoutus- ja kasvatusalan työyhteisöissä ja organisaatioissa."



Sen päälle vielä palaveri joka kesti yli kaksi tuntia. Poika meinataan siirtää toiselle osastolle ja siitä keskustelimme. Voi että tuntuu pahalle kun joutuu vajaan vuoden tällä osastolla olleena muuttamaan taas. Seuraavalla osastolla on aika tiukka kuri ja järjestys, ja muutenkin hommat muuttuu. Poika ei pääse lomille kotiin kuin joka kolmas viikko viikonlopun. Äitinä minua hirvittää. Minun pieni oma rakas, haluaisin vain pitää siipeni suojassa. Mutta tiedän että se on mahdotonta, vaikka sanopa se tuolle äitin sytämmelle. Hoitajat ja opettaja oli kyllä tänään aivan ihania kun piristivät mieltä kaikilla pienillä kommenteilla mitä poika on tehnyt tai sanonut. Riipaisevaa siinä on se että se kaikki tapahtuu jossain muualla, vieraiden ihmisten kanssa. :( Yritän olla urhea, niinkuin poikanikin. 

Ajatukset ei niin hirveästi jouda pyörimään oman navan ympärillä kun tytär sekä autistipoika tuli käymään. Mutta sen kyllä sanon että on tämä uuden syömisen tai syömistavan opettelu aikamoista. Olen tuttaville sanonutkin että jos vaan millään voivat niin elävät niin ettei tähän kaikkeen tarvitse ryhtyä. Ei tämä leikkaus mikään pikaratkaisu ole. Ohutsuolta pätkäistään ja vatsalaukku kutistetaan 1-1,5 desiin, mikä helpottaa laihduttamista, mutta kyllä se on kuitenkin se homma laihduttajan itse tehtävä. Muutettava ruokavalio, annoskoot ja liikunta. Ei tämä mikään poppaskonsti ole. Siihen päälle vielä kivut ja oksentelut. 
Joten pyydän, älkää laskeko itseänne tähän tilanteeseen, pitäkää huolta ruokavaliosta jo ennen kuin se kipuaa liian suureksi. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty, mutta sanonpa kuitenkin. Minä olen jälkiviisas, heh heh. Mutta kun ei voimia ollut pitää itsestä huolta aikaisemmin, niin tehdään se nyt sitten. Parempi myöhään... ja kantapään kautta täällä elämässä tuntuu että kaikki opitaan. 
Olen skeptikko, oikein pahemman luokan, en usko mihinkään. Joten kaikki täytyy näköjään käydä vaikeimman kautta. Joskus voisi olla että elämä olisi helpompaakin, mutta näillä korteilla pelataan. Ja välillä se korttipakka on aika sekaisin. :D

Tytär tuo onnea ja iloa elämään oikein rutkasti. (ja esikko myös) Mikä tässä on elellessä, olen saanut niin paljon onnea tähän elämääni, minulla on asiat niin niin hyvin. Ja tuntuu että sitä onnea on tulossa lisää oikein roppakaupalla. ;) Katsotaan nyt... 

On asioita joita tekisi toisin, on asioita joita toivoisi ettei olisi tapahtunut, mutta ilman niitä kaikkea minä en olisi minä. Ilman niitä kaikkea tapahtunutta, minulla ei olisi tätä mitä minulla nyt on. Ja minulla on paljon. Olen rikas elämästä, en rahallisesti. :) 

Pyöräilykausi alkanut ja kevättä rinnassa

Kevät on koittanut. Kävinpä eilen ensimmäisen leikkauksen jälkeisen pyörälenkin. 7 km nyt alkuun. Kivalle tuntui, takapuoli mitä nyt kipeytyi. :) Siellä matkalla tuli nähtyä leskenlehtejä ja sitruunaperhosia. Aurinko paistoi, tuuli oli kyllä kova, mutta kevättä rinnassa.
Tänään toivon pääseväni uudelle lenkille ja kilometrejä voisi olla vielä vähän enemmän. Saisi tuon kilojen vähenemisenkin taas alkuun, mikä siinä on että nyt on paino jysähtänyt samaan. Ei tipu yhtään, ei. Annokset on pieniä ja erilaisia kuin ennen mutta siitä huolimatta mitään ei tapahdu. :(

On opettelua myös noissa annoksissa, kyllä vatsa vaan meinaa kipeäksi tulla. Syön edelleen liian nopeasti, rauhaisaa pureskelua ei vaan meinaa saada oppimaan tuonne päänuppiin. Yli neljäkymmentä vuotta kun on syönyt väärin, ei sitä ihan parissa viikossa uusiksi opi. Tuntuu uskomattomalle että leikkauksesta on vasta niin vähän aikaa, kaksi ja puoli viikkoa. Voin todella hyvin, ei mitään tuntemuksia, kuin ei olisi tehty mitään. Mitä nyt tosiaan vatsa kipeytyy jos syö väärin. Olisin jopa toivonut hieman radikaalimpiakin oireita että todella oppisin syömään toisin kuin ennen. Nyt pelkään että sorrun vääriin tapoihin.

