Äitin sydän ikävöi, aina.

Se iski taas kuin halolla päähän. Hiljaisuus. Ikävä.


Viikonloppu oli ihana, kaikki lapset kotona. Juhlittiin samalla esikoisen 24 vee päivää. Oli elokuvissa käyntiä, shoppailua, ravintolassa ruokailua, täytekakkua, hiustenleikkuuta, jalkahoitoa, vaatehuoltoa... Kaikenlaista. Ja perjantaina meille tuli uusi perheenjäsen: Vilma. Pieni söpö kissanpentu. En mie halunnut olla ilman kissaa. Aina lapsuudesta asti ollut, mie olen niin kissaihminen. Koira on pikemminkin mieheni, mut toi kissa on ihan mun. Vaikka autistipojalle se on kyllä nimetty. ;)

Sitä paitsi mieheni on niin eläinrakas, että ei tarvinnut paljoa houkutella. Lepertelyt ja leikkimiset on jo siltäkin suunnalta kovasti kuvioissa. Puhumattakaan näistä muista perheenjäsenistä. Myös Paavo-koira on sopeutunut hyvin, haisteli ja totesi ettei tuosta kirpusta ole vastusta, ja jätti rauhaan.


Sitten kun on tällainen viikonloppu, ja kaikki lähtee. Mieskin töihin... Minä jään yksin ja jotenkin tuntuu niin... haikealle... yksinäiselle...
Entisinä aikoina olisi nyt ollut aika tunnesyömiselle. Paha mieli jonka luulee paranevan sillä että vetää herkkuja. Luulee ja saakin vain pahemman mielen.
Entäs nyt, tässä elämässä? Otin pienen omenan ja järsin sitä ja tulin myös kirjoittamaan. Tuosta omenastakin sai vain vatsan kipeäksi. Tuoreet hedelmät ei sula ja aiheuttaa vain kipuoireita. Onneksi sentään kahvia voi juoda, keitänpä kohta kupillisen. Kyllähän tämä olokin tästä, kunhan taas aikaa kuluu. Huomenna kuntosalille kaverin kanssa ja eiköhän se saa unohtamaan ikävän.
Vaikka tietää että nyt on taas piiiitkä aika ennenkuin noita poikia näkee, onneksi on sentään tyty lähellä.
Mie sanoinkin autistipojalle, kun hän sanoi taksia odottaessa: Äiti, mulle tulee ikävä... että hän kulkee aina mun sydämessä mukana ja mie ajattelen häntä aina. <3 Kuten kaikki lapsemme, puolisoineen ja tulevine lapsineen.

Voisinko saada jostain virtaa?

Matalalentoa mennään... Joku nyt mättää. Enkä edes tiedä itse mikä... 

Paino ei tipu yhtään, koko ajan junnaa samassa. Malttia pitäisi olla, mutta mistäs sitä saisi. 

Sitten kun tulee negatiivisia kommentteja mediasta ja kanssaihmisiltä tästä leikkauksesta, ajatukset pyörii ja pyörii. On niin paljon mietittävää. 

Pienen ihmisen pää on taas niin täynnä kaikkea. Pienen? Noin niinkuin kuvaannollisesti. ;) 

Ehkä nyt on sitten aika hetki kelata kaikkea mitä tässä on elämässä tapahtunut viime aikoina, ehkä nyt on hetki pysähtymisen aikaa. Pysähtymisen ja rauhoittumisen. En halua missään olosuhteissa polttaa itseäni loppuun enää koskaan. 

Pitäisi osata olla armollinen itselle, ei se mitä jos painonlaskukin on välillä tässä, annetaan ajan kulua, kyllä se taas tästä. Tossua toisen eteen ja lenkille, ja vettä lisää. Pelkään että epäonnistun, pelkään että pilaan mahdollisuuteni. Liian paljon latausta tähän kaikkeen, armoa, sitä tarvitsen itselleni. 

Kouluasiat pyörii mielessä, yrityksen perustaminen, leikkauksen tuomien muutoksien läpikäynti ja tulevaisuuden pelko sen suhteen, autistipojan asiat... raha-asiat... sukulaisuussuhteet... Tällaistahan se taas, tavallista arkielämää. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Vähän liikaa kun tulee ikäviä kommentteja eri henkilöiltä, kyllä ne jää kaihertamaan mieltä. Pitäisi vain antaa asioiden olla, mutta vaikeaa on, jään herkästi miettimään mitä minä olen tehnyt väärin. 