Eilen valmistin ensimmäiset kiinteät ruuat. Lohimedaljonkeja ja kypsennettyjä kasviksia. Herkkujani. Enpä ennen ole tullut ajatelleeksi miten oli mukava syödä veitsellä ja haarukalla ruokaa. :D Yritin pureksia hyvin ja nautiskellakin. Mutta jälleen kerran, vatsa kipeä ja ehkäpä liian suuri annos. Toivottavasti minä tästä vielä opin. Luupää kun olen.

Käsityöt ovat tärkeitä myös tässä uuden opettelussa. Kun on neule tai vastaava kädessä, niin ei siihen mikään ruokapala mahdu samoihin käsiin. Mitä masentuneempi on ollut, sitä vähemmän on tullut tehtyä käsitöitä, ja päinvastoin. Voi, olen niin välillä toivonut että voisin ammatiksekseni, amma-tik-sek-se-ni?, tehdä käsitöitä. Sitä entisessä kodissa kovasti suunnittelin kun mattoja ja poppanoita kudoin yms. Mutta se työllistyminen on rankkaa sillä alalla. Ehkäpä pidän tämän vain tällaisena harrastuksena ja onhan jalkahoitajan työkin käsillä tekemistä. Siksi siitä pidänkin. :)

Olo tuntuu kevyeltä, vaikka kiloja ei ole nyt lähtenytkään enempää kuin sen 12. Entiset puristavat vaatteet ovat muuttuneet sopiviksi. Missähän vaiheessa alkaisi noita säkkivaatteita heittää roskiin? En kaipaa niitä yhtään enkä halua nähdäkään enää tämän jälkeen. Kiertelin kaupoissa tällä viikolla mutta mitään en ostanut. En vielä, antaa ajan vähän kulua. Ehkäpä seuraava ostos on sitten muutaman numeron pienempi vaate kuin aikaisemmin... Sitä odotan. Ja sitä että voin ostaa juuri sen mitä haluan, ei sitä mikä minulle vain mahtuu. Jos ymmärrät mitä tarkoitan... :D

Sairaslomalaisen touhuja

 Mikäpä tässä sairaslomalla ollessa. Virkkuukoukku on viuhunut ja tällaista on tällä kertaa saatu aikaan. Isoäidin neliön ohjeella helppoa ja nopeaa valmistaa. Langatkin löytyi omista kätköistä. Saa välillä noita lankavarastoja pienennettyä. Niitä tahtoo aina kertyä. Maailmassa on nii-iin paljon ihania lankoja ettei niiden ohi tahdo pystyä kävelemään. Välillä joutuu oikein silmät ummistamaan lankahyllyjen lähellä ettei johdata itseään kiusaukseen. :)























Nyt sitten tuli ongelmaksi, että mitäs sitten tekisi. Neuloisiko? Virkkaisiko? No, tulipa äitimuorini käymään ja "pienenä" vinkkinä jutteli että hänpä haluaisi sellaisen hartiahuivin ja 75-vuotissynttärit on ensi kuussa. Ei muuta kuin tekemään.
Tämä on ihanan pehmyttä lankaa, teen ihan perus suorakaiteen muotoisen, sileää neuletta. Lanka on vähän nyppylöistä josta ei edes näe kuin tarkkaan katsomalla kumpi on oikea ja kumpi nurja puoli. Muuten ihana neuloa mutta tarkkana oltava ettei silmukka tipahda puikolta, herkkä siihen.

Jouda tässä opiskeluasioihin keskittymään, tämä on paljon mukavampaa. :) No, kai se täytyy ne tenttikirjat ottaa tuohon nenän eteen ja neuloa samalla kun lukee. Saa tylsään tekemiseen vähän mielenkiintoa.



Edelleen odotan pyöräilyni alkamista. Luulenpa että se on hyvin lähellä. Parin päivän päästä starttaan, kävi miten kävi. Mutta eilen kävi sitten niin että taisi tulla ensimmäinen dumping-oire. Mies oli työreissullaan käynyt Pandan lakutehtaalla ja toi sitten tietenkin ison kasan lakuja kotiin. Minun herkkujani ollut aina. Jos pitäisi valita suklaan ja lakun välillä, olen aina valinnut lakun. No, niinhän siinä kävi että käteni meni, minusta riippumattomasta syystä, siihen lakukupille ja työnsi niitä suuhuni. ;D Useamman kerran. Kamalan pahaolo ja vatsa tuli kipeäksi. Muistanko tästä lähtien jättää ne lakut ja karkit rauhaan? Kyllä!

Psyyke ja fysiikka taistelee

Eräs leikkauksen läpikäynyt ystäväni sanoi, että lihavuusleikkaus ei ole lobotomia. Ei todellakaan, se on huomattu. Sitä paitsi aivot eivät nyt oikein seuraa perässä tätä uutta vatsaa ja fysiikkaa. Koko ajan päässä kaihertaa ajatus että syön väärin, mitä jos epäonnistun tässäkin, mitä jos en laihdukaan... Joka aamuinen punnitus ei varmaan tee hyvää sekään, masennus ja epätoivo iskee heti jos ei ole joka aamu tippunut painoa. Edes pudonneet 12 kiloa eivät saa rauhaa mieleen aikaan. Oikeasti, sehän on tosi paljon, mutta siltikään aivot eivät usko tätä todeksi. Se toivottomalta tuntuva urakka joka on vielä edessä saa mielen unohtamaan että ei kiire, aikaa on vielä. Kaikki mulle tänne, heti. Ja sitten ei ainakaan fysiikka ja psyyke kulje käsikädessä, olisin varmasti vielä sekaisemmin. :D

Totta on se että kun kävin kävelylenkillä, minua ei ahdistanut, astmapiippua ei tarvittu, oli ihana kun ei hengästynyt. Diabeteslääkitys on poissa, verenpainelääkitys odottaa vähentämistä, hei haloo, minähän olen saanut jo paljon aikaan. Siitä huolimatta tunnen että mitään ei ole tapahtunut ja syyllistyn joka syömisestä. Kai tämä on tätä syömishäiriöisen mielen tuotetta. Psyyke taistelee fysiikkaa vastaan. :D Kyllä se vielä voiton vie!! 

Mitäs sanotte jääkaappini sisällöstä:

-  kevyt tuorejuustoa (en ole syönyt)

-  laktoositonta rasvatonta maitoa

-  omppumehua, juon laimennettuna

-  makeuttamatonta mansikkakeittoa

-  maustamatonta jugurttia

-  kotitekoista mehua (en juo, on sokeria)

-  Piltti luumusosetta

-  Piltti hedelmäsosetta

-  rahkaa

-  kevytviiliä

-  bataattisosekeitto 

    ja sekalainen joukko säilykkeitä (ei minulle)

Mies on työmatkalla muutaman päivän, lapsia ei kotona, joten vastaan yksin jääkaapin sisällöstä. Ei tuolla määrällä pitäisi syyllistyä, mutta niin sisäänkasvanut se tällaisella liikalihavalla on, että kaikesta voi löytää pahanmielen. 

Ensimmäisenä taidan heittää sen puntarin niin nurkkaan etten sitä joka aamu jaksa sieltä kaivaa. :D 

Toiseksi, yritän aloittaa valmistelut koulun perusjakson näyttöjä varten. Lisää opiskelua ja vähemmän oman navan ympärillä pyörimistä. 

Kolmanneksi, JEE, aloitan polkupyöräilyn. Poljen joka päivä ainakin 10 km. Ja siitä asteittain enemmän ja enemmän. 

Neljänneksi... kirjoitan teille ystävät kalliit ja puran tätä oloani. Pieni mieli täällä miettii sekaisena kaikesta ja yrittää saada selkeyttä aikaan. :)

Tyhjyys iskee

Niin se taas iskee se tyhjyys. Ei sitä voi sanoin kuvailla miltä se tuntuu kun ovi takana menee kiinni ja autistipoika jää sinne ns. laitoshoitoon. Poissa kotoa, vieraiden ihmisten huomaan. Itku silmässä. Hädissään.
Älkää tulko mulle sanomaan että onhan hän jo 15 vuotta, se on höpönhöpöä tässä tilanteessa. Vaikka onkin 15 mutta kun henkinen ikä on 5 ja kuka äiti laittaisi viisi vuotiaan viikko toisensa jälkeen aina useaksi viikoksi pois kotoa? Kysynpähän vaan...
Eikä siitä tunteesta pääse koskaan eroon, voi sen hiljentää taka-alalle mutta mielessä se kuitenkin on. Hieman helpompaa tietysti on kuin verrattuna ensimmäiseen kertaan, jolloin pääsimme mieheni kanssa vain läheiselle bussipysäkille ja siinä itkimme yhdessä suureen ääneen olka olkaa vasten toinen toistamme tukien mutta niin sanattomana.