Lääkäri sanoi että hormoonitoimintanikin on heittänyt häränpyllyä leikkauksen jälkeen. Ehkäpä sekin tekee näitä matalalentoja. Yllättävän sekaisin on elimistö. 

Sain kaikki maalaukset ja remontoinnit tehtyä. :( Mitäs nyt? Ehkäpä nyt on aika ottaa ne koulukirjat esiin ja lukea. Tylsää!! Mutta kai se kuuluu tähän opiskeluun.. Niin mie ainakin muistelisin edellisistä opiskeluista. ;) 

Onneksi on sentään vielä noi neulomiset ja virkkaamiset, ilman niitä käteni kuolisivat. Ja minä siinä sivussa. Hyvää syksyä kaikille, nyt kohti elämän tuulia ja tuiskuja. Toivotetaan syksy tervetulleeksi ja odotellaan joulun tuloa. Kyllä se siitä. :)

Villasukkamummon touhuja

Syksy on tullut.
Villasukkamummo kaivanut villasukkaneuleet esiin. Samalla kun tuli podettua tuota jalkaa, oli hyvä neuloa ja virkata. Ja tehdä vähän sisustustöitä ennen koulun alkua. Tässä muutama työ siltä ajalta.

On tehty villasukkaa ja lapasta syksyä varten lapsillemme. 

Näihin tiskirätteihin olen ihastunut. Niitä sitten jaellutkin sinne
ja tänne. Helppo ja nopea valmistaa esim. automatkalla ja tietenkin
bambu-langasta niin on hygieeninen ja pehmenee vain käytössä. 

Ei ole enää leivinuunia joten ei tule enää ruisleipääkään tehtyä.
Vanha leipätiinu jouti siis maalattavaksi ja pikkupöydäksi.
Mie tykkään, siitä tuli ihana. 

Mummoni vanha kiikkutuoli sai uuden maalin
pintaan. Siinä olikin urakkaa, kun poistin ensin
monta kerrosta vanhaa maalia. Vielä
joku uusi nätti istuinkangas, tuo on vain
väliaikainen ratkaisu. 

Kirppikseltä ostettu vanha pajukori sai
uuden maalin myös pintaan ja siitä
tuli tyttären lapselle lelukori. Siihen
tulee vielä mustalla nimi, kunhan sen
kertovat. ;) 

Ja mun neulekorikin sai vähän uudistusta,
uusi maali sillekin. :)

Tällaisia töitä on villasukkamummo touhunnut. Plus sitten paljon muuta. ;) Nyt on menossa vauvalle nuttu ja vanhemmilta saatu heidän vanha häälahjalipastonsa on kuivumassa uudesta maalista. Vielä uudet nupit vetimiksi ja sitten vielä vanhan kehdon kunnostus. Eiköhän sitten ole jo maalattu tällä erää tarpeeksi. Tekisin enemmänkin mutta kun loppuu maalattava. :D On se sen verran terapeuttista hommaa.
Ja kun koulukin taas alkaa ja kiloja on lähtenyt 25, niin palkitsin itseni myös uusilla Guessin silmälaseilla. Täytyyhän mun nähdä kunnolla.
Syksy saa tulla ja koulu alkaa.

Autisti-poika on juuri nyt niin hyvässä rauhallisessa vaiheessa että en tiedä miten uskallan sen edes ääneen mainita. Ei, ei saa nyt heti epäillä pahinta, nyt on hyvä vaihe ja nautitaan siitä. <3

Anemia vaivaa ja B12 vitamiinin puutos. Eli väsymystä. Mutta nyt on uudet lääkkeet joten eiköhän se tästä, on jo aamu-unisuus vähän hävinnyt. Toivon että syksyn tulo saa piristymään, normaali päivärytmi ja työntouhu. Olo on muuten kevyt, mutta tottahan vitamiinit on saatava kohdilleen. Myös ravitsemusterapeutti lähetti tänään kutsun tarkistustapaamiseen. Täytyisi kuulema tehdä ruokapäiväkirjakin hänelle. Voih, uskallanko? Tiedän että ravitsemus ei ole tasapainossa. Nyt on siis pakko ottaa itseä niskasta ja kiinnitettävä huomiota proteiinien saantiin ja muutenkin riittävään ravitsemukseen. Ettei ravitsemusterapeutti ole mulle kovin äkäinen. ;) No, ehkä se on tarpeellista ihan mun itseni kannalta.