Mutta kun meillä ei ole tarjota sitä kuntoutusta mitä hän tarvitsee, en jaksa hoitaa 24/7 enkä kuntouttaa 24/7 mitä autisti tarvitsee, tai seurauksena taantuma. Niinpä pyörin tällähetkellä vain oman napani ympärillä, itsekkyys on tämän hetkinen sana. Mutta sen olen monen kantapään kautta oppinut, että nyt se on tehtävä.
Mutta en vieläkään tiedä onko tämä kaikki oikein, on vaikea iloita omasta olosta kun poika ei voi olla kanssamme. Aina on tunne että olemme hänet hylänneet... Se on tunne johon järki ei voi vaikuttaa. Se on äitiyden tunne, se on rakkauden tunne.

Loppujen lopuksi tämä kaikki laihduttaminen on niin pinnallista, tätä oman navan ympärillä pyörimistä. Jos kyse ei olisi siitä että saan sairaudet pois, en varmaan tätä jaksaisi. Minä en välittäisi siitä miltä näytän. Mitä sillä on väliä? Hitto vieköön, enkö minä ole minä, on sitten painoa yli vai alle sata?
Okey, voin haluta että mieheni on ylpeä minusta, mutta ehkäpä hän on myös muutenkin? Kiloistako se vain olisi kiinni. En usko.

Lauantaipäivää autistin kanssa

Kävimme hakemassa eilen autistipojan kotiin viettämään viikonloppua. En ole nähnytkään häntä pääsiäisen jälkeen. :( Ikävä oli kova. Ja niin taisi olla hänelläkin. Sain nimittäin ihania lahjoja mitä hän itse oli tehnyt: paperiruusun, jalokivirannekorun, paperisen riipuksen ja kirjeen. ÄITI SAAKO OLLA KAVERIT PARANET PIAN RAKASTAN SINUA PAAVO SINÄ JA ISI T.JALI <3 <3 <3

Voi rakkaani miten ihana kirje. (Paavo on siis koiramme) 

Nyt tuossa "lueskelee" uutta kirjaa, olemme kaksin kotona ja meillä on ihan rauhaisaa ja leppoisaa tällä hetkellä. Hän on ottanut hyvin isiltä saadun tehtävän, täytyy olla mies talossa ja hoitaa äitiä. ;D 

Kirjoista hän pitää, ne ovat DVD:n jälkeen toiseksi paras juttu. Osaa kyllä lukea, mutta se on niin vaikeaa että kärsivällisyys ei riitä. Siispä kuvat ovat tärkeitä. Meillä on nyt DVD:t pannassa kun homma riistäytyi käsistä ja aiheutti liikaa riehuntaa. Kymmenen tähteä niin sitten saa katsoa äitin ja isin kanssa yhdessä yhden DVD:n. Veimme kaikki levymme ystävälle säilöön, ei voi säilyttää niitä edes kotivarastossa, koska jos poika tietää sen, hän ei saa rauhaa. Nyt on mukautunut hyvin siihen että ne ovat jossain ystävällä lainassa ja tulevat kesällä takaisin. 

Minä olen siirtynyt piltti lastenruokaan, onhan tämäkin, mutta niiden hedelmäsoseet ovat hyviä. Ei nimittäin vatsa kestä tuoreita hedelmiä, sekin on tullut kantapään kautta opittua. Haluaisin pureksia ruokaa!! Koko ajan vain nesteitä ja soseita, johan tässä hampaat kuivuu. Kärsivällisyys ei ole hyveeni. :) 

Väsymystäkin vähän pukkaa, mitkähän on veriarvot? Ei näillä ruuilla oikein vitamiinit täyty. Siis joudun syömään kolmea erilaista vitamiinia ja B pistokset vielä päälle, mutta niitä ei aloiteta ihan heti. Oliko se nyt vasta jälkitarkastuksen yhteydessä... 

Mutta uskallanko ottaa riskin ja lähteä pojan kanssa kaksin kaupungille kaupoille? Vähän mietityttää ja jännittää, mutta kun haluaisi itsekin jotain tekemistä. Pojalle olisi ostettava uusi takki ja housut, joka tulee olemaan aivan kidutusta. Edes normaali poikalapsi ei pidä vaatteiden sovituksesta, mutta laskekaapa se vielä potenssiin sata. Jos riittänee... 

Miekin haluisin jotain uutta!! Pakko vielä malttaa mieli, turhaa nyt ostaa. Tai jos jotain ihan pientä. :D 

Pitäkää peukkuja että homma sujuu edes jotenkuten, ilman turhia raivareita ja mustelmia. Vatsani on pidettävä kaukana. 

Viikko leikkauksesta.

Viikko leikkauksesta takana. Eilen sain tikit tai pikemminkin hakaset pois. Kyllä se vaan tuntui hyvälle, ei se oikein ole normaali olotila että vatsa on täynnä niittejä. Haavat näyttävät melko hyvälle, ainoastaan yksi haava jota rintsikat pääsevät hankaamaan, on ärtynyt. Mutta ei huolestuttavaa, suojataan ja eiköhän se siitä. 

Myös ruokavalio muuttui hieman. Onneksi, alkoi nimittäin tuo vauvan nestemäinen ruokavalio jo tökkiä. Nyt vaihdutaan sosemaiseen ruokaan. Ihanaa syödä aamulla puuroa. Leipää ei vaan vielä voi syödä. :(  Vai voisikohan sitä vähän mössätä? No, ei riskeerata, ehkä se ruisleipä ei ole vielä vatsalle hyväksi. 

Onpahan tuo annosmäärä vähän muuttunut. Nyt menee yhden kananmunan munakas ja kaksi ruokalusikallista raejuustoa ja se on siinä. Ei edes juomista samalla voi ottaa. Rahkaa syön paljon (siis noin 2 dl päivässä) ja siihenkin riittää mauksi vain tilkka maustamatonta mansikkakeittoa. Vadelmakeittoa ei voi syödä koska siinä on siemeniä. Ne voisivat tukkia ohutsuolta. Jaa, no siinäpä ne oikeastaan jo päivän ruuat ovatkin. Päälle vielä 1,5 l vettä ja pari desiä kahvia. Leikkaus tekee myös sen että täytyy siirtyä laktoosittomiin tuotteisiin. Ei enää elimistö kestä laktoosia niin hyvin. Mutta se ei ole ongelma nykyaikana. Eikä tää muutenkaan ole ongelmallista, ei mitään kauheita tunteita suuntaan eikä toiseen. 

Se on kyllä, että olo on kevyempi. Astman hengitysvaikeudetkin jäivät leikkauspöydälle. On ollut niin ihanaa kun on pystynyt hengittämään kevyesti, ilman sitä tunnetta että joku ottaa koko ajan vastaan hengitystorvessa. Ahdistanut ei ole kertaakaan enää. :) Mahtavaa! 

Olen siirtynyt taas koulun penkille. Onneksi ei tarvinnutkaan pitkää sairaslomaa, (vaikka siis oikeasti sairasloma mulla on päällä vielä jonkun aikaa, alkaa nimittäin ensimmäinen näyttö kaihertaa mieltä. Apua, kuinka tässä taas selviää. Näyttö kestää kolme iltaa. Ja näyttösuunnitelmaa pitäisi alkää väkertää. Onneksi olen ollut ennen näytöissä ja eikä siitäkään ole vuosikymmeniä, joten vähän tietää missä mennään. Mutta kyllä ne vaan jännittää. Vaikka mä tiedän että osaan ne jutut, niin jännitys tekee sen että tuntuu että mokaa ihan yksinkertaisissakin hommissa. Ja joka asian selittely ja perustelu. :( 

Edellinen kertomani sairaalassa käynti on tiedotettu potilasasiamiehelle, hän on ottanut asian ajaakseen. Soittikin jo ja kertoi että asia on herättänyt kovasti keskusteluja. Ylilääkärikin on jo soittanut ja pahoitellut tapahtunutta, myönsi että virheitä on monessakin kohtaa tapahtunut ja niihin kiinnitetään huomiota osastolla. Potilasasiamies sanoi vielä ottavansa yhteyttä. Hyvä että miettivät, en yhtään haluaisi että kukaan joutuu sellaisiin kohteluihin, meidän on jokaisen omassa ammatissamme välillä pysähdyttävä miettimään että mitä sitä oikein tuleekaan tehtyä. Hommat rutinoituu liikaa ja se tärkein voi unohtua, miksi sitä työtä tehdään ja ketä varten.